Meikki ja merkkilaukut peittivät Sarin alkoholiongelman – nainen joi piilossa kotona ja ajatteli koko ajan pystyvänsä lopettamaan - Terveys - Ilta-Sanomat

Meikki ja merkkilaukut peittivät Sarin alkoholiongelman – nainen joi piilossa kotona ja ajatteli koko ajan pystyvänsä lopettamaan

Kuvituskuva
Julkaistu: 6.10. 14:05

Keski-ikäisen Sarin tie raittiuteen alkoi vasta, kun tilanne oli jo hengenvaarallinen. Apu löytyi hoitokoti Tuhkimosta, jossa päihderiippuvuudesta toipuu vain naisia.

Aluksi Sari joi viinejä.

Avioeron jälkeen elämään oli tullut uusi miesystävä, joka ”vei jalat alta”. Mies joi paljon, ja seurassa Sarikin alkoi juoda enemmän. Lopulta juomista kesti yli kymmenen vuotta.

– Tiesin vuosia, että minulla on alkoholiongelma, mutten pitänyt sitä niin pahana. Ajattelin koko ajan, että pystyn lopettamaan juomisen.

Niin Sari lopulta pystyikin, sillä nyt taakse on jäänyt jo yli puolen vuoden rajapyykki ilman alkoholia, kiitos vertaistukitoiminnan ja taakse jääneen kuntoutuksen. Sarin nimi on muutettu, sillä vertaistukitoiminta, jossa hän on mukana perustuu nimettömyydelle.

Ongelman todellinen laita alkoi valjeta, kun suhde miesystävään päättyi. Juominen nimittäin jäi. Sari kävi töissä ja arki näytti pyörivän hyvin, mutta viinit vaihtuivat nopeasti väkeviin.

– Pikku hiljaa tilanne meni siihen, että join vapaa-ajat, viikonloput ja lomat.

Tuli humalassa ajamista ja krapulan vuoksi väliin jätettyjä lapsenlasten merkkipäiviä. Morkkiksia. Kun Sari jäi töistä pitkälle sairaslomalle, juominen karkasi käsistä.

Kuvituskuva

Nyt takana on ensimmäinen raitis kesä aikoihin. On iltapäivä, ja Sari istuu kotipihansa terassilla ja juo kahvia. Lemmikkikoira kaipaa viereen.

Aamulla Sari on herännyt virkeänä, ulkoillut ja poiminut marjoja. Enää hän ei tarvitse unilääkkeitä. Painajaiset ovat kadonneet, samoin levoton olo.

– Mutta menee tosi kauan ennen kuin aivot unohtavat alkoholin. Psyykkisiä vieroitusoireita tulee sykleissä.

Uuteen arkeen ilman alkoholia Sari on huomannut jo tottuneensa.

– Mutta lähipiiri. He sanovat, että tämä on niin hieno juttu, etteivät he olisi kuuna päivänä uskoneet. Enkä oikeastaan minäkään.

”Itkin kotona kaikki päivät, että mihin tämä elämä on mennyt”

Onneksi Sari meni lääkäriin, kun tilanne oli pahimmillaan.

– Silloin minulla oli ollut itsetuhoisia aikeita. Itkin kotona kaikki päivät, että mihin tämä elämä on mennyt. Minä vain join, join ja join ja voin niin huonosti, että nukuin päiväunetkin unilääkkeillä.

Kaikista suurimpana esteenä oli omavoimaisuus ja ylpeys. ’Minä pärjään, minä tiedän, minä hoidan kaiken itse’.

Sari tapasi päihdetyöntekijän, joka järjesti hänelle paikan päihdekuntoutuksesta, Tohmajärvellä sijaitsevasta päihderiippuvaisille naisille tarkoitetusta hoitokoti Tuhkimosta. Sinne Sarin oli mentävä kolmeksi kuukaudeksi.

– Aluksi ajattelin, että en varmasti lähde Tuhkimoon.

Vaikka asiat alkoivat mennä oikeaan suuntaan, lähteminen arvelutti Saria. Viihtyisikö hän ”naisporukassa”?

Ylpeyden murentaminen oli paras asia

Kuntoutusjakso osoittautui intensiiviseksi. Oli luentoja, kahdenkeskisiä keskusteluhetkiä Tuhkimon työntekijöiden kanssa ja vertaistukipiirejä. Tuhkimossa ei käsitelty yksin riippuvuutta, vaan kaikkea mahdollista aina lapsuudesta ja padotuista suruista parisuhteisiin.

Ensimmäisten kahden kuukauden aikana Sari pani kuitenkin hanttiin.

– Kaikista suurimpana esteenä oli omavoimaisuus ja ylpeys. Siellä käytetään nimitystä keski-ikäisen naisen syndrooma. ’Minä pärjään, minä tiedän, minä hoidan kaiken itse’. Ylpeyden murentaminen oli minun kohdallani se kaikista paras asia.

Ylpeyden murennuttua Sari pystyi ottamaan avun vastaan. Naisporukkakin osoittautui mitä sopivimmaksi seuraksi.

– Tuhkimossa pystytään puhumaan ihan kaikesta naiseuteen liittyvästä, esimerkiksi seksuaalisuudesta. Ihminen nähdään kokonaisuutena. Jos paikalla on miehiä, näistä asioista on ihan erilaista puhua.

Kuvituskuva

Sari alkoi kuunnella luentoja tarkkaan. Hän tajusi, miten paljon asioita elämässä oli jäänyt käsittelemättä ja oivalsi, miksi oli päätynyt tilanteeseensa.

– Olen koko elämäni kantanut muiden taakkoja, ja unohtanut oman itseni. Ensimmäistä kertaa tämän ikäisenä olen terveesti itsekäs. Osaan sanoa ei, en tee, en tule ja minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään, mitä en halua.

Onnistumisestaan Sari kiittää kuntoutusta.

– Siellä kohdellaan naista naisena.

Nykyään Sari kantaa huolta ikäistensä naisten alkoholinkäytöstä ja toivoo, että asiasta puhuttaisiin enemmän.

Samaa toivotaan Tohmajärvellä Tuhkimossa. Hoitokodin yrittäjä ja toimitusjohtaja Raija Lindberg, yrittäjä ja vastaava päihdeohjaaja Anne-Mari Myller sekä sosionomi Katja Näätänen kantavat huolta siitä, kuinka keski-iän ylittäneiden naisten keskuudessa alkoholin käyttö lisääntyy, mutta avun piiriin päästään usein vasta, kun ongelma on paisunut vakaviin mittasuhteisiin.

Kuvituskuva

Lindbergin mukaan naisten alkoholiriippuvuus jää yhteiskunnassa piiloon, eikä naisilta kysytä juomisesta riittävän matalalla kynnyksellä. Lindberg tietää mistä puhuu paitsi ammattinsa vuoksi myös henkilökohtaisesta kokemuksesta. Hän on ollut raittiina 24 vuotta.

– Kävin lääkärissä, ja kai sitä alitajuisesti etsi apua, mutten minäkään aluksi myöntänyt mitään. Lääkäri kysyi ainoastaan, että millainen suhde minulla on alkoholiin. Kerroin, että hirveän hyvä. Se on ainut asia, jota koskaan kysyttiin. Ja hyvä suhdehan minulla olikin.

Jos sairauden pystyy salaamaan lääkärissä, kulissi pystytään pitämään yllä myös arkielämässä. Sarikaan ei juonut seurassa, vaan piilossa kotona. Sukujuhlissa ei oteta lasillistakaan. Meikki ja merkkilaukut antavat vihiä siitä, että nyt pyyhkii hyvin. Salailtavia asioita, kuten rahahuolia, alkaa samaan aikaan kasaantua.

Harva myöskään marssii itse lääkäriin kertomaan alkoholiongelmastaan.

– Avun hakeminen on vaikeaa. Viimeksi eilen kävin puhelun siitä, saako lastensuojelu automaattisesti ilmoituksen, jos tulee kuntoutukseen Tuhkimoon. Kysyin naiselta, että mitä lapsille sitten tapahtuu, jos hän ei hoida itseään, Näätänen sanoo.

Myller komppaa.

– Päihderiippuvuus on sairaus, joka vaikuttaa ehkä kaikista sairauksista eniten myös läheisiin, Myller sanoo.

Kuvituskuva

Vuonna 2002 perustetussa Tuhkimossa on ollut liki 1 500 naista, ja kolmikko on nähnyt, mitä toipuminen vaatii. Rehellisyyttä, painottaa Myller. Ja sitä, että on valmis ja halukas tekemään töitä, Lindberg jatkaa.

Työtä pitää tehdä, jotta vaikean paikan tullen ei turvauduttaisi enää päihteisiin, ja että asiantuntijoiden opit pystyy ottamaan osaksi elämää.

Tuhkimo on laatuaan ainoa hoitolaitos Suomessa, ja se tekee kovaa tulosta. Lyhyimmän, yhdestä kolmeen kuukauteen kestävän hoitojakson jälkeen noin 53 prosenttia naisista raitistuu. Pidemmän, enimmillään yhdeksän kuukauden hoitojakson päättymishetkellä jokainen asiakas on raitis.

Naisten kuntoutuspaikkojen puute ihmetyttää Lindbergia, Mylleriä ja Näätästä, sillä heidän havaintojensa mukaan Tuhkimon vahvuus on juuri siinä, että läsnä on vain naisia.

– Juuri eräs nainen sanoi, että hänestä on ollut outoa, kuinka omat tunteet tulevat kuin hyökyaalto nyt kun hän on yksin. Kun on koko ikänsä hoitanut lapsia, perhettä ja kotia. Naisyhteisö mahdollistaa sen, että naiset ovat hoitamassa täällä itseään, eivät puolisoaan tai lapsiaan, Näätänen kertoo.

  • Sijaitsee Tohmajärvellä Pohjois-Karjalassa.

  • Suomen ainoa naisten päihdekuntoutukseen erikoistunut laitoskuntoutuspaikka.

  • Perustettu vuonna 2002.

  • Asiakaspaikkoja yhteensä 14.

  • Asiakkaaksi voi hakeutua alkoholi-, huume- ja/tai lääkeriippuvuuden takia.

  • 1–3 kuukauden kuntoutuksen jälkeen 53 prosenttia asiakkaista on raittiita, 3–9 kuukauden jälkeen kaikki.