Aivokirurgi paljastaa synkimmän muiston uraltaan - Terveys - Ilta-Sanomat

Aivokirurgi paljastaa synkimmän muiston uraltaan

Neurokirurgi Henry Marshin työssä pienikin lipsahdus voi olla potilaalle kohtalokas.

Julkaistu: 14.5.2017 15:36

Arvostettu neurokirurgi Henry Marsh kertoo muistelmissaan työstään salaamatta epäonnistumisiaan. Mutta tunteeko kirurgi surua potilaidensa takia?

”Luultavasti olin yrittänyt poistaa kasvainta liikaa. Olin kai ollut liian itsevarma”, kirjoittaa Ison-Britannian arvostetuimpiin neurokirurgeihin kuuluva Henry Marsh eräästä epäonnistuneesta leikkauksestaan.

Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta -muistelmateos (Kustantamo S&S) on humaani, toivoa antava ja ennen kaikkea realistinen kuvaus neurokirurgin työstä. Tosiasioita Marsh ei kaunistele.

”Aivokirurgia on vaarallista, ja moderni teknologia on pienentänyt leikkausriskiä vain jonkin verran”, Marsh kirjoittaa.

Tuota en haluaisi kuulla, jos olisin menossa aivoleikkaukseen. Onneksi Marsh kirjoittaa myös onnistumisista. Hän tunnustaa, että joskus lopputuloksen on ratkaissut hyvä onni – tai epäonni.

”Jos leikkaus onnistuu, kirurgi on sankari. Jos se epäonnistuu, hän on konna”, Marsh toteaa kirjassaan.

Eräs Marshin synkimpiä kokemuksia on, kun hän ilmeisesti poisti liikaa potilaan kasvainta. Nuori nainen heräsi puoliksi halvaantuneena. ”Mikään tuntemani murheen määrä ei olisi mitään verrattuna naisen ja hänen perheensä koettelemuksiin”, Marsh tietää.

Marsh kuvaa, miten vaikeata oli mennä tapaamaan potilasta, jonka hän oli halvaannuttanut.

”On paljon helpompaa kiiruhtaa potilaan ohi sanomatta hänelle mitään”, Marsh kirjoittaa.

Marsh kertoo, että suru potilaalle aiheuttamasta tuskasta hiipuu ajan myötä. Halvaantunut nainen on jonakin päivänä vain yksi nimi epäonnistumisten listalla. Jos niin ei olisi, kirurgista tulisi työkyvytön.

Epäonnistuminen on myös häpeä. Marshin mukaan monilla kirurgeilla on vaikea myöntää virheitään, joten ”heillä on monenmoisia tapoja peitellä erehdyksiään ja vierittää syytä muualle”.

Eläkkeelle sairaalavirastaan vuonna 2015 jäänyt Marsh haluaa kertoa tekemistään virheistä, jotta nuoremmat eivät tekisi samoja. Tuskatonta hänelle ei ollut kaivaa niitä muististaan.

Marsh on kertonut potilailleen leikkausriskit, mutta juuri ennen leikkausta hän on yrittänyt olla vain rohkaiseva, vaikka se tarkoittaakin hänen oman epävarmuutensa voimistumista.

Pelot katoavat, leikkaus alkaa. Vaativaa leikkausta tekevä kirurgi on siis kuin näyttelijä, jonka ramppikuume poistuu näyttämöllä. Tosin tietynlaisen pelon säilyttämisen Marsh näkee tarpeellisena, huimapäisyydellä voi olla huono seuraus.

Yhden päivän aikana neurokirurgi voi kokea voitonriemua, hybristä, pelkoa ja surua. Ja ennen kaikkea pitää osata tehdä päätös, onko leikkauksesta apua potilaalle. Siinä kirurgin näkemys voi olla eri kuin potilaan tai hänen omaisten.

Kuolemista ei voi suositella, mutta Marsh näkee kuoleman helpotuksena silloin, kun potilas ei kykene toimimaan ja ajattelemaan.

Tietynlaisen pelon säilyttämisen Marsh näkee tarpeellisena, huimapäisyydellä voi olla huono seuraus.

Kerran Marshille tuli potilaaksi 32-vuotias nainen, jolta oli sattumalta löydetty pieni aneurysma. Sen leikkaamiseen liittyi 4–5 prosentin riski. Yhtä pieni oli riski, että aneurysma puhkeaisi koko naisen elämän aikana.

Nainen halusi leikkauksen, joka ei ollut vaikea, mutta siitä tuli vaikea, kun kaksi leikkausvälinettä osoittautui viallisiksi. Lopulta kaikki meni hyvin. Toisin olisi voinut tapahtua.

”Ehkä he eivät koskaan täysin tajua, miten vaarallinen leikkaus oli ja miten onnekkaita he ovat toivuttuaan niin hyvin. Kirurgi sen sijaan on viipynyt hetken taivaassa käytyään ensin helvetin porteilla”, Marsh kirjoittaa.

Lahjoja ja joulukortteja Marsh ei kaipaa potilailta.

”Kirurgeina olemme saavuttaneet eniten silloin, kun potilaat parantuvat ja unohtavat meidät kokonaan”, Marsh kirjoittaa.

Omaisten tuntemuksista Marsh sai ”koulutuksen” nuorena lääkärinä. Hänen kolmen kuukauden ikäisellä William-pojallaan oli akuutti vesipää ja kasvain aivojen keskellä.

Marsh vaelsi epätoivoisena sairaalakäytävillä. Viikonloppu oli alkamassa, eikä kirurgia ollut saatavilla heti paikalle. Tilanne oli lääkäri-isälle niin kestämätön, että hän lähti yksin kotiin, jossa hän pirstoi keittiöntuolin palasiksi. Ja vannoi haastavansa sairaalan oikeuteen, jos William kärsisi mitenkään.

William toipui. Myöhemmin Marsh näki avustavana kirurgina pomonsa epäonnistuvan leikatessaan samanlaista kasvainta. Sama kirurgi oli pelastanut Williamin.

Kun Marshin silmästä irtosi verkkokalvo, hän oli kuin kuka tahansa potilas. Hän pelkäsi sokeutumista, uransa päättymistä – ja kirurgin virheliikettä. Pelot osoittautuivat turhiksi.

Marsh tiesi toki olevansa onnekas: aivokasvain olisi voinut olla kohtalokkaampi.

Marsh kuvaa kirjassaan myös humoristisesti sairaalaelämää. Leikkauksen rauhallisessa vaiheessa saatetaan puhua puutaheinää. Ja mustaa huumoria on siellä, missä elämä näyttäytyy karuimmillaan.

Leikkauksiin Marsh toi alkuvaiheessa mukanaan musiikkia. ”Sulkemismusiikkina” eli päätä kiinni ommellessa soi rokki tai blues.

Musiikkia Marsh ei kyennyt enää leikkaussalissa kuuntelemaan erään dramaattisen työpäivän jälkeen: Musiikki soi, kun Marsh tunsi kohoavan merkittävimpien neurokirurgien kastiin poistaessaan vaikeassa leikkauksessa potilaan viimeistä tuumoripalaa. Sitä ei olisi pitänyt tehdä: aivorunko tuhoutui.

”Ainoastaan neurokirurgit tietävät, millainen kokemus tämä on”, Marsh kirjoittaa.

Marsh kertoo myös Ukrainassa työskentelystään, jonka hän rahoitti kuuluisan rockmuusikon hyväntekeväisyysrahastosta saamallaan rahalla. Hän oli poistanut rocktähden siskon aivokasvaimen.

”Erittäin vaikeita tapauksia oppii leikkaamaan hyvin vain harjoittelemalla paljon”, Marsh tiivistää.

Se tarkoittaa työlle omistautumista, ei golflomia.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?