Ikävä kyllä Rinnekankaan sinänsä kunnianhimoiset tavoitteet eivät riitä kannattelemaan matkaelokuvan avoimeen rakenteeseen sidottua, kömpelösti etenevää draamaa. Jos ohjaajan ensimmäinen näytelmäelokuva Matka Eedeniin (2011) oli hiljainen ja jopa harras, Luciferin viimeisessä elämässä pohdiskelevuus merkitsee käytännössä äänekkyyttä ja puheliaisuutta, joka kohtauksesta toiseen jatkuvana ympäröi ja tukahduttaa.
Elokuvan pohjana ovat olleet Rinnekankaan ja hänen ystävänsä, kirjailija Paavo Rintalan (1930-1999) väliset keskustelut ja kirjeenvaihto. Elokuvassa heitä edustavat Pekka Milonoffin esittämä teatteriohjaaja Misha, joka tuskailee etsiessään sopivaa näyttelijää runoilija Rilkestä kertovan näytelmän päärooliin, ja Hannu-Pekka Björkmanin näyttelemä kirjailija Pasha, joka kuolemansakin jälkeen saapuu ystävänsä ajatuksiin antamaan arvoituksellisia neuvoja.
Täysin tarpeettoman tason tuo elokuvan nimen Lucifer, Timo Torikan näyttelemä langennut valon enkeli ja sivulliseksi jäävä tarinan kolmas pyörä, jonka monologi ihmiskunnan raadollisesta olemuksesta ei oikein kytkeydy taiteilijakaverusten välillä vallitsevaan muistojen herkkään tasapainoon.
Epätasaisuutta tuovat myös täysin eri aaltopituuksilla liikkuvat näyttelijät: Björkman on myhäilevän kirjailijan roolissa vanhanaikaisella tavalla teatraalinen, Torikka etsii pirun olemusta jähmeydestä ja vaisu Milonoff tyytyy myötäilemään ulkopuolisena.
Katso elokuvan traileri: