Viime syyskuussa Palvelualojen ammattiliitto PAM ry:n puheenjohtaja Ann Selin sai Sdp:n kansanedustajalta Maarit Feldt-Rannalta tekstiviestin: Mitä tahansa, niin mä olen sun apuna ja tukena, äläkä epäröi soittaa.
– Olin kuullut, että Anilla oli todettu aggressiivinen rintasyöpä. Lähetin heti Anille viestin, Maarit Feldt-Ranta kertoo.
– Sä soitit heti. Oli puoluehallituksen kokous. Mä vaan menin ulos siitä kokouksesta ja sitten me puhuttiin tunti puhelimessa, Feldt-Ranta kertoo.
Ann Selin kertoo, ettei hän edes muista koko puhelusta juuri mitään.
– Sun elämä oli aivomyrskyssä. Sulla oli hätä. Ajattelin, että tämä puhelu jatkuu niin kauan kuin Ann haluaa jatkaa tätä, Feldt-Ranta sanoo.
– Sellainen tunne mulla oli just siinä alussa, Ann Selin sanoo.
– Sen takia toisen saman asian kokeneen ihmisen kanssa oli tärkeää puhua, koska en oikein ymmärtänyt, mitä mulle tapahtuu.
He olivat kohtalotovereita. Feldt-Rannalla todettiin vatsasyöpä ensimmäisen kerran 2009. Neljän terveen vuoden jälkeen syöpä uusiutui marraskuussa 2013.
Maarit Feldt-Ranta muistelee, että Ann Selinillä oli valtava määrä kysymyksiä kaoottisessa järjestyksessä. Sitten he kävivät niitä yhdessä läpi.
– Vaikka olemme molemmat räväköitä ja iloisia naisia, huomasin, että mä oikein hiljennyin sen asian äärelle. Olin tosi rauhallinen. Ajattelin, että sä tarvitset rauhaa etkä mitään tekopirteää tsemppiä, Maarit Feldt-Ranta sanoo.
– Ne on ihan hirveitä ne tsemppaamiset. Joo, mä tsemppaan ihan hirveästi, ihan kuin mä sillä paranisin, Ann Selin jatkaa.
Anin avunpyyntö ilahdutti Maaritia. Hän oli itse saanut aikoinaan parhaan tuen ja neuvot niiltä ihmisiltä, jotka ovat myös olleet sairaita. Silloin kliseet jäävät pois. Vakavan sairauden kokenut ihminen ei sano: Jaksaa, jaksaa.
– Silloin ollaan vain ihminen ihmiselle, Feldt-Ranta sanoo.
Moni ei tiedä, mitä vakavasti sairastuneelle voi sanoa. Ann Selinin mielestä pelkästään se, että laittaa käden toisen olkapäälle, antaa voimaa.
– Hiljaisuus on parempi kuin että pelkää ja pakoilee, kun ei uskalla kohdata ihmistä.
Kun Ann Selin oli menossa ensimmäisiin hoitoihin, hän näki sattumalta Maarit Feldt-Rannan ”syöpiksen” kahvilassa. He halasivat.
– Sä olit tukihenkilön kanssa menossa sinne ja mä olin ollut jossain verikokeessa, Maarit kertoo.
– Se tuntui ihan johdatukselta, että on mun ensimmäiset sytostaatit ja Maarit kävelee mua vastaan.
Sairastuminen tuli molemmille yllätyksenä. Se oli dramaattinen hetki. Maarit Feldt-Ranta on kokenut sen kaksi kertaa.
Ensimmäinen kerta oli hyvin erilainen, sille se tuli puun takaa. Toisella hän oli jo varautunut huonoihin uutisiin. Sairauden uusiutuminen oli lääketieteellinen todennäköisyys. Totta kai se oli silti kova paikka.
– Ensimmäisellä kerralla olin kolmen teini-ikäisen lapsen äiti. Minulla ei ollut henkilökohtaista kuolemanpelkoa vaan mietin, entä jos mun lapset menettävät äitinsä ja miten he sitten pärjäävät.
Alkujärkytyksestä huolimatta Maaritilla oli koko ajan perusturvallinen olo. Hänellä oli paljon rakkaita ihmisiä ympärillä ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tukena.
– Nytkin näin yhden laborantin kadulla. Hän sanoi, että on upeaa nähdä sinut täällä auringonpaisteessa. Me ollaan tosi onnellisia ja iloisia sun puolesta. Emme ole henkilökunnalle pelkkiä potilaita. Olemme ihmisiä, jotka he ovat pelastaneet.
Kun Ann Selin kuuli puhelimessa lääkäriltä sairastavansa rintasyöpää, hän ei oikein tiennyt mitä ajatella. Sairautta oli aiemminkin ollut. Seuraava ajatus oli, pitikö tämäkin vielä saada. Häneltä leikattiin neljä vuotta sitten aivoaneurysma, aivoverisuonten pullistuma.
– Ensimmäinen kysymys oli, mitä nyt pitää tehdä, Ann Selin sanoo.
– Siinä vaiheessa on vasta tieto, että on syöpä, mutta onko se levinnyt ja kuinka aggressiivinen se on. Sen tiedon saa vasta myöhemmin.
Odotusaika oli kurjinta. Lopulliseen diagnoosiin meni kuusi viikkoa. Ne olivat mahdottomimmat ajat. Ann Selin sai tietää, että syöpä on aggressiivisinta sorttia. Jos se on levitäkseen, se leviää tosi nopeasti myös verisuonissa.
– Ajattelin kuolemaa loppujen lopuksi hirmu vähän. Jotenkin minulla oli koko ajan perususko, että en mä tähän kuole.
Lääkärin sanat kannattelivat Seliniä. Lääkärin mukaan todennäköisyys olla tästä sairaudesta hengissä viiden vuoden kuluttua oli 86 prosenttia.
– Tuli mieleen, että jotkut kuuluvat niihinkin 14 prosenttiin.
– Ehkä se kuvastaa käytännöllistä luonnettani, että varmistin testamentin olevan kunnossa ja päivitin hoitotahdon. Varmistin, että läheiset tietävät toiveeni.
Tällä hetkellä Ann Selin on lääketieteellisesti terve. Syöpää ei tiettävästi ole. Lokakuussa on vuositarkastus. Nyt hän on toipumassa hoidoista.
– Ikävä puoli syövässä oli, että hoidot tekivät huonovointiseksi. Niistä selviäminen oli monelle hankalaa.
– Pahin hetki oli, kun hoitojen aikana jouduin pistämään luuytimen toimintaa kiihdyttävän piikin, joka tuottaa hirveät kivut. Silloin päässä pyöri, että lopetan hoidot. Sitten tulee se rationaalinen minä, joka valitsee ruton tai koleran väliltä. Toinen vaihtoehto on, että saat infektion ja kuolet.
Maarit Feldt-Ranta ja Ann Selin ovat molemmat itsenäisiä naisia, jotka ovat aina tehneet mitä haluavat. Sairastuessaan he olivat yhtäkkiä täysin riippuvaisia muista. Se oli uusi kokemus.
– Sairastuessani minulla oli asenne, että nyt vaan hoidot tänne ja kaikki hoituu, Maarit Feldt-Ranta sanoo.
Sitten hän tuli kauhean heikoksi eikä jaksanut ja kestänyt.
– Vahvasta vähän uhoavasta naisesta tuli muiden apua huutava.
– Haavoittuvaisuus ja hauraus oli erittäin terveellinen kokemus. Minusta pidettiin huolta eikä käynyt huonosti, vaikka olin heikko. En ole sen jälkeen pelännyt oikeastaan mitään, Maarit Feldt-Ranta sanoo.
Vahva ja itsenäinen nainen. Se on aina ollut myös Ann Selinin rooli elämässä. Hän on asunut koko aikuiselämänsä yksin. Sairastuessaan Ann päätti luottaa suomalaiseen koululääketieteeseen ja siihen, että ammattilaiset osaavat. Kontrollin pois antaminen oli hänelle iso juttu.
– Minusta tuntuu, että pystyn ehkä jatkossakin jossakin muussa asiassa vähän hellittämään, koska tein sen näin isossa asiassa. Nykyään ajattelen helpommin, että tuo hoituu ilman minuakin. Ennen olin heti kädet savessa tekemässä ja osallistumassa.
Pitää valita tärkeimmät asiat ja ottaa iisimmin silloin, kun voi. Se on ollut Ann Selinin mielestä sairastumisen suurin oppi. Ihan pienistä asioista ei enää jaksa välittää.
– Kyllä minulla on ollut ennenkin elämässä tilanteita, jolloin olisi pitänyt hidastaa vauhtia ja ottaa hitaammin, mutta en ole uskonut.
Sytostaattihoitojen seurauksena Maaritilta ja Annilta lähtivät hiukset. Ann päätti ajeluttaa hiukset kokonaan pois kyllästyttyään niiden lähtemiseen. Hän soitti kampaajaystävälleen, että ota kone mukaan ja tule käymään. Nyt hurautetaan kaikki pois.
– Olin ajatellut, että se on kaikkein pienin murhe, mutta yllättäen se olikin suuri. Kyllä siinä kampaajan kanssa vähän molemmat itkeä tirautettiin. En tiedä, oliko se niinkään ulkonäköasia. Siinä realisoitui, että myrkyt tekevät kaikenlaista tuhoa.
Ann hankki peruukin. Hän ei halunnut esiintyä kaljuna, koska ajatteli sillä kuuluttavansa syöpää koko maailmalle.
– Kun pääni ei enää näyttänyt siltä, että kauheasti ”kuulutan”, ajattelin, että nyt olen sen kanssa sinut. Minulle tuli luonnonkiharat, joita minulla ei ole ollut.
Maarit sanoo, että ulkonäön muuttumisella ei ollut hänelle merkitystä. Ulkonäköseikat tuntuivat yhdentekeviltä akuutin ison leikkauksen rinnalla.
– Minua ei missään välissä haitannut, että laihduin. Olin vain kauhean kiitollinen siitä, että sain elää. Enemmän olen sisäisesti muuttunut kuin ulkoisesti, vaikka se ulkoinen muutos näkyy paljon helpommin.
Maarit on miettinyt paljon sitä, miksi hän on joka päivä niin onnellinen, kiitollinen, rauhallinen ja levollinen. Hän ei aikaisemmin omasta mielestään ollut.
– Uskon, että se johtuu siitä, että kun kohtaa sairauden, jossa on myös todennäköistä kuolla, joutuu tekemään tilinpäätöksen elämästä.
Maarit on käynyt kaksi kertaa läpi kaikki asiat. Hän on antanut itselleen anteeksi ja muille anteeksi – ja käynyt läpi omat synnit ja muiden synnit. Ja sitten siirtynyt uuteen aikaan. Se on ollut hirveän puhdistava kokemus myös.
– Tavallaan minusta on tullut itselleni armelias ja muille. En aikaisemmin ollut näin levollinen enkä suoraan sanoen näin tasapainossa ja onnellinen. Olen siitä todella kiitollinen.
Ann Selin mielestä oman kropan pettäminen on ollut tavallaan onni. Hän on ollut aina vähän työnarkomaani. Nyt hoidot veivät fyysisesti voimat niin vähiin, että on ollut pakko hidastaa.
– Se ei ollut enää oma valinta. Sä et enää vaan jaksa. Ihan selvästi vähemmälläkin työnteolla pystyn hommani hoitamaan. Luulen, että on tullut minulle siunaukseksi tajuta se.
– En odota elämältä mitään kauhean ihmeellisiä. Odotan, että pääsisin normaaliin arkielämään. Olen saanut tehdä asioita, joita olen tahtonutkin. Toivoisin, että voimat paranisivat, niin voisin treenata vähän.
On kesä. Se tuntuu nyt todella hyvältä. Ann Selin ei ole merkannut lomapäiviksi kalenteriin mitään. Voi vaikka istua koko päivän parvekkeella lukemassa.
– Se oli mun tavoitekin, kun hoidot olivat vielä päällä, kun pääsisi kesään ja saisi olla lomalla terveenä – ja nythän tässä ollaan.
”Ajattelin kuolemaa loppujen lopuksi hirmu vähän. Jotenkin minulla oli koko ajan perususko, että en mä tähän kuole. ”
Maarit Feldt-Ranta tuntee olevansa elämänsä kunnossa. Aurinko paistaa kasvoille. Feldt-Ranta kertoo pyrkivänsä todella vakavissaan Sdp:n presidenttiehdokkaaksi.
– Vielä kolme vuotta sitten en olisi uskonut ottaessani ensimmäisiä askelia hoitojen jälkeen, että pystyisin kävelemään penkille katselemaan kesää. Tai että kolme vuotta myöhemmin juoksen Jukolan viestissä kolmososuutta Venlojen viestissä ja pyrin Sdp:n presidenttiehdokkaaksi.
Tähän sisältyy Feldt-Rannan mielestä myös lohdullinen viesti kaikille, jotka sairastavat tai ovat kanveesissa. Ihmisillä on erilaisia vaiheita, ja juuri se on elämässä huikeaa.
– On valoisia ja vähemmän valoisia kausia, ja sitten tulee taas uusia kausia. Se antaa toivoa siitä, että pimeydenkin jälkeen voi tulla valoisia jaksoja.
