Hypnoottinen jännitysdraama onnellisuudesta sai vaikutteita tieteiskauhusta – ”Tarvitsen näyttelijöitä, joilla on voimaa kestää se, että olen kontrollifriikki”

Julkaistu:

Rakkautta & Anarkiaa
Geenitutkijasta kertovan Little Joe -elokuvan ohjaaja Jessica Hausner sai aikoinaan melkein potkut elokuvakoulusta: ”Minut pelasti se, että opettajani kuoli”, Hausner kertoi Ilta-Sanomille Cannesissa.
Naisen tuima katse edustaa monissa tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin elokuvissa voimaa – samalla kun se kavaltaa myös sisäistä tuskaa.

Tästä vahvasta ristiriidasta on hyvä esimerkki brittiläis-itävaltalainen psykologinen jännitysdraama Little Joe, jonka pääosasta brittiläinen Emily Beecham voitti ansaitusti parhaan naisnäyttelijän palkinnon toukokuussa Cannesin elokuvajuhlilla.
Beechamin suoritus on vähäeleisen hypnoottinen: Alice on geenitutkija, joka kehittää onnellisuutta aiheuttavaa kukkaa – mutta samalla hän itse pitää ilmeensä tietoisesti peruslukemilla. Hän ei halua paljastaa tunteitaan hänestä kiinnostuneelle kollegalle (Ben Whishaw).

Kaikki Little Joen tunteet tapahtuvat peitellysti, jossain pinnan alla.

– Teen yleensä niin, että etsin näyttelijät, jotka sopivat rooleihin. Minulle ohjaaminen on balettia: joudun yleensä kuvaamaan 20–30 ottoa.

– Tarvitsen näyttelijöitä, joilla on voimaa kestää se, että olen kontrollifriikki, itävaltalainen ohjaaja Jessica Hausner tunnustaa.


Yksi tarinan kysymyksistä on, miten aitoja tunteemme lopulta ovat.

– Asiat, joita sanomme muille ihmisille, ovat joka tapauksessa epäaitoja: kuka lopulta sanoo muille sen, mitä hän oikeasti ajattelee? Yleensähän me emme sano, Hausner kiteyttää Cannesissa, kun tapaan hänet kuuluisan rantakadun luona.

Little Joe kertoo tutun tieteistarinan. Beechamin näyttelemä tutkijaäiti luo hirviön: onnentunnetta keinotekoisesti aiheuttava kukka kietoo kaikki pauloihinsa.

Pohjana Hausner käytti vanhaa tutkija-Frankenstein-asetelmaa, mutta myös kokemuksiaan äitiydestä.

– Äidit synnyttävät lapsia, jotka jossain vaiheessa kasvavat isoksi niin, ettei heitä voi enää kontrolloida, Hausner rinnastaa.


Innoituksena olivat muutkin klassiset kauhutarinat, kuten Ruumiinryöstäjät (Invasion of the Body Snatchers, 1956) ja Pieni kauhukauppa (1960), joissa päähenkilöt pelkäävät, että heidän puolisonsa on kaapattu ja tilalla on vain ontto, liian normaalisti käyttäytyvä ihmiskuori.

– Nykyään kaikki haluavat tuntea itsensä onnellisiksi. Haluamme uskotella muille, että kaikki on hyvin, Hausner sanoo kriittiseen sävyyn.

– Suoritus- ja menestyskeskeisyys kertoo todella paljon tästä ajasta.

Näyttelijöiden eleet, äänimaisema, puvustus ja lavastus on kaikki äärimmäisen tarkkaan harkittua.

– Haluan kontrolloida elokuvantekoani, koska se on helpompaa kuin oman lapseni kontrolloiminen, Hausner naurahtaa.


Ohjaaja vertaa itseään elokuvansa Emilyyn: myös Hausnerista tuntuu, että naisohjaajana hän on jatkuvasti muiden arvioitavana.

– Kun aikoinaan aloitin elokuvakoulussa, suurin osa silloisista elokuvista oli miesten tekemiä. Tuntui, kun olisin tullut eristetyksi jostain kerhosta.

Hausner joutui keräämään itseluottamusta pystyäkseen saattamaan opintonsa loppuun.

– Elokuvakoulussa sain tehtäväksi kuvata autotakaa-ajon, mikä on minusta maailman tylsin asia. Jos elokuvassa on autotakaa-ajo, menen käymään sen aikana vessassa.

– Kukaan ei ymmärtänyt kuvaamaani takaa-ajoa. Minut haluttiin erottaa huonon arvosanan takia koulusta. Minut pelasti se, että opettajani kuoli ja sain jäädä kouluun, Hausner sanoo hirtehisesti.

Tilanne kääntyi parhain päin, kun Hausnerin elokuvakoulun jälkeen tekemät elokuvat osoittautuivat menestyksiksi.

Little Joe, esitykset perjantaina 20.9., sunnuntaina 22.9. ja keskiviikkona 25.9.

Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali Helsingissä sunnuntaihin 29.9. asti.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt