TV & elokuvat

Spider-Manin väkivaltainen Venom-vastustaja kesytettiin tylysti – painajaisten möröstä tuli torahampainen skitsofreenikko

Julkaistu:

Elokuva-arvio
Vihollistensa päitä popsiva Venom ei saa omassa elokuvassaan tilaisuutta olla painajaisten täysipainoinen mörkö eikä edes ironisesti synkkä rakastettava renttu, purnaa elokuvakriitikko Taneli Topelius.
Oikean sävyn löytäminen on nykyaikaisissa supersankarielokuvissa yhtä tärkeää kuin hyvän tarinan kertominen.

Puolisynkähköllä toimintaseikkailulla Venom on vaikeuksia näistä kummankin kanssa – pääasiassa Tom Hardyn näyttelemän antisankarihahmon vaikean luonteen vuoksi.

Sarjakuvissa 1984 ensin Spider-Manin avaruudesta tuomana elävänä alien-pukuna esitelty ja vasta 1988 itsenäiseksi, aggressiiviseksi parasiittiviholliseksi paljastettu pahansisuinen Venom on kaukana Marvelin varsinaisten sankareiden kuten Iron Manin tai Thorin hyvään tähtäävästä riehakkuudesta.

Väkivaltaisuutensa ja tuhoisuutensa vuoksi Venom on jo lähtökohtaisesti varsin lähellä vainotuista mutanteista kertovien X-Men-elokuvien dystooppisia tunnelmia – eikä pitkäkielisellä ja torahampaisella monsterihahmolla olisi pitkä matka edes Deadpool-seikkailujen irvileukaiseen liioittelevuuteen.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Käsikirjoittajiksi merkityillä Scott Rosenbergilla, Jeff Pinknerillä, Kelly Marcelilla ja Will Beallilla sekä ohjaaja Ruben Fleischerilla on kuitenkin ilmiselviä vaikeuksia tasapainoilla Venomin tuhoisien mielihalujen ja Marvelin myönteisen sarjakuvauniversumin välillä.


Vihollistensa päitä popsiva antisankari ei tekijöiden tulkinnassa saa tilaisuutta olla sen enempää painajaisten täysipainoinen mörkö kuin ironisesti synkkä rakastettava renttukaan – vaikka Hardy tekee pääosassa kyllä parhaansa painottaakseen ennemmin jälkimmäistä.

Toimintakohtauksista on suitsittu väkivaltaa piiloon, ja toiminnan koreografiakin pyrkii peittelemään Venomin karmivimpia piirteitä, vaikka niihin puheissa vihjataankin.

Venomin edellisen elokuvaesiintymisen, Sam Raimin ohjaaman Spider-Man 3:n (2007) tapaan hahmon tarina kiertyy jälleen toimittajana toimivan Eddie Brockin ympärille, mutta tällä kertaa tyystin ilman Hämähäkkimiestä tai Brockia tuolloin näytellyttä Topher Gracea.

Jouduttuaan törmäyskurssille avaruuslennoista bisnestä tekevän liikemiehen katalien laboratoriokokeiden kanssa Tom Hardyn näyttelemä Brock päätyy ennen pitkää läheisiin tekemisiin avaruudesta löytyneen, Venomiksi itseään kutsuvan symbioottiotuksen kanssa: älykäs loinen tarvitsee selviytyäkseen Brockin ihmiskehoa, eikä onnen hylkäämältä mieheltä kysytä, sopiiko se hänelle.


Brockin väittelyt sisällään majailevan Venomin kanssa olisivat hieman huolellisemmissa käsissä saattaneet saada skitsofreniaan rinnastuvia painokkaitakin merkityksiä, mutta Fleischer ja Hardy käyttävät näitä hetkiä joko tunnelmien epätasaisina keventäjinä tai selitelläkseen tapahtumien kulkua.

Jos Venom kerran on Brockin pään sisällä, sananvaihdon konkretisoimiseen ääneen lausutuiksi latteiksi repliikeiksi ei liene mitään muuta syytä kuin katsojien hoksottimien aliarvioiminen.

Fleischerin edelliseen valkokangaselokuvaan, rikosfilmiin Gangster Squad (2013) verrattuna poissa on pulppuava värikäs rönsyilevyys, mutta yhteistä on käsitellyn aiheiston runsaus.

Päätarinan rinnalla elokuva esittää kritiikkiä suuntaan jos toiseenkin – muun muassa tieteentekemiseen verhottua häikäilemätöntä bisneskulttuuria, valeuutisten julistajia ja niiden edessä näennäisen voimattomia tiedotusvälineitä kohtaan.


Vastustajaksi pestattu, HBO:n minisarjasta The Night of maineeseen noussut Riz Ahmed vetää Richard Bransonin ja Elon Muskin todellisille avaruusbisneksille vaivihkaa kuittailevan mahtailevan visionääriosansa miellyttävän vähin nuotein. Äärimmäinen itsehillintä tekee roolista harvinaisen supersankariseikkailujen roistojen joukossa.

Toisaalta Michelle Williamsin osa Brockin mielitiettynä surkastuu huolestuneisiin katseisiin ja riitaisiin erimielisyyksiin. Ainoa lyhyt toimintakohtaus korostaa sekin pikemminkin vain epäsuhtaista luonne-eroa Williamsin esittämän, hieman hukassa olevan asianajajan Anne Weyingin ja Hardyn depressiivisiin mielentiloihin työntämän Brockin välillä.

Epätasapainossa olevat sävyt kilpistyvät kuitenkin näkyvimmin Hardyssa.

Kuten näyttelijän aiemmat bravuuriroolit muun muassa Yön ritarin paluussa (2012), Lockessa (2013), Mad Max: Fury Roadissa (2015) ja Legendissä (2015) ovat jo moneen kertaan osoittaneet, Hardylle ei ole temppu eikä mitään ladata rooleihinsa hikistä, huonovointista tuskaa – mutta Venomissa siihen liitetty paikoittainen kepeys ei ole linjassa tarinan synkkien puolten kanssa.

Käsikirjoittajat on päästetty pälkähästä turhan aikaisin: Venom tuntuu tietävän liian paljon ja liian aikaisin myös sellaisia asioita, joita elokuvassa on siihen mennessä kerrottu vain katsojille tai muille henkilöille.


Keinotekoiselta tuntuu myös Venomin tavoitteiden muuttuminen myöhemmin Brockille suotuiseen suuntaan ilman pitäviä perusteita, ikään kuin sisäisen sankarin löytäminen antisankarin nahoista olisi jotenkin itsestäänselvää.

Deadpool-elokuvat ovat osoittaneet jo moneen kertaan, että rujot antisankaritkin voivat olla kiehtovia, jos tekijät uskaltavat luottaa hahmojensa ydinpiirteisiin. Väkivaltaisimmiltaan piirteiltä tylysti kesytetty ja sävyiltään hukassa oleva Venom kielii siitä, ettei luottoa tällä kertaa ollut riittävästi.

Venom

Ohjaus: Ruben Fleischer.

Pääosissa: Tom Hardy, Michelle Williams, Riz Ahmed.

Juoni: Parasiitti valtaa toimittajan kehon, kun tämä selvittää liikemiehen hämäriä bisneksiä.

Ensi-ilta: Perjantaina 5. lokakuuta 2018.

★★

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt