Sairas ääni kielsi Nooraa, 42, syömästä: ”Koko aikuisikäni on ollut taistelua syömishäiriön kanssa”

Julkaistu:

Syömishäiriöt
Halu laihduttaa valtasi Noora Valkosen mielen murrosiän kynnyksellä. Viime vuosiin saakka hän on taistellut sairauden kanssa.
Kuka olen, jos en joka päivä laihduta ja herää aamulla kiloja kontrolloidakseni?

Tähän tyhjyyden tunteeseen helsinkiläinen toimittaja ja tietokirjailija Noora Valkonen, 42, havahtui päälle kolmikymppisenä sairastettuaan yli kaksi vuosikymmentä epätyypillistä syömishäiriötä.

– Sairastuin syömishäiriöön murrosiän kynnyksellä, ja koko aikuisikäni on ollut taistelua sairauden kanssa. Toipuminen on tapahtunut vasta aivan viime vuosina, hän kertoo.

Syömishäiriöiksi luetaan anoreksia, bulimia, ahmintahäiriö sekä ortoreksia, eli pakkomielle syödä terveelliseksi mielletyllä tavalla.

Syömishäiriöt oireilevat eri tavoin, mutta yhteistä niille on tyytymättömyys omaan kehoon, kelpaamattomuuden tunne, epäterve suhde ruokaan ja kehoon sekä usko ettei ansaitse esimerkiksi hyvinvointia tai lepoa.

Ilta-Sanomissa työskentelevä Noora Valkonen kertoo uutuuskirjassaan Pala kurkussa – Selviytymistarinoita syömishäiriöistä (Atena), että vähintään puolet syömiseen liittyvien ongelmien vuoksi hoitoon hakeutuvista kärsii epätyypillisestä syömishäiriöstä, joka voi vaihdella lievästä hyvin vakavaan.

Epätyypillinen syömishäiriö tarkoittaa sitä, etteivät minkään tietyn syömishäiriön diagnostiset kriteerit täyty, mutta oireet hankaloittavat silti elämää huomattavasti.

”Junttasin kaikki ikävät tunteet ja kokemukset sisääni”

Noorankin syömishäiriö oli epätyypillinen. Halu laihduttaa alkoi murrosiän alkaessa, aaltoili vuosien varrella eri voimakkuuksilla ja muutti toipumisvaiheessa muotoaan ortoreksiaksi. Epätyypillisen sairaudesta teki myös se, ettei hän koskaan hakeutunut sen vuoksi hoitoon.

Usein virheellisesti luullaan, että syömishäiriön puhkeamiseen on osoitettavissa jokin yksi tietty syy – taannoin suosittu selitys oli ylisuojelevat vanhemmat.

 

Pojat alkoivat hakea tanssimaan, ja sukulaiset kehuivat. Myöhemmässä elämänvaiheessa työkaverit kyselivät ihaillen, mitä teen että pysyn ”nollakoossa”.

Joidenkin kohdalla on selvää, että sairastumiseen on osaltaan vaikuttanut esimerkiksi rankka koulukiusaaminen tai vanhemman alkoholismi. Vähintään yhtä tavallista on kuitenkin se, ettei taustalla ole mitään erityistä traumaa. Usein syömishäiriö alkaa aivan tavallisesta laihdutuksesta.

– Omalla kohdallani kyse ei ollut sen ihmeellisemmästä asiasta kuin naisen ja hyvän ihmisen mallista, jonka olin saanut päähäni. Siihen kuului, että pitää olla kiltti ja täydellinen.

Noora olikin tottelevainen hymytyttö, jonka huone pysyi aina siistinä ja kokeista kotiin tuotavana oli poikkeuksetta hyvä numero.

Epäonnistumisia malliin ei mahtunut. Sellaiseksi Noora alkoi kokea painonsa, josta muun muassa sukulaiset olivat hänelle huomautelleet.

– En sanonut kotona, että huomautukset ulkonäöstä tuntuivat pahalta, vaan junttasin kaikki ikävät tunteet ja kokemukset sisääni. Ne purkautuivat syömisen kontrolloimisena ja pakonomaisena laihdutuksena.

”Huomasin olevani kauheassa pakkopaidassa”

Hoikistunut olemus ei jäänyt huomaamatta.

– Pojat alkoivat hakea tanssimaan, ja sukulaiset kehuivat. Myöhemmässä elämänvaiheessa työkaverit kyselivät ihaillen, mitä teen että pysyn ”nollakoossa”.

Syömishäiriöön kuuluu sairaudentunnottomuus, ja Noorakin oli mestari keksimään vuosikausia selityksiä alhaiselle painolleen. Stressi, vatsakivut ja muut tekosyyt menivät läpi vanhemmille ja myöhemmin aviomiehelle, sillä paino ei koskaan laskenut niin alas, että Noora olisi sen vuoksi joutunut sairaalaan. Nuori nainen myös opiskeli, teki töitä ja harrasti uintia, joten ulkopuoliset eivät voineet arvata, että jokin olisi vialla.

 

Muistan vieläkin sen tyytyväisyyden tunteen, kun sairaalasta päästyäni sujahdin ennen kireisiin urheilutrikoisiin kuin makuupussiin.

– Alkuvaiheessa sairaudelle ei edes halua laittaa kampoihin, koska syömishäiriö toimii ongelmanratkaisukeinona: kun paino tippuu, tuntuu hyvältä ja olet onnistunut.

Vuosien mittaan laihduttaminen ja alipainossa pysyminen alkoi kuitenkin viedä yhä enemmän voimia.

– Pikkuhiljaa huomasin olevani kauheassa pakkopaidassa. Juoksulenkkiä ei voinut jättää väliin eikä voinut syödä, vaikka oli kamala nälkä.

Uima-altaasta tuli pakopaikka

Hälytyskellojen olisi pitänyt soida, kun Noora joutui Brysselissä työskennellessään sairaalan ensiapuun suolitukoksen vuoksi.

– Suoliston tilttaamisen jälkeen paino vain laski. Muistan vieläkin sen tyytyväisyyden tunteen, kun sairaalasta päästyäni sujahdin ennen kireisiin urheilutrikoisiin kuin makuupussiin. Samalla sisimmässäni tiesin, että jotain on pielessä.

Käännekohta oli, kun intohimoisesti uintia harrastava nainen ei enää jaksanut olla altaassa viittätoista minuuttia kauempaa.

– Silloin kysyin, mitä olen itselleni tehnyt.

 

Kaikki voivat toipua – minäkin toivuin. Ei tämä ole mikään kuolemantuomio.

Moni kertoo toipuneensa syömishäiriöstä alkamalla tehdä eri asioita kuin aiemmin.

– Omassa toipumisessani urheilulla oli iso rooli. Kun ennen liikuin laihtuakseni, nyt aloin toteuttaa vanhaa haavettani, että voisin olla urheilija enkä kuntoilija.

Sairauden aikana uima-allas oli ollut pakopaikka.

– Ymmärsin, että tälle pohjalle voin myös rakentaa, koska se oli paikka, jossa yhä halusin joka päivä olla.

Vielä toipumisvaiheessa sairaus piti Nooraa otteessaan niin, että urheilussa ja terveellisessä syömisessä tuli ylilyöntejä.

– Mätin ruokaa, koska halusin olla urheilija ja urheilijan kuuluu syödä. Sisuskaluni eivät kestäneet yhtäkkistä ruokamäärän lisäystä, ja jouduin uudelleen sairaalaan.

Kaikki voivat toipua

Jälkikäteen Noora näkee, että ehkä ääripäät piti kokea tasapainon löytymiseksi.

– Syömishäiriöistä toipuessa ruoan kanssa usein löytyy joku linja – niin löytyi minullakin äärimmäisyyksien jälkeen.

Iso työ on loppujen lopuksi se, että oppii elämään ilman sairautta.

– Laihduttaminen on vinksahtanut keino purkaa ja hallita stressiä ja ikäviä tunteita. Toipuessa pitää hyväksyä elämän kaoottisuus ja epävarmuus.

Moni sairastunut kuvailee syömishäiriötä ääneksi päässä. Noorakin sanoo, että sairas ääni kielsi häntä syömästä.

– Kun alat toipua, terve ja sairas ääni taistelevat kuin piru ja enkeli. Vähitellen sairas ääni hiipuu, vaimenee ja puhuu yhä harvemmin.

– Kaikki voivat toipua – minäkin toivuin. Ei tämä ole mikään kuolemantuomio.

Nooralle toipuminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, ettei hän usko sairastuvansa uudelleen.

– Uskon, että kaikesta ikävästäkin on aina mahdollisuus etsiä jotakin myönteistä. Syömishäiriöstä on seurannut se hyvä, että kun olen käynyt tällaisissa pohjamudissa, tunnen itseni todella hyvin.

Nykyään Noora uskaltaa katsoa peiliin ja pystyy myöntämään, että myös kipeät tunteet ja epäonnistumiset kuuluvat elämään.

– En tarvitse enää laihduttamista niiden tukahduttamiseen.

6 neuvoa sairastuneen läheiselle

  1. Muista, että et ole syypää sairauteen.
  2. Saat puuttua ja sinun pitää puuttua – opettele oikeat tavat.
  3. Läheisen tärkein tehtävä on sietää sairastuneen ahdistusta, pysyä rauhallisena ja turvallisena.
  4. Syömishäiriön vaatimuksiin mukautuminen on yksi suurin syy sairauden pitkittymiselle.
  5. Pidä huolta omasta jaksamisestasi, hae vertaistukea ja muuta apua.
  6. Vaadi, että sairastunutta (lastasi) hoidetaan yhteistyössä sinun kanssasi. Sinulla on vähintäänkin oikeus opastukseen ja neuvontaan siitä, miten kotona kuuluisi toimia.
Lähde: Syömishäiriöön sairastuneen äiti, lääkäri Reita Nyberg Noora Valkosen kirjassa Pala kurkussa – Selviytymistarinoita syömishäiriöistä (Atena).

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt