Tennis

Kolumni: Kapinallinen nainen vilautti Wimbledonissa pitsialushousuja – hänestä tuli tennismuodin ikoni

Julkaistu:

Kolumni
Naispelaajien pukeutumista tenniskentillä on kahlittu ja kontrolloitu 1800-luvun lopulta lähtien, kirjoittaa Juha Kanerva.
Kun urheilija kuolee, muistokirjoituksessa ei yleensä korosteta henkilön käyttämää vaatepartta. Näin tapahtui tammikuussa 2013 New York Timesin julkaistessa nekrologin tennispelaaja Gertrude Moranista.

Miksi Moranin garderoobi oli niin kiinnostava, että maan johtava sanomalehti nosti sen esille? Meidän täytyy palata vuoteen 1949 ja Wimbledonin kuninkaalliseen tennispyhättöön. Perinteisen tennisturnauksen pukukoodi oli tiukka, eikä poikkeuksia sallittu.

Tenniksen suosio kasvoi viktoriaanisella ajalla 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä. Tuolloin urheiluasut eivät juuri eronneet arkisesta vaatetuksesta. Paljasta pintaa ei saanut näkyä, ja hiki oli merkki säädyttömyydestä.

 

Hiki oli merkki säädyttömyydestä.

Vaatetuksessa pyrittiin häivyttämään nämä inhimilliset piirteet. Valkoinen väri ei kuumottanut yhtä paljon kuin tummat sävyt, eivätkä hikoiluläikät näkyneet katsomoon asti. Wimbledonin turnauksen järjestäjät päättivät vuonna 1890, että ainoastaan valkoinen peliasu kelpaa. Sääntö on pitänyt tähän päivään asti, vaikka sen pitävyyttä on testattu useaan otteeseen.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

***

Erityisesti naisten tennispukeutumista on tarkkailtu ja kontrolloitu, jotta ”valkoisen urheilun” mainetta ei tahrattaisi siveettömillä vaatekappaleilla. 1800-luvun puolella naisten peliasun alla pidettiin korsettia, mikä oli lääkäreiden mielestä järkevää, koska se suojasi naisten sisäelimiä urheilemisen aiheuttamilta kolhuilta.


Wimbledonissa 19 titteliä voittanut Elizabeth Ryan on kertonut, kuinka naisten pukuhuoneessa oli vielä 1910-luvulla kuivausteline, jossa roikkui naispelaajien verisiä korsetteja. Muutos tilanteeseen saatiin seuraavalla vuosikymmenellä ranskalaisen Suzanne Lenglenin aloitettua uuden aikakauden.

Pariisilainen Jean Patou suunnitteli Lenglenille asuja, jotka olivat kevyitä ja poikamaisia. Niissä pystyi myös liikkumaan, eikä vain hymyilemään yleisölle. ”Kaikkien naispelaajien pitäisi laskeutua polvilleen ja kiittää Suzannea, koska hän vapautti meidät korsetin vankeudesta”, Ryan kirjoitti. 1930-luvulla rohkeimmat naiset luopuivat hameesta ja löivät palloa shortseissa, mutta heitä katsottiin kieroon.

***

Suurempi mullistus nähtiin sitten toisen maailmansodan jälkeen. Ranskan Rivieralle muuttanut britti Cuthbert Collingwood ”Ted” Tinling oli pelaaja ja tuomari mutta ennen kaikkea vaatesuunnittelija. Juuri hän valmisti alussa mainitulle Moranille asun, joka puhutti urheilumaailmaa kesällä 1949.

”Gorgeuos Gussie” ilmestyi Lontoon tennispyhättöön hameessa, joka ei ulottunut polveen asti. Vielä pahempi synti oli se, että pelaajan kurottaessa palloon vaatekappaleen alta vilahtivat pitsiset alushousut.


Tavallinen katsoja ei ehtinyt välttämättä rekisteröidä kyseistä ihmeellisyyttä, mutta valokuvaajat tallensivat ilmiön filmille asettumalla makuulle kentän laidalla. Moranista tuli tennismuodin ikoni, jonka tyyliä myöhemmät pelaajasukupolvet ovat jäljitelleet.

Ja vielä...

Gertrud Morganin aiheuttaman kohun takia Ted Tinling sai porttikiellon Wimbledoniin (se kesti vuoteen 1982 asti), ja pitsipöksyt kiellettiin USA:n mestaruuskilpailuissa vuonna 1951.

Lisää Juha Kanervan kolumneja voit lukea täältä.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt