Black Panther etenee Bondin ja blaxploitaation hengessä – Marvel-seikkailun pohjana on mustien radikaali oikeustaistelu

Julkaistu:

Elokuva-arvio
Black Panther on Disneyn omistaman yhtiön toistaiseksi poliittisin supersankariseikkailu. Se on komea mutta totinen, arvioi elokuvakriitikko Taneli Topelius.
Tappelunujakat saattavat näyttää kohtalaisen tavanomaisilta, mutta Black Panther -seikkailussa niillä on paljon väkevämpi kaiku kuin supersankarijalostamo Marvelin viime aikojen muissa toimintaelokuvissa.

Kun Chadwick Bosemanin näyttelemä T’Challa eli supersankari Black Panther ja Michael B. Jordanin esittämä Erik ottavat yhteen kuvitteellisen afrikkalaisen valtion Wakandan kuninkuudesta, heidän lisäkseen sotaa käyvät ideologiat.

T’Challa on pantterimaisen räjähtäviä voimia käyttävä lempeä hallitsija, joka haluaa ylläpitää maansa puolueettomuutta ja jatkaa edesmenneen isänsä edustamia eristäytymisen perinteitä.

Kiivaalla palkkasoturilla Erikillä on radikaalimpia ajatuksia: haastaja janoaa Wakandan suunnattomia luonnonvaroja valjastaakseen ne aseiksi, joiden avulla musta väestö ympäri maailman voisi nousta kapinaan ja ottaa alistajiensa paikan.

Näennäisesti seikkailun tarina solahtaa osaksi Marvelin supersankarielokuvien jatkumoa. Elokuvassa muistellaan Captain America: Civil War -seikkailun (2016, arvio) tapahtumia, joiden lomassa Black Panther esiteltiin elokuvakatsojille ensimmäistä kertaa.


Elokuvan vahvuus syntyy kuitenkin tavasta, jolla se sivuaa ja nostaa esiin viime vuosikymmenten aatteita, joilla mustat kansalaisoikeustaistelijat ovat oikeastikin yritettäneet muuttaa maailmaa: välillä rauhanomaisesti, välillä väkivallan voimalla.

Eikä elokuvan todellisuus ole ristiriidaton, päinvastoin. Sen sankari T’Challa on kuninkaana nuori ja vasta etsii oikeaa tapaa hallita.

Mustien kansalaisoikeuksien poliittisen lähihistorian sivuuttaminen olisikin ollut epäviisasta, sillä ne ovat kytkeytyneet Black Pantherin hahmoon alusta alkaen.


Sarjakuvalegendat Stan Lee ja Jack Kirby loivat Black Pantherin hahmon kesällä 1966, jo muutamaa kuukautta ennen kuin Huey P. Newton ja Bobby Seale perustivat mustien oikeuksia puolustaneen Mustat pantterit -järjestön. Marvelin sarjakuvien kirjoittajat eivät myöhemmin voineet täysin sivuuttaa nimien samankaltaisuutta, vaikka järjestön poliittisuuteen pitikin viitata lehtien sivuilla varsin varovasti.

Mustat pantterit -järjestön pitkä historia heijastuu Ryan Cooglerin ohjaamaan elokuvaan komeasti, sekä suorina että epäsuorina viittauksina. Elokuvan tapahtumat saavat alkunsa samoilta sijoilta, missä järjestökin perustettiin: Kalifornian Oaklandista, mustien köyhältä asuinalueelta.

Nykypäivääkään ei ole unohdettu. Elokuvassa piikitellään epäsuoraan Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin muuripolitiikalle.

Marvelin elokuvissa ei ole ennenkään kaihdettu poliittisia vertauskuvia, mutta Black Panther on Disneyn omistaman yhtiön toistaiseksi poliittisin supersankariseikkailu.


Coogler muistetaan ohjaajana, joka herätti Sylvester Stallonen Rocky-nyrkkeilysarjan takaisin henkiin Creed-elokuvassa (2015, arvio) uuden mustan päähenkilön avulla. Häntä näytteli juuri Michael B. Jordan, tämän seikkailun kiivas Erik.

Black Pantherin toinen käsikirjoittaja Joe Robert Cole puolestaan pokkasi pari vuotta sitten Emmy-ehdokkuuden O.J. Simpsonin murhaoikeudenkäyntiä käsitelleellä American Crime Story -draamasarjalla.

Black Pantherissa heidän yhteistyönsä on vahvinta juuri mustien kokemusmaailmaa juhlivissa hetkissä – eivätkä ne rajoitu miehiin. Wakanda kuvataan täysin itsenäiseksi ja omaehtoiseksi maaksi, jolla on muun muassa oma vahva naissotureista koostuva armeijansa.

The Walking Dead -sarjan Michonnena tunnettu Danai Gurira hehkuu voimaa armeijaa johtavana kenraalina. 12 Years a Slave -draamasta (2013, arvio) Oscaria voittanut Lupita Nyong’o ei jää jälkeen esittäessään T’Challan mielitiettyä, joka on myös taitava vakooja.


Alkupuolella Black Panther on kuin nykymuunnelma paitsi James Bond -seikkailuista myös 1970-luvun blaxploitaatioelokuvista, joissa mustat sankarit rökittivät antaumuksella valkoisia alistajia. Verrattomaan ilkiörooliin heittäytyy täysillä Andy Serkis – ja Apinoiden planeetta -elokuvien ja Star Wars -sarjan jälkeen vaihteeksi aivan omilla kasvoillaan.

Toimintaa ohjatessaan Coogler ei tosin tunnu olevan aivan kotonaan. Kansalaisoikeusviittauksien vakavoittama ja kohtalaisen totinen elokuva ei agenttilainojenkaan kera yllä Marvelin parhaiden seikkailujen letkeyteen.

Selvää tietenkin on, että Black Panther ei edes yritä olla Thor: Ragnarökin (2017, arvio) kaltainen itseironiapaukku.

Käytännössä Black Panther on kuitenkin kuin kaksi erillistä elokuvaa, jotka puolivälissä sulautuvat yhteen. Loppupuolella voimistuva tunne kilpailevien ideologioiden yhteentörmäyksestä tuo mukaan korvaavaa värinää.

Yllättävintä on, että hillitty Boseman jää pääroolistaan huolimatta monien muiden mustien tähtien jalkoihin. Mehukkaimman roolin on saanut Jordan, jonka roistohahmossa Erikissä on hellyttävän traagisiakin piirteitä: isättömien mustien lasten eväät elämään eivät ole koskaan olleet kehuttavia.

Black Panther

Ohjaus: Ryan Coogler.

Pääosissa: Chadwick Boseman, Michael B. Jordan, Lupita Nyong’o.

Juoni: Kuningas T’Challa saa vastaansa vallanhimoisen palkkasotilaan.

Ensi-ilta: Perjantaina 16. helmikuuta 2018.

★★★

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt