Tämä teinikomedia on vallankumouksellinen – Minä, Simon on paras amerikkalainen teinileffa vuosiin: ”Tästä tulee lajinsa klassikko”

Julkaistu:

Elokuva-arvio
Minä, Simon -elokuvassa on samaa herkkyyttä, huumorin ja draaman tajua sekä realismin ja romantiikan tasapainoa kuin John Hughesin parhaissa 1980-luvun teinielokuvaklassikoissa, ylistää elokuvakriitikko Tarmo Poussu.
Tästä elokuvasta tulee lajinsa klassikko. Minä, Simon ei ole ainoastaan parhaita amerikkalaisia teinileffoja vuosiin. Se on myös ensimmäinen suuren Hollywood-studion tekemä teinileffa, jonka päähenkilö on homoseksuaali.

Päältä katsoen Greg Berlantin ohjaama Minä, Simon on ihan tavallinen teinileffa ystävyydestä, ensirakkaudesta ja oman identiteetin löytämisestä. Sen päähenkilö, sympaattisen Nick Robinsonin esittämä Simon, on jopa omasta mielestään hyvin tavallinen teini – lukuunottamatta suurta salaisuuttaan.

Minä, Simon vilisee monista teinileffoista tuttuja tyyppejä ja tilanteita: On huvittava mutta hyvää tarkoittava opettaja. On lapsiaan rakastavat mutta näiden elämästä tietämättömät vanhemmat. On ikuista ystävyyttä, noloja rakkauden tunnustuksia ja hölmöjä hätävalheita.

Tavallisista aineksistaan huolimatta – ja osaksi juuri niiden vuoksi – Minä, Simon on vallankumouksellinen elokuva. Se salakuljettaa homoteeman keskelle Hollywood-viihteen valtavirtaa. Päältä katsoen se on tyypillinen suuren yleisön teinikomedia, mutta sielultaan se on vilpittömästi ja määrätietoisesti gay.


Becky Albertallin suomeksikin julkaistuun romaaniin pohjautuva Minä, Simon esittelee ensin päähenkilönsä elämänpiirin. Siihen kuuluvat huolehtivien vanhempien (Jennifer Garner ja Josh Duhamel) ja kokkailusta innostuneen pikkusiskon lisäksi kolme läheistä ystävää (Katherine Langford, Alexandra Shipp ja Jorge Lendeborg Jr.)

Kun saman koulun nimettömänä pysyvä oppilas paljastaa netissä olevansa homo, Simon aloittaa tämän kanssa salaisen viestittelyn. Vähitellen hän tajuaa löytäneensä todellisen sielunkumppanin ja kenties jopa rakastetun. Ongelma on vain siinä, ettei hän tiedä, kuka tämä oikeasti on.

Viestittelyn seurauksena Simon tuntee kasvavaa halua tulla ulos kaapista: lopettaa teeskentely ja tunnustaa kaikille oma homoutensa. High schoolin kaikkea arvostelevassa ilmapiirissä moinen rehellisyys ei ole helppoa – kuten ei salaisuuden säilyttäminenkään.

Simonin todellinen piina alkaa, kun hänen salaisuutensa paljastuu toiselle oppilaalle, ja tämä alkaa käyttää tietoaan väärin. Pakkoraossa Simon ajautuu pettämään parhaiden ystäviensä luottamuksen.


Tyyliltään Minä, Simon on läheistä sukua John Hughesin 1980-luvulla ohjaamille teinileffoille, joista parhaat –Breakfast Club (1985) sekä Vaihdetaan vapaalle, Ferris (1986) – ovat vakiintuneet lajinsa klassikoiksi. Berlantin elokuvassa on samaa psykologista herkkyyttä, huumorin ja draaman tajua sekä realismin ja romantiikan tasapainoa.

Vaikka Berlantin ohjaus on elokuvallisesti turvallisen perinteistä, hän osoittaa huomattavaa taitoa sekä henkilöohjauksessa että erilaisten tunnelmien hallinnassa. Elokuvan nuorista näyttelijöistä ihastuttavat Simonia esittävän Robinsonin ohella erityisesti Alexandra Shipp ja Katherine Langford tämän läheisimpinä ystävättärinä.

Elokuvan monista koomisista oivalluksista parhaita on lyhyt fantasiajakso, jossa hetero- ja homoseksuaalisuuden valta-asetelma on käännetty nurin. Jospa heterot olisivatkin niitä, joiden pitää astua ulos kaapista?


Ihan täysosuma Minä, Simon ei sentään ole. Sen jotkut sivuhenkilöt ovat tarpeettoman ylivedettyjä, mikä on ristiriidassa päähenkilöiden realistisuuden kanssa. Loppuratkaisu ei ehkä ole henkilöpsykologisesti ihan uskottava, mutta moisen pikkuvirheen antaa helposti anteeksi.

Pienistä puutteistaan huolimatta Minä, Simon on paras mahdollinen teinielokuva tälle ajalle.

Minä, Simon

Ohjaus: Greg Berlanti.

Pääosissa: Nick Robinson, Katherine Langford, Alexandra Shipp.

Juoni: Teinipoika salailee seksuaalista suuntautumistaan.

Ensi-ilta: Perjantaina 4. toukokuuta 2018.

★★★★

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt