Lääkäri, opiskelija, kiinteistönvälittäjä…9 rohkeaa suomalaista kertoo omilla kasvoillaan, miten he selättivät alkoholismin

Julkaistu: , Päivitetty:

Ilta-Sanomat haluaa jatkaa avointa puhetta päihdeongelmista. Nyt yhdeksän rohkeaa ja raitistunutta suomalaista kertoo, kuinka he selvisivät.

Seitsemän vuotta raitista elämää

Sammuminen työpaikalle oli lääkäri Satu Korkiavuorelle, 34, viimeinen pisara. Tänään hän on onnellinen kahden pienen pojan äiti.

”Olen valmistunut lääkäriksi samalla, kun olen raitistunut. Alkoholiongelmani oli pahimmillaan silloin, kun olin lääketieteellisessä. Join suuria määriä putkeen.

Juominen oli aiheuttanut minulle silloin jo unettomuutta, joten käytin myös unilääkkeitä, että sain nukuttua. Pahimmillaan käytin rauhoittavia lääkkeitä ja viinaa sekaisin.

Olen aina ollut kunnianhimoinen. Olen suorittanut tenttini ja työharjoitteluni samassa tahdissa kuin muutkin opiskelijat. Ajattelin, että kun teen niin paljon töitä ja selviän tenteistä, ei minulla voi olla alkoholiongelmaa.

Sitten tilanne räjähti. En pystynytkään menemään töihin. Makasin kotona suljettujen verhojen takana. Heräsin, otin viinaa ja lääkkeitä, ja menin takaisin nukkumaan. Oksensin välillä verta ja sain viinakrampin.

Olin sairaalakunnossa, mutta sinne en lähtenyt. Käytökseni oli hallitsematonta ja itsetuhoista, vaikka en kuolla halunnutkaan.


KÄÄNNEKOHTA elämässäni tuli, kun sammuin työpaikalle Sodankylässä. Järkyttyneet hoitajat löysivät minut vessasta. Olin edellisenä iltana ratkennut juomaan kolmen selvän viikon jälkeen. Ensin ajattelin, etten mene töihin ollenkaan, kun krapula oli hirveä. Sitten otin viinipullon mukaan ja ajattelin, että juon sen verran, että pystyn hoitamaan työni. Tyhjensin työpaikalla viinipullon hujauksessa.

Olin niin häpeissäni, että ajattelin ryyppääväni itseni hengiltä. Ylilääkäri kirjoitti minulle sairauslomaa ja sanoi, nyt hoidat itsesi kuntoon. Vanhempani olivat ajaneet Vaasasta Sodankylään. He pelkäsivät menettävänsä ainoan lapsensa.

Tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, mitä olin aiheuttanut kaikille läheisilleni ja miten olin pilannut oman elämäni. Olin niin huonossa kunnossa, etten jaksanut enää vastustella hoitoa.

Vanhempani veivät minut Minnesota-hoitoon. Hoito oli rankkaa. Minun piti kohdata kaikki asiat selvin päin ilman mitään turruttavia kemiallisia aineita. Vaikeinta oli oma syyllisyyteni. Sen kohtaaminen, mitä on aiheuttanut läheisilleen ja itselleen. Ensin tuntui, etten pysty sen syyllisyystaakan kanssa elämään.

Toivo heräsi, kun tapasin hoidossa vuoden tai kaksi raittiina olleita. Tajusin, että kyse on sairaudesta. Minä join, koska olen alkoholisti. Mitään järjellistä syytä siihen ei ollut. Minulla on ollut aina kaikki asiat hyvin, hyvä perhe, hyvä mies oli silloin ja on nytkin sekä hyvät ystävät. Olen päässyt opiskelemaan unelma-ammattiani.


OLIN 27-vuotias, kun raitistuin. Sen jälkeen en ole ottanut pisaraakaan eikä ole edes kertaakaan tehnyt mieli.

Pahempi ongelma minulla oli 17-18-vuotiaasta asti. Juominen oli humalahakuista. Juhlin joka viikonloppu. Veljeni hukkui tapaturmaisesti, kun olin 18-vuotias. Vetosin usein siihen, että minulla on niin paha olo ja ikävä veljeäni. Hain syytä juomiselle.

Minulla on erittäin hyvät vanhemmat ja hyvä kotikasvatus. Viikonloppujuomiset venähtivät, kun muutin pois kotoa opiskelemaan ensin Tampereelle tuotantotaloutta,. Ex-puolisoni alkoi huomautella juomisesta, samoin ex-anoppi. Muistan huolestuneeni itsekin, kun en saanut putkea poikki vaikka halusin. Olin aika heikolla hapella henkisesti ja myös fyysiset krapulaoireet olivat pahoja.


JOKAINEN alkoholisti piilottelee juomistaan. Minullakin oli pulloja milloin missäkin kätkössä, vaatekaapissa, lampunvarjostimessa, pesuainepulverilaatikossa ja kissan hiekkalaatikossa.

Kun putki oli ohi, juomattomia ja juotuja pulloja löytyi milloin mistäkin.

Läheiseni tekivät kaikkensa. Vanhempani olivat useaan otteeseen fyysisesti vahtimassa, etten pääse juomaan. Luottokorttini piilotettiin, etten pääsisi ostamaan alkoholia.

Äitini on kertonut, kuinka hän pelkäsi, että kuolen viinaan. Isäni oli veljen haudalla käydessään miettinyt, joutuuko hän ostamaan toisen hautakiven siihen viereen.

 

Tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, mitä olin aiheuttanut kaikille läheisilleni ja miten olin pilannut oman elämäni.

Heidän tuskansa on ollut hirvittävä. Sen kohtaaminen silmästä silmään oli vaikeaa. Samalla koko ajan kasvoi toivo ja mahdollisuus. Minulle tuli olo, että minä selviän. Sain luottamuksen nopeasti takaisin. Olen siitä kiitollinen.

Minä kävin pohjalla, mutta sain elämäni takaisin.


OLEN ollut nykyisen mieheni kanssa naimisissa 2½ vuotta. Minulla on kaksi ihanaa poikaa, reilu 2-vuotias Reko ja puolen vuoden ikäinen Karri.

Viime vuosi oli rankka. Raskauden myötä sairastin paljon. Minulla todettiin massiiviset keuhkoveritulpat molemmissa keuhkoissa. Synnytyksen jälkeen sain raskausmyrkytyksen. Olin teho-osastolla. Karrin alku oli vaikea myös. Hänellä oli sydämen toiminnasta jäljellä vain 10 prosenttia.

Tänään me voimme molemmat paremmin. Elän hyvää raitista elämää. Nämäkin raskaat vastoinkäymiset osaan käsitellä aivan eri tavalla kun ei ole viinaa mukana sotkemassa kuvioita.

Olen tällä hetkellä vauvalomalla. Palaan töihin sen jälkeen. Pidän päivystystyöstä.


RAITISTUMISEN jälkeen työskentelin Sodankylässä, missä olin sammunut työpaikalle. Halusin selvittää asiat kasvotusten enkä lakaista mitään humalassa aiheuttamaani asiaa maton alle. Suhtautuminen oli positiivista.

Haluan rohkaista jokaista hakemaan apua. Raitis elämä on mahdollista. Ensin pitää uskaltaa myöntää itselleen, että on ongelma. Alkoholismi on luokiteltu sairaudeksi samalla tavalla kuin mikä muu tahansa sairaus. Kenenkään ei tarvitse tuntea häpeää apua hakiessaan.

Läheisten pitää myös muistaa hakea apua, sillä he unohtavat usein itsensä. Elämä pyörii alkoholistin ympärillä. Aika harvoin lääkärikään hoksaa kysyä alkoholistin läheiseltä, miten sinä jaksat.”


”EI ENÄÄ KOSKAAN ”

Naantalilaisen kiinteistönvälittäjän Oskari Tuomisen, 31, tärkein ohjenuora on: Ei enää koskaan päihteitä.

”Olen nähnyt elämän, mitä en enää koskaan halua elää. Kävin pohjalla. Päihteet veivät elämästäni kymmenen vuotta. Päihteiden käyttöä peittääkseni elin valheiden verkossa.

Päihteiden käyttö lähti käsistä, kun tulin täysi-ikäiseksi. Kävin juhlimassa 3-4 kertaa viikossa. Vedin aina naamat. Minulta meni muisti.

Ensimmäisen kerran kokeilin kannabista 19-vuotiaana. Pari vuotta myöhemmin käytin sitä säännöllisesti. Armeijassa join jokaisen loman aikana ja polttelin pilveä iltaisin ja joskus päivisinkin.

Satunnaisia kertoja kokeilin amfetamiinia, ekstaasia ja kokaiinia.

Päihteissä olin vaaraksi itselleni ja pilasin muiden illan. Yhden kerran olin sitä mieltä, että olen saanut baarissa tyrmäystippoja. Baarin valvontakamerat kertoivat, että olin vetänyt 18 shottia putkeen. Olin tyrmännyt itse itseni.


KOKO ajan tein töitä. Olin sitä mieltä, ettei minulla voi olla mitään ongelmaa, kun hoidan työni. Olin sokea oman ongelmani edessä.

Yritin kierteestä irti, mutta en onnistunut. Kahdeksan vuotta sitten sain kohtauksen kaverini kylpyammeessa. Tuntui, että seinät kaatuvat päälle ja muserrun sinne alle. Tunnustin käyttöni ja kaiken siihen elämään liittyvän vanhemmilleni. Itkin ja oksensin. En halunnut elää niin.


HYVÄ, päihteetön elämä kesti kuitenkin vain muutaman kuukauden ja palasin takaisin vanhaan. Peittelin ja valehtelin läheisilleni. Työskentelin vanhempieni yrityksessä. Pian käyttöni alkoi näkyä työssäni. Peruin iltatöitä päästäkseni käyttämään. Olin ”sairaslomilla”, jotta pystyin jatkamaan pitkäksi mennyttä iltaa heti aamusta. Työpäivän kohokohta oli kello viisi, jolloin pääsin taas polttamaan. Päihteet hallitsivat kokonaisvaltaisesti elämääni, vaikka omasta mielestäni olin melko lailla hyvä ihminen, koska ”hoidinhan minä työni”.

Työnteko oli kuitenkin omalla tavallaan pelastus, koska silloin sai ajatuksia suunnattua muualle kuin siihen omaan pahaan oloon. Satunnaisesti olin jopa työnarkomaani, jolla yritin hyvitellä ja hakea hyväksyntää omaa käyttöäni kohtaan.

Siitä pilven poltosta tuli jatkuvasti enemmän ja enemmän ahdistavaa. Hain oloa, jota en ollut enää pitkään aikaan aineesta saanut. Hyvän olon tunne tuli loppuvaiheessa siitä, kun tiesi että pääsee polttamaan. Itse polttamisen jälkeen oli usein entistä pahempi olla.

Kaikki lieveilmiöt tulivat päihteiden mukana. Elin velaksi, minkä vuoksi menetin luottotietoni. Otin lainoja, joita en pystynyt maksamaan. Yritin ylläpitää lainoilla kulissia, että minulla menisi muka elämässä hyvin, mutta todellisuudessa lähes kaikki raha meni päihteidenkäyttöön ja sen tuomiin lieveilmiöihin.

Sain tuomion törkeästä rattijuopumuksesta ja menetin korttini kahdeksaksi kuukaudeksi.


VUONNA 2010 puolisoni tuli raskaaksi. Tein vahvan päätöksen, että nyt lopetan käytön, kun saan lapsen. Se oli vain ajatus, käytännössä en pystynyt siihen. Käyttö vain kiihtyi, kun tunsin epäonnistuneeni.

Kun poika tuli kotiin, olin yhden päivän kotona ja taas oli jo kiire polttamaan. Minusta on kuva lapseni syntymän jälkeen. Kuvassa olen kuin laiha ruumis, jolla on täysin sumeat silmät. Minun olisi pitänyt olla läsnä lapselleni, mutta olin ihan jossain muualla.

Voin jo niin huonosti henkisesti, etten pystynyt nukkumaan. Pyysin lääkäriltä nukahtamislääkkeitä sekä sairaslomaa, koska en enää yksinkertaisesti ollut kiinnostunut kuin pääni sekoittamisesta.. Parin viikon ajan vedin pilveä, alkoholia, rauhoittavia lääkkeitä ja unilääkkeitä sekaisin. Hengenlähtö oli lähellä, kun vedin Subutexiä kaiken edellä mainitun päälle. Muistan hämärästi, kuinka minua on hakattu ja yritetty pitää hereillä. Olin pisteessä, jossa ajattelin että millään ei ole enää mitään väliä.

Viimeiset 1,5 vuotta ennen raitistumista olin varmasti ihan helvetillinen ihminen läheisilleni, joskin tätäkin ennen käytökseni on on heitä kohtaan ollut sanalla sanoen järkyttävän itsekästä.

 

Tärkein ohjenuorani on, etten enää koskaan koske mihinkään päihteeseen. En ota ensimmäistä hörppyä, henkosta tai viivaa.

Kävin muutaman kerran A-klinikalla, mutta tein siellä käymisestä lähinnä kauhean numeron. En ollut valmis silloin ottamaan vastaan apua, koska menin sinne läheisten tahdosta enkä omastani. Suostuin seuloihin, mutta laistin niistä melkein aina.

Tunsin syyllisyyttä siitä, että hylkäsin lapseni ja puolisoni ja hävisin aina kotoa käyttämään päihteitä.


SITTEN tuli se hetki, kun isäni ja veljeni sanoivat, että minulla on vain kaksi vaihtoehtoa: antaa seula tai lähteä Minnesota-malliseen hoitoon.

Nostin kauhean älämölön ja otin lopputilin. He tiesivät, että käytän, mutta minä en halunnut sitä myöntää.

Annoin seulan, mutta poistin positiivisen tuloksen läheisteni sähköposteista, etteivät he saisi tietää. Tässä kohtaa ymmärsin ensimmäisen kerran oman tilanteeni vakavuuden. Olin menettämässä perheeni, työni ja oikeuden lapseeni. Soitin hoitopaikkaan torstaina ja sanoin, että tulen maanantaina.

Päivä ennen hoitoon menoa oli vedenjakaja. Olin vahvasti sitä mieltä, että aseen hankkiminen ja itseni tappaminen olisi paras ratkaisu. Tunsin saaneeni aikaan vain pahaa, epäonnistuneeni elämässäni ja olevani täydellinen luuseri. Halusin kuitenkin elää ja otin apua vastaan. Menin hoitoon kesällä 2013.

Hoidossa sain kuulla ja ymmärsin, mitä päihteiden käyttö oli aiheuttanut läheisilleni ja itselleni. Näin oman tilanteeni heidän silmin. Heillä oli ollut suunnaton hätä. Suurta helpotusta toi myös tieto, että kyse on sairaudesta johon on olemassa apua.

Olen ollut nyt 1½ vuotta raittiina. Uskon ja luotan itseeni. Olen oikeasti elämässä mukana. Olen onnellinen pienen pojan isä.

Tärkein ohjenuorani on, etten enää koskaan koske mihinkään päihteeseen. En ota ensimmäistä hörppyä, henkosta tai viivaa. Ensimmäisen ottamatta jättämisestä päätän minä. Minun elämäni on nyt tasapainossa, koska hoidan sairauttani säännöllisesti. Kaikki ahdistus on poissa. Minun ei tee mieli päihteitä. Olen saanut uuden mahdollisuuden, olen saanut elämän jota haluan elää.”


VARJON TILALLE TULI AURINKO

Oskarin juominen nosti pintaan myös äidin Leena Tuomisen omat kipeät lapsuusmuistot.

”Kun Oskarin päihderiippuvaisuus alkoi, se elämä oli aivan hirveää. Muististani on hävinnyt pätkiä, se oli niin raskasta. Minä itkin ja pelkäsin. Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt sitä tuskaa, jota kannoin sisälläni. Laitoin aamulla vaatteet päälle, tukan ojennukseen ja meikit kasvoille. Se möykky, mikä painoi rinnassani, ei näkynyt ulospäin. Tein rutiininomaisesti työni.

Kuvittelin tekeväni oikein ja olevani hyvä äiti, kun siivosin Oskarin luona, järjestin hänen laskujaan ja maksoin osan niistä. Pistin asiat järjestykseen. Oli sokki tajuta, etten toiminut oikein. Alkoholistin juomista ei pidä mahdollistaa siivoamalla hänen sotkujaan.

Asia on minulle vielä raskaampi sen takia, että olen itse alkoholistiperheen lapsi. Molemmat vanhempani olivat alkoholisteja. Syvemmät vaiheet perheessäni alkoivat, kun olin 8-vuotias. Minä jouduin ottamaan vastuuta asioista, joita ei pitäisi niin pienen lapsen harteille laskea. Olin perheen neljästä lapsesta vanhin. Jouduin huolehtimaan sisarusteni arjesta.


ALAMÄKI ALKOI, kun muutimme taloon, jonka vieressä oli kioski, mistä trokattiin viinaa. Se kesti 3-4 vuotta. Vanhemmistani tuli rappioalkoholisteja. Elämä oli järkyttävää. Jouduin etsimään nukkumapaikkaa viinatrokareita täynnä olevasta kodistani.

Jouduin käymään kaupassa kysymässä saataisiinko me ruokaa velaksi. Koulussa minua kiusattiin. Meillä ei ollut rahaa eikä kunnollisia vaatteita.

 

Tärkein ohjenuorani on, etten enää koskaan koske mihinkään päihteeseen. En ota ensimmäistä hörppyä, henkosta tai viivaa.

Lähdin 15-vuotiaana hoitamaan lapsia. Pääsin perheeseen, joka piti minusta säälistä huolta. Minä harjoittelin siellä juomaan kahvia niin, ettei käteni tärise ja etten änkytä.

Vanhempani saivat häädön. Kaikki tavarat kannettiin pihalle sateen pieksettäväksi. Kun menin käymään kotona, ihmettelin, mitä lappuja lentelee vastaan. Ne olivat valokuvia meidän perheestämme. Keräsin niitä syliini. Ne ovat ainoat kuvat lapsuudestani.

En saanut kasvaa turvallisessa perheessä, ja se jätti minuun jäljen. Minusta tuli läheisriippuvainen. Kolmen pojan äitinä olin ylisuojelevainen ja yritin olla täydellinen. Näiden asioiden kanssa kamppailee varmaan jokainen äiti.

Olen usein ihmetellyt, miten sain koulun käytyä loppuun. Valmistuin ensin hammashoitajaksi. Nyt olen ollut kiinteistövälittäjänä 20 vuotta. Meillä on perheyritys. Oskari tuli töihin yritykseemme.

Me ehdimme olla hänen kanssaan jo pidempään neuvottomia. Sitten Oskarille syntyi lapsi ja Oskarin puoliso haki tukea meistä. Elämä alkoi olla todella raskasta.


KESÄLLÄ 2013 menin ystäväperheen läheiskohtaamiseen ja silloin tajusin, mitä sairautta perheessämme sairastetaan.

Kuukausi siitä Oskari meni hoitoon. Silloin tuli toivo elämään.

Lapsuudesta asti olen kuitenkin kantanut möykkyä rinnassani. Viime keväänä tajusin, että tarvitsen itsekin apua. Olin silloin 62-vuotias. Koskaan ei ole liian myöhäistä hakea apua. Hakeuduin läheisriippuvaisille suunnatulle intensiivikurssille ja vuoden kestäneeseen jatkohoitoon.

Elämäni muuttui täydellisesti. Möykky rinnassani suli pois. Opin muuttamaan ajattelutapaani ja asennettani. Olin rikkinäinen ihminen. Säröt eivät haihtuneet, mutta ne eivät enää horjuta minua ihmisenä.

Tärkein tekijä on Oskarin raittius. Se on kestänyt. Se on antanut minulle vapauden hoitaa myös itseni kuntoon. Tällä hetkellä tunnen syvää kiitollisuutta.

Tämän matkan aikana palasin juurilleni. Tapasin ihmisiä, jotka tunsivat vanhempani.


IHANINTA ON, että minulla on nyt tunteita omia vanhempia kohtaan. Olen oppinut ymmärtämään heitä ja heidän ongelmiensa ydintä, sairautta nimeltä alkoholismi. Se kuva, mitä minä vanhemmistani tänä päivänä kannan, on lämmin ja täynnä tunteita.

Näistä asioista puhuminen on yhä kivuliasta. Halusin kuitenkin panna itseni likoon ja rohkaista jokaista alkoholistin läheistä hakemaan myös itselle apua. Minun elämästäni poistui varjo. Tilalle tuli aurinko.”


”TAJUSIN, ETTEN SELVIÄ TÄSTÄ YKSIN”

Atro Linnavirralla, 32, oli kaksi vaihtoehtoa. Hän valitsi elämän.

”Peruskoulun päätin hyvin arvosanoin ja stipendein. Neljä vuotta siitä istuin tutkintavankeudessa törkeästä huumausainerikoksesta epäiltynä.

Olin huumeriippuvainen ja suurissa veloissa.

Tutkintavankeudessa minulla oli aikaa miettiä, mitä haluan elämältäni. Tajusin, että jos jatkan, kuolen tai tuhoudun. Toinen vaihtoehto oli alkaa elää ihmisiksi.

Kipinä heräsi sisälläni. Halusin elää ja halusin hyviä juttuja elämääni. Uskoin, että voin selvitä. Sen varaan tukeuduin ja siitä alkoi toipumiseni.

 

Kipinä heräsi sisälläni. Halusin elää ja halusin hyviä juttuja elämääni.

Rangaistukseni oli vuosi ja kahdeksan kuukautta ehdollista vankeutta.


JOITAKIN KUUKAUSIA vielä jatkoin päihteiden käyttöä tutkintavankeudesta päästyäni. Se oli epätoivoista kujanjuoksua. Aika nopeasti siinä tuli seinä vastaan.

Pääsin töihin, aloin vähentää päihteitä ja minulla oli vilpitön yritys ryhdistäytyä.

Osasin käyttää päihteitä, mutta en osannutkaan normaalia elämää. Tajusin, etten selviä tästä yksin. Sukulainen neuvoi minut entisten päihteiden käyttäjien toveriseuraan.

Minulla oli sellainen olo, ettei kukaan ole tehnyt elämässään niin paljon virheitä kuin minä. Olin 21-vuotias, päätynyt piikkinistiksi ja rikolliseksi.

Olo helpottui, kun tajusin, etten ollut ainoa, ja että monet olivat menneet paljon pidemmälle. Asiani olisivat voineet olla paljon huonomminkin. Minulla oli toveriseuran myötä kaikki, mitä tarvitsin elämän muutokseen. Onnellisuus hiipi elämääni.


SAIN TYÖKALUJA selvittää ne asiat, mitä olin pakoillut koko elämäni. Sain selvittää ne sotkut, mitä olin päihteiden käytön aikana aiheuttanut. Se oli aikamoista likapyykin pesemistä. Oli vaikeaa hyväksyä, että oli toiminut elämässään vastoin omia arvoja ja moraalia. Olin muuttunut viholliseksi itselleni ja muille sekä aiheuttanut tuskaa läheisilleni. Sen tunteminen sydämessä, se sattui. Ne hetket panivat minut polvilleni.

Minulla on nyt takana yhtäjaksoista puhtautta, päihteettömyyttä 6,5 vuotta. Hallitsematonta vanhan mallista päihde-elämää ei ole ollut yli 10½ vuoteen. Siinä välissä oli pari lyhyttä retkahtamista.

Olen toipumiseni aikana pohtinut paljon elämääni. Viehtymys päihteisiin ilmeni jo tosi nuorena. Ensimmäisen humalan otin 10-vuotiaana varkain kotona. Kolme vuotta myöhemmin kokeilin kannabista, sitten kuvioihin tulivat unilääkkeet ja imppaaminen.

Vanhempani erosivat, kun oli 7-vuotias. Otin nuorimpana sen todella raskaasti. Jotenkin aloin sulkeutua ja kasata asioita sisälleni. Oireilin aika monella tavalla.

Näpistelin ja maalasin graffiteja.


MUUTIMME paljon ja 1990-luvun lama-aika heijastui taloudellisesti perheeseemme.

Minua oli kotona varoiteltu päihteistä. Olin saanut kaikki ohjeet hyvään ja kunnolliseen elämään, silti löysin itseni koko ajan vaikeuksista. Äiti kamppaili saadakseen minulle apua.

Pahoinvointini 13-vuotiaana oli niin voimakasta, että jouduin nuorisopsykiatriseen hoitoon neljäksi kuukaudeksi. Olin yrittänyt itsemurhaa.

Olin välillä tarkkailuluokalla. Se oli hengähdystauko. Keskityin koulunkäyntiin ja arvosanat nousivat. Pääsin takaisin normaalille luokalle.

 

Kipinä heräsi sisälläni. Halusin elää ja halusin hyviä juttuja elämääni.

Joku minussa imi vahingollisten asioiden puolelle. En osannut olla onnellinen ihmisten joukossa.


16-VUOTIAANA mukaan tuli ekstaasi ja amfetamiini. Vuosi-pari myöhemmin kokeilin LSD:tä, poltettavaa heroiinia, kokaiinia ja erilaisia hallusinogeenejä. Neljän vuoden aikana suoritin lukiosta vain noin 40 kurssia. Mikään muu ei tuntunut sujuvan minulta kuin päihteiden käyttö.

Minut pelasti hakeutuminen entisten käyttäjien ryhmään. Kävin myös 2006 kesällä Kalliolan klinikalla pidennetyssä Myllyhoidossa. On äärimmäisen tärkeää saada vertaistukea. Käyn ryhmissä yhä.

Raitistumisen jälkeen mietin, mitä haluan tehdä elämässäni. Muistan, kuinka äitini sanoi, miksi et täyttäisi tyhjyyttä taiteella.

Olinhan tehnyt kuvia lapsesta asti. Valmistuin Lahden Taideinstituutista 2013 keväällä. Nyt opiskelen Kuvataideakatemiassa. Taide on intohimoni. Nöyrin mielin opiskelen alaa. Seuraava näyttely on ensi kesäkuussa Helsingissä Galleria Fafassa.


VANHEMPANI tukevat ja kannustavat minua päihteettömässä elämässä. He ovat minusta nyt äärimmäisen ylpeitä.

Minä toimin toista vuotta Myllyhoitoyhdistyksen Selväpää –projektissa. Pidämme luentoja riippuvuussairaudesta koululaisille. Se on antoisaa työtä. Koen sen sydämessäni tärkeäksi. On palkitsevaa nähdä, kuinka nuori yksi toisensa jälkeen vakavoituu luennolla ja alkaa miettiä asioita. Jos tuon työn kautta yhdenkin voisi pelastaa päihteettömään elämään, se on jo aika paljon.”


5. ”NYT KAIKKI ON MAHDOLLISTA”

Oululainen Oskari Raulamo, 21, sai retkahtamisen jälkeen uuden mahdollisuuden.

”Olen ollut raittiina vähän yli 1½ vuotta. Ensimmäisen kerran kokeilin alkoholia 16-vuotiaana. Noin vuosi sen jälkeen kokeilin muita päihteitä, kannabista ja rauhoittavia lääkkeitä. Olin silloin lukiossa.

Olin menestynyt koulussa hyvin yläasteella. Päihteiden käyttö alkoi näkyä lukio-opiskelussani. 18-vuotiaana otin pikavippejä rahoittaakseni päihteiden käyttöä. 19-vuotiaana olin käyttänyt jo melkoisen repertuaarin eri päihteitä. Vedin kaikkea mitä käsiini sain, huumeita, alkoholia ja lääkkeitä. Vanhempani olivat todella huolissaan.

Jouduin allekirjoittamaan sopimuksen heidän kanssaan, että lopetan päihteiden käytön. Sopimus ei pitänyt.

Joku onkin sanonut, että aina kun päihderiippuvainen avaa suunsa, sieltä tulee vain valheita.


KEVÄÄLLÄ 2012 meno meni ihan hurjaksi. Muistan, kuinka makasin jonkun kämpän lattialla ja ajattelin, että huh huh, miten huonossa hapessa olen.

Vanhemmat tekivät minusta katoamisilmoituksen ja etsivät minua ympäri Oulua, kun päätin kenellekään ilmoittamatta matkustaa Kööpenhaminaan.

Sieltä palattuani vanhemmat kuskasivat minut hoitoon.

Noin viikko hoidon päättymisestä retkahdin. Sama meno alkoi. Siinä ei ollut mitään hauskaa tai hohdokasta.

 

Noin viikko hoidon päättymisestä retkahdin. Sama meno alkoi. Siinä ei ollut mitään hauskaa tai hohdokasta.

Päihteet aiheuttivat minulle pahoja pelkotiloja, ahdistusta ja masennusta. Eristäydyin muista ihmisistä. Minulla oli vain päihde-elämää.


ELOKUUSSA 2012 ajoin päihtyneenä auton puuhun. Putkasta päästessäni ensimmäinen ajatus oli vain saada pää sekaisin uudestaan.

Sitten tajusin, että olen löytänyt oman pohjani. Päätin yhdellä juomiskerralla, että nyt tämä loppuu. En jaksa enää.

Hakeuduin itse hoitoon häntä koipien välissä. Näin oman ja läheisteni tuskan. Läheiseni joutuivat koko ajan elämään pelon kanssa. He sanoivat minulle suoraan, että elämä oli helvettiä.

On ihmeellistä, että sain retkahtamisen jälkeen uuden mahdollisuuden. Retkahtaminen olisi voinut merkitä myös hautaa. Se on hirvittävää ajatella, sillä olen vasta 21-vuotias.

Päihteiden käytön aikana kaikki näytti mahdottomalta, nyt kaikki on mahdollista. Olen saanut raittiina ajokortin takaisin, suorittanut lukion loppuun ja tällä hetkellä olen työkokeilussa kirjastossa.


HAAVEILEN yliopisto-opiskelusta. Toiveammattini liittyy journalismiin. Yritin viime vuonna Helsingin yliopistoon enkä päässyt. Yritän nyt keväällä uudestaan. Harrastan musiikkia ja tennistä. Olen tenniksessä nuorempana pelannut kilpaakin ja ollut aina urheilullinen.

Elämääni kuuluu hyvä perhe ja ystäviä. Haluan tutustua myös uusiin ihmisiin. Maailma on nyt auki. Minä olen kunnossa.”


UMPIKUJASTA ULOS

Ystävä rohkaisi Markus Wegeliusta hakeutumaan hoitoon. Sitä päätöstä hän ei ole katunut.

”Työskentelen sairaalassa vartijana. Näen joka työvuorossa alkoholin aiheuttamia ongelmia ja vammoja. Silloin tulee mieleen, että minäkin voisin maata tuossa paareilla, jos juominen olisi jatkunut.

Ehdin juoda sellaiset 30 vuotta ennen kuin raitistuin. Raitistumisesta tulee tammikuun 20. päivä kaksi vuotta täyteen.

Viinan suhteen ei ole ollut mitään kiusauksia. Muuten eteen on tullut jokaisen ihmisen normaalimurheita ja vastoinkäymisiä. Kertaakaan ei ole tullut mieleen tarttua pulloon ja alkaa ratkoa ongelmia juomisella. Tiedän, että asiat saa sata kertaa hankalammaksi viinan kanssa.

 

Vertaistuki, toisten toipuneiden alkoholistien tuki, on ollut minun tieni raittiuteen.

Tiedän myös, että se luottamus, jonka olen saanut rakennettua takaisin läheisiin ja ystäviin, romahtaa ensimmäisestä ryypystä. Sitä luottamusta en ole valmis uhraamaan.


MONI SANOO, että juominen alkaa tietystä elämänvaiheesta. Minä näen asiat niin, että juomiseni on aiheuttanut eron ja konkurssin eikä päinvastoin.

Nuorena sitä joi juhlaan ja suruun, mutta viimeiset 10 vuotta ennen raitistumistani juomisessani ei ollut enää mitään hauskaa. Koetin lääkitä itseäni vähän joka asiaan alkoholilla. Mukaan tulivat unilääkkeet, rauhoittavat ja mielialalääkkeet.

Yritin antabus-kuureja, mutta eivät ne lopettaneet juomista kuin hetkellisesti. Eikä antabus-kuuri korjaa mitään juomisen aiheuttamia haittoja. Muutkin asiat pitää laittaa järjestykseen kuin pelkkä juominen.

Fyysinen terveyteni olisi ehkä vielä jonkin aikaa kestänyt juomista, mutta pääkoppa ei. Elämä oli käynyt ahtaaksi, rahallinen tilanne oli huono, kaikki pyöri alkoholin ympärillä. Olin ajanut itseni umpikujaan.

Minulla oli onneksi ystävä, joka oli raitistunut pari vuotta aikaisemmin. Tunnustin hänelle tilanteeni ja hän rohkaisi minua hakeutumaan kunnon hoitoon. Sitä päätöstä en ole katunut.

Vertaistuki, toisten toipuneiden alkoholistien tuki, on ollut minun tieni raittiuteen. Heidän edessään eivät mitkään kiemurtelut ja kikkailut onnistu. On katsottava itseään rehellisesti peiliin.

Olihan minulta lääkärit aikaisemmin kysyneet monta kertaa alkoholin käytöstä, mutta vähättelin määriä. Lääkkeitä sain, kun kerroin vuorotöistä, univaikeuksista ja vaikkapa lentopelosta. Koskaan en kertonut rehellisesti mihin lääkkeitä hain.


HOIDON JÄLKEEN pelotti, kuinka miehen käy tavallisessa arkielämässä. Muutaman viikon melkein leijailin hyvää oloa.

Asenteeni elämään on ihan erilainen. Selvitän arjen ongelmat selvin päin. Enää en laita puhelinta kiinni ja katoa baariin kolmeksi päiväksi. Minulle aukeni uusi maailma.

Aika monet ihmiset ajattelevat yhä, että alkoholismi on itse aiheutettu sairaus. He sanovat, että miksi et vaan lopeta sitä juomista. Ei se ole niin yksinkertaista.

Nämä tipattomat tammikuut eivät merkitse alkoholistille yhtään mitään. Alkoholistille tipaton tammikuu on sitä, että saa sitten rauhassa juoda koko loppuvuoden.

Minä laitoin lopullisesti korkin kiinni. En myöskään syö mitään unilääkkeitä tai rauhoittavia.

Suhtaudun tulevaisuuteen valoisasti. Aloitan työni ohessa opiskelun päihdetyön ammattilaiseksi. Kun olen itse saanut apua, haluan auttaa muita. Minulla on teini-ikäinen tytär. Haluan olla hänelle läsnä oleva isä.”


”NUORENA AVUNPYYNTÖÄNI EI OTETTU VAKAVASTI”

Heidi Lönnqvist voi nyt paremmin kuin koskaan ja pitää huolta sairaudestaan.

”Olen yrittänyt jo nuorempana hakea apua alkoholismiin, mutta koen, että minua ei otettu vakavasti. Olin nuori ja freesi. Minulle suositeltiin kohtuukäyttöä tai annettiin mielialalääkkeitä, joita en syönyt.

Olen alkoholisoitunut nuorena, kaksikymppisenä. Jäin alkoholiin koukkuun. Siitä tuli ensin elämäni kohokohta. Sitten join sammumiseen asti.

En koskaan juonut pitkiä putkia, korkeintaan kaksi päivää.

Ihmiset luulevat, että alkoholistit juovat aamusta iltaan. Se on suuri harha. Määrien lisäksi kannattaa katsoa seurauksia. Minä olin ahdistunut ja masentunut. Koin syyllisyyttä ja hämmennystä siitä, että join, vaikka olin luvannut itselleni ja läheisilleni muuta.

Alkoholisti juo vaikka henkensä uhalla. Minäkin join, vaikka oli antabus-kuuri päällä.

Olen aina yrittänyt pitää elämäni kasassa. En ole jättäytynyt pois yhteiskunnan rattaista.

Valmistuin kauppatieteiden maisteriksi 2007. Alkoholismin takia tiesin, etten pysty kovin vaativaan työhön. Sain töitä varastosta, missä olin neljä vuotta.

Tammikuussa 2010 myönsin, että olen alkoholisti ja hain apua. Elämäni oli solmussa. Vertaistuen avulla sain lopetettua juomisen. Kaipasin kuitenkin tietoa sairaudesta ja siksi hakeuduin hoitoon toukokuussa 2012.

Oli suuri helpotus saada tietää, että kyse on sairaudesta. En ole aiheuttanut tätä sairautta itselleni, mutta olen vastuussa sen hoitamisesta. Voin nyt paremmin kuin koskaan. Lukiossa minulla oli syömishäiriö. Tänään uskallan puhua avoimesti ja rehellisesti tunteistani.

Läheisyys vanhempieni ja ystävieni kanssa on lujittunut. Heidän ei enää tarvitse pelätä puolestani.

Toteutin haaveeni ja aloitin opiskelun sairaanhoitajaksi. Raittius on normaalia elämää. Jos pidän huolen sairaudestani, se ei vaikuta elämääni.

 

Ihmiset luulevat, että alkoholistit juovat aamusta iltaan. Se on suuri harha. Määrien lisäksi kannattaa katsoa seurauksia.

Toivoisin, että myös nuoret saisivat apua, ettei heidän tarvitse kokea samaa kuin minä. Kun se hetki tulee, että alkoholisti painiskelee fyysisessä ja henkisessä krapulassa ja ojentaa kätensä ja pyytää apua, siihen käteen pitää silloin tarttua.

Unelmoin kivasta työpaikasta ja rauhallisesta arjesta. Käyn edelleen vertaistukiryhmässä. Olen saanut paljon uusia ystäviä. Me olemme kuin raitis perhe. Alkoholismi koskettaa niin monia perheitä ja sukuja. Toivoisin, että alkoholismiin liittyvästä häpeästä päästäisiin. Ei kukaan voi valita geenejään.”


AUTETUSTA AUTTAJAKSI

Suurin osa alkoholisteista käy töissä ja juo. Niin teki Juha Voutilainenkin, kunnes raitistui ja alkoi auttaa muita.

”Suurin osa alkoholisteista käy töissä. Vajaa 300000 ihmistä juo pullon viinaa tai viiniä päivässä ja käy töissä. Niin minäkin tein. Työ on tärkein kulissi Suomessa.

Opiskelin viimeisenä juovana talvena opettajaksi. Valmistuin viikkoa ennen kuin hakeuduin hoitoon. Tahti oli 2011 syksyllä 15 tölkkiä olutta päivässä ja 2012 keväällä 20 tölkkiä päivässä.

Viikkoa ennen hoitoon hakeutumista löysin itseni naapurin kellarista kahdeksan kertaa. Olin siellä varastamassa ryyppyä. Joka kerta mietin, miksi löydän itseni täältä.

 

Ensin pitää lopettaa juominen ja sitten pitää kohdata kaikki päihderiippuvuuden aiheuttamat asiat.

Juomisen kontrolli oli kokonaan kadonnut, mutta kulissit olivat pystyssä. Opiskelin, pesin pyykit, tein ruoat ja kävin kaupassa, kunnes kortti lähti.


ALKOHOLISTILLA on kaksi moraalia. Kun jäin kiinni rattijuopumuksesta, kaikilla autossa olijoilla oli turvavyöt kiinni, koska minun autossani ei istuta ilman turvavöitä. Kuten yksi kansanedustaja kerran sanoi: en olisi ajanut kännissä, jos olisin ollut selvin päin. Voin sanoa samaa: selvin päin en olisi ajanut kännissä.

Perheen menettämisen uhka sai minut hoitoon. Hoitoon suostutteluvaihe oli kohdallani onneksi lyhyt, kahdeksan kuukautta. Joillakin menee vuosia. Veljeni oli kuollut alkoholismiin, joten tiesin, mitä voi seurata, jos jatkan.

Ymmärsin hoidossa, ettei kyse ole selkärangattomuudesta vaan sairaudesta. Siihen jäi taisteluni ja häpeä. Uskalsin rehellisesti myöntää olevani alkoholisti. Se päivä oli 18.5.2012.


SYYLLISYYS hävisi matkan varrella.

Tänään teen töitä toipumisasiantuntijana omassa yrityksessä. Sain luennoistani hyvää palautetta, mutta en osannut ottaa sitä ensin vastaan. Minulle tuli syntinen olo. Tajusin, etten ollut antanut itselleni anteeksi, vaikka olin jo päättänyt kääntää elämäni suurimman häpeän ja ongelman työkseni.

Annoin itselleni luvan etsiä hyvää itsestäni. Lokakuun alussa löysin hyvän itsestäni. Joku viimeinenkin lukko aukesi. Kaikki raja-aidat kaatuivat, kutsun kokemusta tehdasasetusten palauttamiseksi, sain omat aivoni takaisin.

Ero sen miehen välillä, joka meni hoitoon ja joka nyt on tässä, on huikea.


MUUTOS on se toivo. Ensin pitää lopettaa juominen ja sitten pitää kohdata kaikki päihderiippuvuuden aiheuttamat asiat. Purkaa se koko ongelmavyyhti. Siihen saa parasta apua toisilta raitistuneilta alkoholisteilta.

Ei minun toipumiseni ole ihme eikä sattuma. Eihän toivoa voisi jakaa, jos kyse olisi ihmeestä. Jokainen alkoholismista toipunut on tehnyt määrätietoisesti töitä itsensä kanssa. Minulla hyvän olon saavuttamiseen meni muutama kuukausi ja loistavaan oloon vuosi.


KYNNYSTÄ avun hakemiseen pitää laskea. Kyse ei ole luonteen heikkoudesta vaan sairaudesta.

Paras hetki alkoholistille puhumisessa kotona on ehdottomasti krapula. Silloin ahdistus on pahimmillaan ja puolustus heikoimmillaan. Silloin asia pitää ottaa rehellisesti, ystävällisesti ja lämpimästi esille, mutta määrätietoisesti.

Erittäin hyvä keino on raittiin alkoholistin kohtaaminen. Siinä kohtaamisessa valehtelu ei onnistu. Toisaalta siinä saa ensimmäisen toivon kipinän toipumisen mahdollisuudesta. Huomaa, että elämä voi muuttua ja tuo toipunut tietää, miten se tapahtuu.

Työpaikoilla tilanteeseen pitäisi puuttua jo ennen kuin henki haisee. Ihmisen käytös muuttuu. Alkoholisti on töissä äärimmäisen kärsimätön ja hermostunut. Kuivahumalan raivokohtaukset ovat myös tyypillisiä.

Ihminen saa juoda monta vuotta töissä ennen kuin siihen puututaan. Alkoholisti tarvitsee apua eikä holhoamista.

Minulle kuuluu tänään hyvää. Sitä pelokasta ja hämmentynyttä ihmistä en enää peilistä näe, mitä juovana olin. ”


”AINA ON TOIVOA”

Oman äidin sanat saivat kolmen pojan äidin Elina Vaittisen-Kulmalan hakeutumaan Minnesota-malliseen hoitoon Rehapissa.

”Minun läheisilläni tuli pohja vastaan. Olin ryssinyt taas lupaukseni. Olin lähtenyt hakemaan vissyä ja tullut kaljojen kanssa takaisin. He eivät jaksaneet enää huutaa ja raivota.

Läheiseni alkoivat puhua kuinka huolissaan ja peloissaan he olivat.

Erityisesti mieleeni jäivät oman äitini sanat. Äiti muistutti, kuinka olin aina haaveillut lapsista ja perheestä. Äiti kysyi minulta, onko tämä nyt aivan oikeasti sellaista lapsuutta ja äitiyttä, jota minä haluan kolmelle pojalleni tarjota.

He sanoivat, etten ole enää se Elina, mikä joskus olin.

Läheiseni olivat ihan loppu. Minä pelkäsin, että jään ihan yksin. Uskalsin sanoa ääneen ensimmäistä kertaa, että tarvitsen apua.

Siihen asti olin torjunut läheisteni huomauttamiset. Olin vedonnut kaikenlaisiin tekosyihin.


SAIRASTUIN alkoholismiin kaksikymppisenä. Kolmen raskauden aikana olin täysin juomatta. Muuten alkoholi pyöritti elämääni joka päivä. Se alkoi tissutteluna, mutta roihahti nopeasti. Join niin, että sammuin.

Viinanhimo aamuisin oli hirveä. Tein kaikki rutiinit, mutta odotin ensimmäistä ryyppyä. Ilmapiiri kotona oli kireä. Mieheni piilotteli pulloja. Kun löysin ne, jätin mielenosoituksellisesti tyhjän pullon tilalle.

Mieheni ei enää halunnut lähteä kanssani mihinkään. Menin yksin. Ne illat päättyivät katastrofiin. Loukkasin itseäni, minulle sattui tapaturmia. Sain murtumia ja aivotärähdyksiä.

Alkoholismi toi mukanaan masennuksen. Siitä sain lisäsyyn juoda, kun oli niin paha olla.

Olin ollut kova tanssimaan ja tykännyt käydä lavoilla. Nyt niistäkin tuli minulle ryyppypaikkoja. En kehdannut mennä riviin, kun olin niin humalassa.

Itseinho oli valtava. Yritin antabusta, mutta join senkin kuurin aikana, kun jätin tabletit ottamatta muutamaksi päiväksi. Sellainen on vaarallista. En hallinnut juomistani enää millään lailla.


MINULLA oli hyvä lapsuus ja rakastavat vanhemmat. He yrittivät kaikkensa, samoin kuin mieheni. Torjuin heidät ja väitin, etten ole alkoholisti, koska käyn töissä.

Kun menin hoitoon, tajusin, etten ole selkärangaton ihminen vaan sairas. Tajusin, etten ole yksin.

Se rohkeus, millä ihmiset puhuivat rehellisesti asioista, antoi minulle voimaa kohdata oman juomiseni seuraukset.

Tajusin ryöstäneeni läheisteni elämää. Kaikki pyöri minun napani ja juomisen ympärillä.

Usko heräsi, että myös minä voin selvitä. Aina on toivoa.

 

Usko heräsi, että myös minä voin selvitä. Aina on toivoa.

Ensimmäinen unelmani oli olla kuukausi raittiina. Olen ollut nyt raittiina vuoden ja viikon. Elämänilo on palannut. Kotimme on turvallinen lapsille.

Mieheni haki myös apua. Se on tärkeää, että läheinen hoitaa myös itseään. Olen saanut luottamuksen takaisin. Saimme myös kotiin apua toipumisen alkuvaiheessa. Olen siitä hyvin kiitoliinen.

Minun unelmani on tasapainoinen arki ja läsnä oleva Elina. Sen haluan lapsilleni, miehelleni, vanhemmille ja muille läheisilleni antaa. Sain elämäni takaisin. Opettelen rakastamaan itseäni. Olen äärimmäisen kiitollinen läheisilleni, että he uskalsivat tulla väliin.

Raittius on tärkeintä elämässäni. Ilman sitä menetän kaiken tämän hyvän.”


EI SYYTÄ HÄPEÄÄN

Yli 32 vuotta juomatta ollut Ilkka Laaksonen, 69, on kiitollinen ex-vaimolleen, joka otti lapset mukaansa ja lähti.

”Isoveli kuoli, kun olin 4-vuotias. Minulle syntyi voimakas tarve miellyttää äitiä, jolle veljen poismeno oli raskas taakka. Yritin saada äitiä nauramaan, tein kaikki mahdolliset kevätjuhlaliikkeet ja ajauduin tahtomattani pellen rooliin.

Siitä syntyi tällaiselle herkälle kaverille ajan mittaan ongelma. En tiennyt itsekään lapsena ja nuorena, millainen oikeasti olen. Identiteetti oli kateissa ja hakeuduin tilanteisiin ja paikkoihin, joissa miehuus korostuu.

Olin töissä armeijassa varusmiespalveluksen jälkeen, mutta ei se sopinut. Koin tappamisen opettamisen vastenmielisenä ja vääränä. Toisaalta, jos en olisi opettanut, olisin tehnyt työni huonosti, enkä minä sitäkään itselleni hyväksynyt.


SAMMUIN ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Pontikkaa me joimme ja hinta piti maksaa.

Viinanjuonti antoi piristysruiskeen elämään, tunsi kuuluvansa johonkin porukkaan. Se oli uutta minulle.

Olin tuntenut aina itseni jotenkin ulkopuoliseksi, en kuulunut oikein mihinkään joukkoon. Lapsuudessa puhjennut kiintymyshäiriö vaivasi minua pitkään. Sitä sitten "lääkittiin" viinalla, mikä lisäsi ongelmia.

Olin myyntitöissä ja siihen kuului 1970-luvulla oleellisena osana alkoholinkäyttö asiakkaiden kanssa. Viikonloput olin vaimon ja pienten lasteni kanssa pääosin selvin päin, mutta viikolla korkki aukesi. Sitä oikein huokasi helpotuksesta, kun pääsi dokaamaan.


VAIMO PAASASI asiasta, mutta en minä häntä ymmärtänyt. Kerran kun hän sanoi minua alkoholistiksi, nappasin hänet autoon ja ajoimme katsomaan turkulaisia puliukkoja. Totesin, että älä nyt perhana minua tuollaiseksi syytä!

Ei työnteko ole kuitenkaan mikään kriteeri, ettei olisi alkoholisti. Ongelmaisia on kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Pystyin hoitamaan työni pitkään ja tuloksia tuli, mutta koko ajan se oli vaikeampaa. Työnantajakin huolestui. Lääkkeillä sain pidettyä itseni jotenkin kasassa, että pystyin olemaan töissä.

Ilmainen viina on köyhän surma, ja keksin mitä ihmeellisimpiä syitä, että pääsen työnantajan rahoilla ryyppäämään.


SITTEN VAIMO lähti. Hän otti mukaan pienet lapsemme ja ilmoitti hakevansa eroa.

En voinut ymmärtää, miten kukaan voi jättää näin hienon miehen. Sisarukseni eivät ollenkaan ymmärtäneet vaimoni ratkaisua. Kun asiat sittemmin alkoivat myöhemmin heille avautua, he ihmettelivät, miten vaimoni kesti niin kauan.

 

Sanoin humalassa kauppaneuvokselle, että miten niin vähillä ansioilla voi päästä noin leveän tammipöydän taakse. Se oli sitten siinä, ei enää muuta tarvittu.

Kulissien romahtaminen oli kuitenkin suuri siunaus. Siinä samalla meni sitten työpaikkakin alta. Sanoin humalassa kauppaneuvokselle, että miten niin vähillä ansioilla voi päästä noin leveän tammipöydän taakse. Se oli sitten siinä, ei enää muuta tarvittu. Alettiin keskustella työsopimuksen katkaisemisen ehdoista.


SAIN PUOLEN vuoden palkan, kun lähdin. Arvaahan sen, mitä siitä seurasi. Lintukirja oli täynnä sivuja ja reissasin ympäri Suomea. Viina maistui, mutta eivät ne naiset minua kauan jaksaneet katsella. Maisema vaihtui ja olin humalassa yhteen putkeen sen puoli vuotta.

Sitten tuli tunne, että viina lakkasi vaikuttamasta. Ei ollutkaan enää kiva olla kännissä.

Kadulla tuli eräs tuttu vastaan ja sanoi, että olen huonossa kunnossa. Katsoin itseäni näyteikkunasta ja kurjuus löi läpi, iski suoraan silmille. Oli kesä 1982. Olin valmis katkolle.


SE TUNNE, kun alkaa selvitä puolen vuoden kännistä – sitä on vaikea kuvailla. Mieleen tuli itsetuhoisia ajatuksia. Ajattelin, että hirtän itseni Tuomiokirkon ristiin, että ex-vaimoni tajuaa, miten karmea teon hän on tehnyt, kun minut jätti. Alkoholistille tekosyiden etsintä ja muiden syytteleminen on tyypillistä.

Vähän katkohoidon jälkeen menin mukaan alkoholistien vertaisryhmään. Häpesin.

Häpeän hälventäminen alkoholismin ympäriltä on kuitenkin todella tärkeä asia. Se on sairaus, jota ei tarvitse hävetä. Ainut parantumiskeino on kuitenkin lopettaminen, muu on kiusantekoa. Muistan edelleen, kuinka lymyilin ryhmän tilojen kulmilla. Hävetti kuin pornokauppaan meneminen, enemmänkin.

 

Ajattelin, että hirtän itseni Tuomiokirkon ristiin, että ex-vaimoni tajuaa, miten karmea teon hän on tehnyt, kun minut jätti.

Onneksi menin sisään.

Siellä oli muitakin ja aloin käydä tapaamisissa säännöllisesti. Kerran kysyin yhdeltä kaverilta, että ymmärtääkö hän noista jutuista mitään. Hän sanoi, että ei, mutta käydään vaan täällä, että pysytään selvin päin. Myöhemmin minulle selvisi, että hän oli käynyt siellä vuosia. Alkoholismi on sellainen sairaus, että sitä ei hoideta älyllä vaan tunteella.


OLEN JUONUT edellisen kerran 5.7.1982. Kiusauksia oli lopettamisen jälkeen joitakin vuosia, mutta ei enää pitkään aikaan.

Menin töihin myynti- ja markkinointihommiin kolmen kuukauden jälkeen katkohoidosta, mutta lopulta suoritin sosiaalialan tutkinnon ja työllistyin Salon A-klinikalle päihdetyöntekijäksi.

Eläkkeellä olen ollut nyt viitisen vuotta. Meillä on vaimomme kanssa kotiimme sijoitettuna neljä pientä lasta, joiden sijaisvanhempia olemme. Vuoden isäksi minut valittiin 2012.

Elämä juomisen lopettamisen jälkeen on paljon parempaa. Jokaisen kannattaa pohtia asiaa omalta osaltaan. Jos juomisen haitat ovat hyötyjä suuremmat, oikeita vaihtoehtoja on yksi.

Silloin pitää lopettaa.

Ex-vaimon kanssa meillä on nykyään erinomaiset välit. Olen kiitollinen, että hän ymmärsi tuolloin lähteä.”

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt