Kommentti: Tarantinosta on tullut pehmo

Julkaistu:

Liki kolmetuntinen Once Upon a Time... in Hollywood valaa nostalgiaa 1960-luvun viimeistä hyvää hetkeä kohtaan ennen sarjamurhaaja Charles Mansonin iskua. Kill your darlings, Mr. Tarantino, kehottaa elokuvakriitikko Taneli Topelius Cannesin elokuvajuhlilta.
Tiistai oli Cannesissa odotettu päivä.

Suomalaiset pääsivät juhlimaan sadomasodraamaa (Koirat eivät käytä housuja) ja eteläkorealaiset mysteeriä (Bong Joon-honin Parasite) – mutta odotetuin kaikista oli amerikkalaisohjaaja Quentin Tarantinon pitkään muhinut yhdeksäs elokuva Once Upon a Time... in Hollywood.

Murrosvaiheessa olevaa vuoden 1969 Hollywoodia sekä vaihtoehtokulttuurin nousua kuvaavan nostalgiapaukun lehdistönäytöskin oli taisteltu tilaisuus. Jono kiemurteli Cannesin festivaalipalatsilta laajan korttelin risteykseen jalkakäytävälle asti – ja se oli monista lehdistön jonoista vain yksi.

Varsinaisessa punaisen maton gaalaensi-illassa tietenkin vilisi tähtiä. Myös Tarantino rakensi tapausta: elokuvaa leikattiin viimeiseen asti, ja digiesityskopion sijaan siitä kehitytettiin vanhat kunnon filmiprintit. Maanantaina ohjaaja julkaisi lausunnon, jossa hän toivoi toimittajien välttävän elokuvansa loppuratkaisun paljastamista.

Se on ymmärrettävä mutta myös kova vaatimus. Loppuratkaisu on nimittäin elokuvassa parasta ja ehyintä.

Joka tapauksessa Once Upon a Time... in Hollywood paljastaa, että keväällä 56 vuotta täyttäneestä entisestä shokeeraajasta on keski-iässä tullut pehmo.

Elokuvahullujen sydämiin Tarantino ampui jo 1990-luvulla.

Reservoir Dogs (1992) sekä Cannesissa 25 vuotta sitten ensi-illan saanut Pulp Fiction: Tarinoita väkivallasta (1994) tekivät hänestä tapauksen, jonka elokuvilta on totuttu odottamaan väkivaltaa sekä intohimoisia viittauksia tämän itse rakastamiin elokuviin – jotka eivät välttämättä ole samoja, joita Cannesissa on tavattu palkita.

Once Upon a Time... in Hollywoodin päähenkilötkin ovat pikkutekijöitä: lännenaiheista tv-sarjaa tekevä keskitason näyttelijätähti Rick Dalton sekä tämän stunt-mies, joka on myös edellisen autonkuljettaja, käytännön asioiden fiksaaja ja paras kaveri.

Rooleissa nähdään Leonardo DiCaprio ja Brad Pitt, Hollywoodin viime vuosien suurimmat tähdet, jotka ottavat Tarantinon satiirin tosissaan. Daltonin ura tuo mieleen Clint Eastwoodin, sillä Hollywoodin isokiho (Al Pacino) järjestää tälle seuraavana askeleena pestin italialaisen westernohjaajan Sergio Corbuccin elokuvista. Oikea Eastwood teki töitä Sergio Leonen kanssa.

Taustalla sarjamurhaaja Charles Mansonin vaikutusvalta kasvaa. Hollywoodissa tätä pidettiin tuolloin vain kirottuna hippinä. Dalton sattuu asumaan talossa, jonka naapurina on elokuvaohjaaja Roman Polanski ja tämän vaimo, näyttelijä Sharon Tate – jonka Manson myöhemmin murhasi. Margot Robbie rakentaa jälkimmäisestä ihastuttavan näyttelijähupakon.

Tarantino luottaa katsojansa perustietoihin: hahmoina vilisevät muun muassa Bruce Lee, Steve McQueen, Jay Sebring ja Sam Wanamaker. Bileet pidetään Playboy-kartanossa.

Sen voi paljastaa, että elokuva on kaksiosainen: ensin esitellään pitkään henkilöitä, lopuksi seurataan iltaa, jollon kaikki ympärillä muuttui.

Sävy on lempeän ihaileva Hollywoodin yhtä aikakautta kohtaan. Vaikka hipit ovat osa elokuvan kaartia, Vietnamin sotaa ei näy käytännössä missään. Elokuva tapahtuu viimeisenä hetkenä, jolloin Hollywoodin satumaailmassa oli vielä kaikki hyvin: Olipa kerran.

Tarantino mehustelee ja venyttää tilanteita silti liiallisesti. Voi kysyä, tuliko leikkaamisvaiheessa sittenkin liian kiire. Ohjaajalle tyypillinen dialogitulitus sekä kuuluisa monologikin puuttuvat.

En ihmettelisi, vaikka 161-minuuttinen elokuva vielä tiivistyisi lyhyemmäksi ennen sen heinäkuun lopun ensi-iltaa Yhdysvalloissa. Varaa olisi. Kill your darlings, Mr. Tarantino.

Once Upon a Time... in Hollywood, Suomen ensi-ilta elokuvateattereissa 16.8.