. - Terveys - Ilta-Sanomat

Näin syvät haavat painon arvostelu viiltää: ”Sisimpäni on ollut sirpaleina lapsuudesta asti”

Moni ylipainoinen kokee, ettei kelpaa.

Lapsuuden pilkka voi leimata koko elämää. Kuvituskuvan nainen ei liity artikkeliin.­

5.7.2016 19:50

Uutisoimme hiljattain HS:n kyselystä, josta selvisi, että lihavuus on monelle sosiaalinen ongelma. Huomauttelu alkaa kyselyn mukaan silloin, kun paino nousee.

IS:n lukijat allekirjoittavat ongelman. Viestejä aiheesta suorastaan tulvi. Niistä käy ilmi, kuinka syvät haavat painon arvostelu tekee.

  ”Suurin ongelma minun ylipainoni on äidilleni”

Kiusaaja ei ole aina koulussa tai töissä, vaan pahin piinaaja voi istua perheillallisella samaan pöytään.

”Suurin ongelma minun ylipainoni on äidilleni ja hänen sukulaisilleen. Niin kauan kuin voin muistaa, on painoani kommentoitu ja annettu ymmärtää, että olen alemman kastin yksilö. Ironisinta asiassa on, että laihdutin 30kg enkä kelvannut sittenkään. Löytyi aina muuta huomautettavaa.”

”Minä en ole edes ylipainoinen. Painoindeksini on ihanteellinen ja rasvaa vain siellä, missä sitä kuuluu olla. Silti äitini ja hänen siskonsa, koulun muut oppilaat ja tuntemattomat kadulla haukkuvat ihrakasaksi ja läskiksi.

Kun sain anoreksian ja laihduin paljon, niin silti niitä kommentteja tuli. Että ei ole haukuilla ikinä mitään tekemistä sen kanssa, millainen olet. Muistakaa se.”

”Vanha anorektinen äitini sekä hänen puolensa suku ovat aina luokitelleet ihmiset painon mukaan. Esimerkiksi uudesta tuttavasta tai toisille tuntemattomasta henkilöstä puhuttaessa ihminen on joko ”lihava” tai ”laiha”. Siinä kaikki, mitä tarvitsee tietää, koska painohan ilmeisesti kertoo ihmisestä kaiken.

Harmittaa aivan suunnattomasti tällainen - tietysti siksikin, että meidän jälkeläisten painoa ja olemusta sitten tarkkaillaan ja kommentoidaan aivan koko ajan. Ja yleensä - yllättäen - olemme tietenkin niitä "lihavia", vaikka paino olisi normaali.”

”Pahinta on kyllä oman perheen ja sukulaisten kommentit. Jos he eivät olisi ruvenneet piikittelemään asiasta, olisi tilapäinen painonnousu tullut ja mennyt. Niiden kommenttien johdosta ajauduin kuitenkin jojoilukierteeseen, jonka myötä olen masentunut ja sairastunut lievään syömishäiriöön. Teini-ikäinen tarvitsee tukea ja positiivista lähestymistä, asiassa kuin asiassa. Hormonimuutokset ja minuuden etsiminen rasittavat jo muutoinkin pientä mieltä, enempää painolastia ei jaksa.”

  Sukulaismies haukkui lihavaksi

Toinen taas muistaa haukkumisen alkaneen jo lapsuudessa, kun suku katsoi oikeudekseen kertoa, millainen pitäisi olla.

”Sukulaismies kommentoi, että olen kasvanut molempiin suuntiin ja että on nähnyt minut pienempänäkin, kun näimme pitkästä aikaa. Itkuhan siinä tuli.”

”Kuuden vanhana perheenjäsen kutsui minua tonnikeijuksi. Nyt, 30 vuotta myöhemmin, tuo loukkaus sattuu yhä - enemmän kuin mikään myöhemmin kuulemistani.

Lapsuudesta asti olen omassa ja ulkopuolisten mielissä ollut lihava. Nykyään sairaalloisen lihavana olen ehkä enemmän sopusoinnussa itseni kanssa kuin koskaan – ainakin sisäinen ja ulkoinen minä vastaavat toisiaan. Takana yli vuosikymmen työkyvyttömyyttä psyykkisistä syistä, psykoterapia ja lääkitys.

Sisimpäni on ollut sirpaleina lapsuudesta asti. Kun muut ihmiset katsovat minua, uskon heidän näkevän vastenmielisen hirviön. Jokaisen ihmisen paino ja ulkomuoto ovat kunkin oma asia, eikä niistä kuulu kommentoida. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, me tiedämme olevamme lihavia tai laihoja, vaikka sitä ei meille ääneen sanottaisikaan.

Nykyään painotetaan sitä, että masentuneelle ei saa sanoa, että ota itseäsi niskasta kiinni. Lihava ei laihdu yhtään sen tehokkaammin, vaikka sanoisit, että älä syö niin paljoa.”

  Esimiestä pilkattiin ihrapalleroksi

Läskivitseille nauramaan oppinut voi kantaa sisällään syvää haavaa siitä, ettei kelpaa sellaisena kuin on. Laihoilla ei ole välttämättä sen helpompaa. Osa kommenteista tulee töissä, joissa painolla ei pitäisi olla mitään merkitystä.

”Sain viisi vuotta sitten uuden ammatin, kun vanhat työt lopetettiin. Pääsin linja-autonkuljettajan kurssille ja sain vakituisen paikan. Olen todella kiitollinen, että sain töitä ja uuden ammatin.

Lihoin kahdessa vuodessa 14 kiloa. Oma vika tietenkin, kun makeatkin maistuu. Pitkiä työpäiviä välillä, aikaisia herätyksiä, myöhäisiä vuoroja. Ei vaan jaksa yli kuusikymppisenä enää töitten jälkeen lähteä lenkille, ei vaan jaksa.

Lihomisen myötä alkoi tulla niitä ivailuja. Varsinkin insinöörit olivat pahimpia. Isovelikin vitsaili, että saahan sitä näköjään kaljamahan, vaikkei kaljaakaan juo. Muutamat ovat tulleet tökkimään mahaa ja kysyneet, että mikä se tuohon on tullut. Enpä ole kellekään soittamassa suuta, että miksi sun pitää polttaa tai juoda. Jokainen hoitakoon omat asiansa.”

”Olin esimies isossa toimistossa. Minua kutsuttiin ihrapalloksi ja talirauhaseksi. Sisareni nauraa minulle. Ei halua edes nähdä.

En ole edes mikään plösö, vaan jonkin verran ylipainoinen. Täytän pian 70 vuotta enkä ole sairas. Käyn kaksi kertaa päivässä lenkillä (n. 5 km/päivä.). Jos ihmiset saavat iloa toisten kiloista, suon sen heille ilomielin.”

”Naisvaltaisilla työpaikoilla kollegat pitivät tarkkaa lukua toistensa lihomisista ja laihtumisista, ja kuuluttivat huomionsa myös ääneen (asianomaisen kysymättä). Minulla on aina ollut omenamaha, vaikka muuten olisin normaalipainoinen. Nuorena se sattui, kun joku kysyi, olenko raskaana. Kielteisen vastauksen saatuaan tuo henkilö sanoi: ”Sinä näytät siltä kuin olisit”.

Kun sitten tulin raskaaksi ja kävelin kaupungilla sääret turvoksissa, vastaan tullut neitonen kuulutti: ”Onpas siinä tuhdit pohkeet!”. Jos ei ole mitään kivaa sanottavaa, voisi joskus olla hiljaa.”

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?