TV & elokuvat

Uskallatko katsoa? Hereditary – pahan perintö vetää vertoja Hohto-elokuvalle: täynnä selittämätöntä, piinaavaa uhkaa

Julkaistu:

Elokuva-arvio
Ari Asterin ohjaama Hereditary – pahan perintö ei tukeudu turruttavaan säikyttelyyn vaan taidokkaasti kudottuun tunnelmaan, joka kietoo valtaansa vääjäämättä kuin pahat voimat elokuvan perheen, ylistää elokuvakriitikko Tarmo Poussu.
Suuressa talossa asuva perhe luisuu vähitellen joko hulluuden tai pahojen henkien valtaan. Hereditary – pahan perintö tuo sekä asetelmaltaan että toteutukseltaan mieleen Stanley Kubrickin ohjaaman kauhuklassikon The Shining – Hohto (1980).

Yllättävintä asiassa on se, ettei nuoren Ari Asterin kirjoittama ja ohjaama uutuus joudu vertailussa pahasti häpeään.

Hereditary – pahan perintö käynnistyy edesmenneen isoäidin muistotilaisuudella. Toni Collette esittää Annieta, vainajan keski-ikäistä taiteilijatytärtä, joka tunnustaa muistopuheessaan, ettei hänen äitinsä ollut ihmisistä helpoimpia eläessään.

Elokuvan edetessä saamme todeta, ettei hän ole sitä kuoltuaankaan.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Annien perheen muodostavat hänen aviomiehensä (Gabriel Byrne), heidän aikuistuva poikansa (Alex Wolff) sekä varhaisteini-ikäinen tyttärensä (Milly Shapiro), joista vain jälkimmäisellä oli vainajaan aidosti läheinen suhde. Sitä pahempi tytölle.


Nerokkaasta avauskuvastaan lähtien Asterin elokuva huokuu selittämätöntä uhkaa, joka kasvaa piinaavammaksi kohtaus kohtaukselta. Elokuvasta voi aistia, että uhka liittyy perheen isoäitiin, mutta uhan luonne pysyy yhtä piilossa kuin itse vainajakin, joka vilahtaa elokuvassa vain valokuvina ja hetkellisinä näkyinä.

Pelottavuudestaan huolimatta Hereditary – pahan perintö on yhtä paljon psykologinen draama kuin kauhuelokuva. Se käsittelee surua, syyllisyyttä ja perheen sisälle patoutuvaa vihaa paikoin musertavan voimakkaasti.

Asterin kerronta ei tukeudu turruttavaan säikyttelyyn vaan taidokkaasti kudottuun tunnelmaan, joka kietoo valtaansa vääjäämättä kuin pahat voimat elokuvan perheen. Suoranaisia sokkikohtauksia elokuva annostelee säästeliäästi mutta sitäkin tehokkaammin.

Elokuva myös yllättää käänteissään. Heti alussa käy esimerkiksi ilmi, että perheen tytär kärsii pähkinäallergiasta. Tapa, jolla Aster käyttää tätä seikkaa tarinassaan, on silti täysin odottamaton.


Lopetus ei ole välttämättä paras mahdollinen, mutta ainakin se on odottamaton. Se myös paljastaa, että The Shiningin ohella Asterin elokuvallisiin esikuviin lukeutunee Roman Polanskin hyytävä Rosemaryn painajainen (1968).

Toni Collette tekee Hereditaryn pääosassa hypnoottisen voimakkaan ja tunnetilojen hallinnassaan virtuoosimaisen roolityön.

Gabriel Byrne tulkitsee vakuuttavasti perheen rauhallista ja järkeensä sokeasti luottavaa isää. Alex Wolff ja Milly Shapiro täydentävät hienon näyttelijätiimin herkistyneillä ja paikoin pelottavan intensiivisillä roolitöillään.

Ratkaisevan panoksen Hereditaryn onnistumiselle tuo Colin Stetsonin niukka, mutta outoudessaan tavattoman tehokas musiikki.

Elokuvan äänisuunnittelu on muutenkin erinomaista. Pelkästään perheen tyttären kielellään tekemä napsahdus saa kylmät väreet kulkemaan pitkin katsojan selkää.

Hereditary – pahan perintö

Ohjaus: Ari Aster.

Pääosissa: Toni Collette, Gabriel Byrne, Alex Woff, Milly Shapiro.

Juoni: Oudot voimat piinaavat isoäidin kuolemasta toipuvaa perhettä.

Ensi-ilta: Keskiviikkona 20. kesäkuuta 2018.

★★★★

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt