Meillä on kolme norwichinterrieriä: Tico, Pax ja Rasmus. Alkukesästä 2015 mieheni silmäterä, neljävuotias Tico, alkoi käyttäytyä oudosti.
Näin aloittaa kertomuksensa vantaalainen painonhallintavalmentaja Helena Kinnunen, 56.
–Ticosta tuli levoton ja hermostunut. Se alkoi antaa korostettua huomiota minulle ja lopuksi omi minut. Se halusi koko ajan syliini, vaikka sillä oli aina tapana olla sohvalla mieheni vieressä.
Syliin päästyään koira nuuski, puski ja raapi Helenan vasenta rintaa.
– Ihmettelimme, mikä reipasta koiraamme oikein vaivasi. Sillä oli niin surullinen ilmekin. Koiran muuttunut käytös oli tietyllä tavalla pelottavaa, ahdistavaakin, muistelee Helena.
– Tico on koiristamme äärettömän herkkä tapaus. Se pelkää ukkosta ja rakettien pauketta sekä kovia ääniä. Jos korotan ääntä, se menee nurkkaan piiloon. Se on aina aistinut selvästi ympärillä olevien ilon ja surun.
Nyt koiran käytös kuitenkin ihmetytti, sillä Helenan perheellä oli menossa ihan normiarki.
Elokuussa Helenalla oli aika mammo-grafiaan ja ultraan. Hän käy niissä säännöllisesti, joka toinen vuosi.
Syy tiheisiin kontrolleihin on se, että Helenan rinnasta löydettiin 39-vuotiaana hyvänlaatuinen kasvain.
– Toinen syy on se, että äitini sairastui rintasyöpään vähän yli 50-vuotiaana. Olin silloin alle kymmenvuotias. Äidilläni syöpä havaittiin myöhään ja rinta jouduttiin poistamaan. Varmaan se on jättänyt alitajuntaani pelkoja.
Tällä kertaa, ennen mammografiaa ja ultraa, Helenalla oli jostain syystä jännittyneempi olo kuin ennen. Kuinka ollakaan, lääkäri huomasi ultratessa vasemmassa rinnassa patin. Mammografiassa sitä ei näkynyt. Patti oli niin pieni, että lääkärikin ajatteli sen olevan vaaraton kysta.
– Olin jo ehtinyt pukea vaatteet päälle, kun lääkäri tuumasi, että olisiko siitä kuitenkin pitänyt ottaa ohutneulanäyte. Se päätettiin ottaa.
Kyseessä oli sama rinta, johon koira oli reagoinut. Ticon käytökselle tuli selitys. Näytti siltä, että Tico oli tiennyt Helenan rinnassa olevasta patista ennen lääkäriä.
Pattia epäiltiin kystaksi, mutta ohutneulanäyte paljasti, ettei kyse ollut siitä.
Paksuneulanäytteestä selvisi, että patti oli papillooma eli vaaraton kasvain.
Helena huokaisi helpotuksesta. Vakuutukset olivat kunnossa ja hän halusi mahdollisimman nopeasti eroon patista.
– Halusin sen pois päiväjärjestyksestä ennen kuin taas syksyllä alan vetää jumppatunteja.
Mutta kotona Tico jatkoi hermostunutta käytöstään. Se halusi edelleen Helenan syliin vasempaa rintaa tutkimaan. Se oli myös alkanut vaeltaa öisin pitkin taloa.
– Jostain kohtalon oikusta hakeuduin patin poistoon Docrates-syöpäklinikalle, vaikka tutkimuksen mukaan löydös oli hyvänlaatuinen.
Siellä tarkkaavainen lääkäri huomasi pattia poistaessa sen vieressä toisen kyhmyn. Se otettiin siinä samalla pois ja lähettiin varmuudeksi tutkittavaksi.
–Siinä vaiheessa olin jo ihan varma, että siinä toisessa kyhmyssä oli syöpää. Intuitioni oli tosi vahva.
Kun Helenalta oli poistettu molemmat patit, Ticon käytös muuttui taas normaaliksi. Se meni jälleen Helenan miehen viereen sohvaperunaksi, söi ja nukkui kuten ennen.
– Koiran käytöksen muutos takaisin omaksi itsekseen oli silmiinpistävä, muistelee Helena.
Viikon kuluttua selvisi, että sekä Helenan vaisto että Ticon vainu olivat olleet oikeassa. Yllätyskyhmy vaarattoman patin vieressä yllätyskyhmy oli ollut syöpää. Diagnoosi oli rintarauhasen tiehyensisäinen syöpä.
Tico oli tiennyt alusta asti.
– Nyt Ticon käytös sai syyn. Tajusimme, kuinka fiksu, tarkkavainuinen ja ”empaattinen” koira se on. Tunne oli aika uskomaton: että meillä on tällainen vainukoira, Helena sanoo.
Syyskuun alussa Helena kävi rintarauhasten vahvakenttäisessä magneettitutkimuksessa. Vasemmassa rinnassa näkyi edelleen vaaleaa poikkeavaa aluetta. Varmuudella ei voitu sanoa, johtuiko se jo tehdystä leikkauksesta vai oliko se jotain muuta.
– Mahdollisuus oli, että rintaan oli jäänyt vielä syöpäaluetta. Sen vuoksi päädyimme lääkärini kanssa osarinnanpoistoon. Se tehtiin syyskuun alussa.
– Olin niin hyvässä kunnossa, että siskoni haki minut jo samana päivänä taksilla kotiin. Lääkäri ja hoitajat sanoivat, että minusta huomaa, että olen urheillut paljon, kun toivuin niin nopeasti.
Viikon päästä Helena oli jälleen vetämässä jumppia.
”Tunne oli aika uskomaton: ettämeillä on tällainen vainukoira.”
– En tosin pystynyt paljon tekemään. Vasenta kättä ei saanut nostaa vaakatasoa korkeammalle, mutta olin hengessä mukana.
– Tuntuu uskomattomalta, että kävin vain kuudessa viikossa koko projektin läpi. Se on varsin lyhyt aika, mutta se oli samalla elämäni pisin ja tuskaisin.
Syöpä muutti Helenan koko loppuelämän.
– Olen onnentyttö, että syöpäni todettiin niin ajoissa.
Nyt hän käy vuoden välein kontrollissa.
– Viime syksynä oli ensimmäinen kontrolli ja jännitin sitä aivan hirveästi. Onneksi kaikki oli kunnossa.
Helenalla ja Ticolla on erityinen suhde.
– Myönnän kyllä, että tarkkailen usein sen käytöstä. Heikkoina hetkinä pelkään, alkaako se taas haistella minua oudosti. Mutta olen luottavainen tulevaisuuden suhteen. Olen hyvissä käsissä.
Helena luottaa koiriin. Kerran henki oli hiuskarvan varassa.
– Olin 18-vuotias, kun heräsimme kesämökillä yöllä siihen, kun mieheni pinseri-rotuinen koira herätti meidät tökkimällä kuonollaan. Mökki oli täynnä häkää, hän muistelee.
Helena oli jo niin huonossa kunnossa, että hän konttasi ulos mökistä ja oksenteli.
– Monta minuuttia ei olisi tarvinnut kulua, niin en olisi tässä kertomassa tarinaani.
