Kommentti: Sanaleikkien takana on julma arki – Fingerpori-elokuva on häkellyttävän nerokas, jos sitä ei katso pelkkänä komediana

Julkaistu:

Fingerpori
Fingerpori-elokuva saattaa hämmentää komediana – mutta satiirina arjen tavallisuudesta se on traagisen viiltävä ja häkellyttävän nerokas, kehuu elokuvakriitikko Taneli Topelius.
Sanaleikeille ja absurdille huumorille perustuva Fingerpori-sarjakuva on poikinut arvoisensa elokuvasovituksen, jossa on jopa kulttikomedian aineksia.

Jos ankean Fingerpori-nimisen maailman luoneen Pertti Jarlan aivoitukset ovat välillä tuntuneet sarjakuvina fanienkin mielistä hämäriltä, samaan määrittelemättömän erikoiseen tuntemukseen yltää myös ohjaaja Mikko Koukin ja Petja Lähteen käsikirjoittama elokuva – ja se on vain hyvä asia.

Neljästä erillisestä tarinasta koostuva teos on nimittäin varmasti hämmentävä kokemus, jos sitä yrittää pakonomaisesti katsoa pelkästään komediana.

Fingerporin kertomat tarinat ovat hämmästyttävän surumielisiä, ja päähenkilöitään kohtaan julmallakin tavalla rehellisiä.

Niiden tähtinä nähdään monella tapaa nöyryytetty kaupunginjohtaja Aulis Homelius (Kari Väänänen), Krapula-Päivi (Pirjo Lonka) eli alkoholismista kärsivä ikisinkku, työtön sekatyömies Allan Kurma (Aku Hirviniemi), potkuhousuihin arkisesti sonnustautuva naiivi tiedemies Heimo Vesa (Santtu Karvonen) sekä lähiön kulahtaneinta baaria pitävä yksinäinen Rivo-Riitta (Jenni Kokander).

Vaikka heidän elämäntilanteensa kirvoittaa elokuvassa huumoria – ja etenkin sanaleikkejä – Kouki ei onneksi suhtaudu henkilöihinsä alentuvasti.

Nämä hahmot ovat heitä ympäröivästä kurjuudestaan huolimatta tavallisuuden edustajia, ja ehkä paikoin, hyvin pienen hetken verran, myös arjen sankareita.


Naurunalaisia elokuvassa on toki paljon, mutta päähenkilöiden ohella sanaleikkien ja vitsien kohteiksi joutuvat myös sivuhahmot, joihin lukeutuvat Jarlan sarjakuvista tuttuun tapaan muun muassa vaatteetkin puolestasi sovittava Jeesus, saatananpalvoja Gootti-Kustaa, kerrostalojen luona näyttöjä järjestävä itsensäpaljastaja, studiolla kakkoseen tuleva homopornotähti ja Hitler-viiksillä varustettu Adolf.

Kuten Jarlan stripeissä, myös Koukin elokuvan huumori on niin rutikuivaa, että sen sytyttämiseen riittää jo vitsin oivaltaminen ilman vaadetta nauraa sille ääneen.

Hahmojen hetkellistä huvittavuutta piinaavampaa – ja kestävämpää – satiiria Jarla, Kouki ja Lähde viiltävät arjen tavallisuudesta ja umpikujiin johtavista näennäisvalinnoista.

Niinpä kaupunginjohtaja käyttää valtaansa väärin vain saadakseen välinpitämättömän vaimonsa ja Keskustan puolue-eliitin hyväksynnän. Krapula-Päivi taas eksyy joka päivä juomaan hukuttaakseen sillä sinkkuudestaan kokemaansa tuskaa, eikä Allan Kurma pysty sitoutumaan mihinkään muuhun kuin yhden illan suhteisiin, ja silloinkin aina saman naisen kanssa.

Liian kiltti Heimo Vesa taas traumatisoituu natsiaikoihin eläytyvän anopin henkisestä väkivallasta – ja kun Rivo-Riitta vihdoin uskaltaa jättää alapääjuttuja kertovan kuorensa ja lähteä treffeille, hän päätyy viettämään iltaa näennäisen hyvätapaisen mutta pohjimmiltaan naisia alistavan narsistin (erinomaisen limainen Juho Milonoff) kanssa.


Arkipäivää tässä kaupungissa ovat ydinvoimaloiden juureen rakennetut päiväkodit, laskeuman värjäämät ilta-auringot, poliittinen korruptio, yliopistojen lakkauttaminen, illasta toiseen täydet lähiöbaarit, julkisen ja yksityisen rahan väliset arveluttavat kytkökset sekä kaupunkilaisten yleinen hyväksikäyttö.

Arjen viiltävää tavallisuutta elokuvassa edustavat myös käkikellon tahtiin harrastettu mielikuvitukseton seksi, jokapäiväiset krapula-aamut, näköalattomat työmahdollisuudet, liian pienet sosiaaliset piirit sekä pikkumainen pyrkyryys.

Kulttuuri tässä maailmassa on puolestaan sitä, että pikkulapset laulavat juomalauluja, hunksit esittelevät lihaksikkaita vartalojaan ja eläkeläiset tanssivat kansantansseja. Iltapäivälehtien toimittajatkin kuvataan röyhkeiksi ketkuiksi, jotka rinnastetaan natsitervehdyksiä tekeviin nationalisteihin ja oman onnensa nojaan hylättyihin sotalapsiin.

Jos Jarlan huumori on toisinaan rajoja rikkovan rohkeaa, samaa voi sanoa tavasta, jolla Kouki yhdistelee elokuvassaan arjen banaalisuutta, natsien tuhoamisleirien kuvastoa ja vallan väärinkäyttäjien ylimielisyyttä. Niihin Fingerporin vaarallisen tavalliselta tuntuvassa kaupungissa kannustetaan suhtautumaan olankohautuksella, ikään kuin kaikki tämä olisi täysin normaalia.

Fingerpori-elokuva onkin loppujen lopuksi totta kaikkialla siellä, missä valtaa käytetään ihmisiä aidosti kuulematta ja heitä päätöksiin mukaan ottamatta.

Nämä tarinat herättävät henkiin kaikki pelot pikkupaikkakuntien pahimmista piirteistä, kun valta on kenties ensin vahingossa ja myöhemmin täysin tietoisesti keskittynyt liian harvoille. Halutessaan Fingerporin maailman voi nähdä nykypolitiikan pahimpien uhkien yhtenä mahdollisena toteutumana.


Traagisin kaikista tarinoista – ja samalla toiveikkain – on säästetty viimeiseksi: Jenni Kokander näyttelee silmät otsahiusten alle peitettyinä hurjan henkilökuvan Rivo-Riitasta, joka kaiken rasvaisen huumorin alla osoittautuu olevan yksin jäämistä pelkääväksi herkäksi naiseksi. Kokander luo sarjakuvien törkyvitsistä yllättäen aidon ihmisen.

Kaiken tämän rinnalla Fingerporin komediallisuus tuntuukin miltei sivuseikalta. Se, että itsensäpaljastaja tulee mieleen, Jorma pullottaa alushousuissa ja terapia alkaa kantaa hedelmää, ovat yhä yhtä osuvia heittoja kuin sarjakuvaruuduissa, mutta valkokankaalta nähtynä ehkä enemmän nostalgisessa kuin yllättävässä mielessä.

Kohtausten väljiin väleihin olisi sitä paitsi mahtunut enemmänkin sanaleikkejä, varsinkin jos mittapuuna käytetään esimerkiksi saman lajityypin 1980-luvulla syntyneitä nykyklassikoita Hei me lennetään (1980), Top Secret – huippusalaista (1984) tai Mies ja alaston ase (1988), joiden komiikka oli pään pyörälle saavaa fraaseilla leikittelyn tykitystä.

Pelkkiin vitseihin tarrautuminen ei Fingerporin kohdalla kuitenkaan kerro koko totuutta. Tämä elokuva haluaa olla pisteliäällä satiirilla maustettu kannanotto arjen tavallisuudesta – ja sellaisena se on häkellyttävän nerokas.

Fingerpori, Suomen ensi-ilta elokuvateattereissa keskiviikkona 16.10.

Päivitys 16.10.2019 klo 9.58: Otsikkoa täsmennetty. Aiempi otsikko: ”Kommentti: Sanaleikkien takana on julma arki – Fingerpori-elokuva on häkellyttävän nerokas”

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt