Elokuva-arvio: Ihastuttavan huumaava Tolkien on Dome Karukosken paras elokuva – kuin päivitetty versio Kuolleiden runoilijoiden seurasta

Julkaistu:

Elokuva-arvio
Tarvittiin ison Hollywood-studion 20 miljoonan dollarin puitteet, jotta suomalainen Dome Karukoski pääsi ohjaamaan parhaan elokuvansa, kehuu elokuvakriitikko Taneli Topelius.
Tarvittiin ison Hollywood-studion 20 miljoonan dollarin puitteet, jotta suomalainen Dome Karukoski pääsi ohjaamaan parhaan elokuvansa.

Hän on pitkään ollut Suomen kärkiohjaajia, joka osaa kuljettaa elokuvaa muutenkin kuin pelkkien repliikkien avulla – pienten tunnelmien, suurten sävyjen ja liikuttavien tunteiden kautta. Tolkienissa sävyt ovat paikoin huumaavan isoja, ja tarvittaessa taas ihastuttavan pienimuotoisia.

Nimellisesti Tolkien on elämäkerta, joka kuvaa, miten John Ronald Reuel Tolkienista (1892–1973) kasvoi kuuluisien Taru sormusten herrasta -kirjojen ja koko niitä ympäröivän fantasiamaailman luoja.

Käytännössä Karukosken elokuva on kuitenkin sydämellinen draama, joka teroittaa ystävyyden merkitystä sekä rakastamisen antamaa inspiraatiota luovalle tekemiselle.

Samalla se pelaa surrealistisen komeilla kuumehourekuvilla, joiden kautta tarina luo paljon suoria viittauksia Tolkienin myöhempään fantasiatuotantoon.

Parasta on, ettei Tolkienin kirjoista tarvitse tietää välttämättä mitään. Elokuva pelaa myös omillaan: tunnelmien, sävyjen ja tunteiden ansiosta.

Karukosken esikoiselokuva Tyttö sinä olet tähti (2005) oli romanttinen kasvudraama, Tummien perhosten koti (2008) synkkä koulukotikuvaus, Kielletty hedelmä (2009) tiukasti kasvatettujen tyttöjen aikuistumistarina kohti vapautta.

Karukosken ohjaustöiden toisen aallon avasi kansansuosikiksi kohonnut reteä kaverusseikkailu Napapiirin sankarit (2010). Leijonasydän (2013) tykitti kritiikkiä uusnatseja ja ahdasmielistä ajattelua kohtaan mutta säilytti silti ytimensä, henkilödraaman kahden erilaisen ihmisen suhteesta.

Mielensäpahoittajan (2014) lähtökohtana oli periaatteessa sketsihahmo, josta Karukoski kasvatti surumielisen rakastettavan reliikin menneestä maailmasta. Tom of Finland (2017) oli jylhän muhkea elokuva graafikko Touko Laaksosen elämästä.

Näistä kolme ensimmäistä näyttivät, että Karukoski hallitsee henkilötarinat. Neljä seuraavaa elokuvaa osoittivat, että vaikka mittasuhteita ja elokuvien tyylikeinoja paisutetaan, puitteita tärkämpiä ovat Karukoskelle aina ihmiset itsessään, mielenliikkeet ja luonteet.

Kahdeksannessa pitkässä elokuvassaan Karukoski pääsee työstämään monia samoja asioita kuin aiemminkin. Tolkien kuvaa sekä poikaporukan ystävyyttä että ihmeellistä rakkautta. Karukoski tuo käsittelemänsä asiat kuitenkin yhteen nyt syvemmin ja sujuvammin kuin aiemmissa elokuvissaan.

Tolkienin päällyskudelma on huolitellumpi kuin Karukoskella koskaan, mutta samalla pinnan alle on ladattu aiempaa enemmän kerroksia.

David Gleesonin ja Stephen Beresfordin kirjoittama elokuva on oikeastaan monta elokuvaa samassa.

Lähtökohdiltaan se on kuin päivitetty versio opiskelijoiden ystävyyttä kuvaavasta draamasuosikista Kuolleiden runoilijoiden seura (1989). Inspiroivan opettajahahmon sijaan nuori Tolkien ja tämän kaverit innostavat toisiaan: he perustavat oman salaseuran, jossa johtotähtenä on rohkaistua tekemään asioita, joita he eivät muuten tulisi tehneeksi.

Kaverusten välinen ystävyys ja siihen sisältyvä herkkyys on käsinkosketeltavaa.

Rakkaustarinan kautta draama tuo orvoksi jäävän nuoren miehen tarinaan paitsi lisää lämpöä myös älyä. Hienostokahvilaan sijoittuva kohtaus, jossa Tolkienia ja tämän tyttöystävää Edith Brattia esittävät Nicholas Hoult ja Lily Collins kiistelevät kielen ja sanojen merkityksestä, avaa molempien persoonia – ja saa rakastumaan molempiin hahmoihin.

Elokuva käsittelee luontevasti myös abstrakteja ajatuksia kieleen ja sanoihin liittyen kuin ne olisivat arkipäiväisiä asioita. Myöhemmin keskustelut siirtyvät Tolkienin ja englantilaisen filologian professorin (Derek Jakobi) välille, ja silloin Karukoski ilahduttaa myös lukuisilla Suomi-viittauksilla.

Tässä on yksi elokuvan vahvuuksista: me suomalaiset tiedämme, mistä humalainen Tolkien puhuu, kun hän örisee yliopiston pihamaalla Joukahaisesta ja Väinämöisestä. Hauska hetki ei silti pomppaa silmille.

Vaivattomuus välittyy koko draamasta, vaikka tarina kattaa Tolkienin lapsuuden, nuoruuden, opiskeluvuodet ja ensimmäisen maailmansodan kauhut. Isot joukkokohtaukset näyttävät yhtä helpoilta kuin velmuun sanailuun perustuvat hetket.

Elokuvan heikoin lenkki on sen lopetus, jolloin kaikki langat pitäisi koota yhteen – mutta silloinkin Karukoski hurmaa näyttämällä sankarin ensimmäistä kertaa oikeana kirjailijana. Silloin mielikuvituksen valtaa jo tulevien tarinoiden taika.

Elokuva-arvion lyhennetty versio ilmestyi perjantaina 3.5. Ilta-Sanomien painetussa lehdessä.

Dome Karukosken ohjaamat elokuvat

Tolkien

Ohjaus: Dome Karukoski.

Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily Collins, Anthony Boyle.

Juoni: Nuori Tolkien muistelee ensimmäisen maailmansodan tuoksinassa vaiheitaan, jotka muovasivat hänestä myöhemmin kirjailijan.

Ensi-ilta: Perjantaina 3. toukokuuta 2019.

★★★★

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt