Historiateoksilla on eroja. Joko ne ovat teoksen kohteen itsensä kustantamia – eli yleensä siloiteltuja ja tylsiä.
Tai sitten kustantaja on ulkopuolinen. Silloin lopputulos voi olla rouheampi ja kiinnostavampi. Kuten Tampere-talon tapauksessa.
– Jos tämä olisi meidän talon markkinointiopus, niin kaikkia näitä tarinoita ei mainittaisi, Tampere-talon toimitusjohtaja Pauliina Ahokas myönsi tiistaina Näin talossa – tarinoita Tampere-talosta -kirjan julkistamistilaisuudessa.
Ahokas sai tutustua helsinkiläistoimittaja Valtteri Mörttisen kirjoittamaan 30-vuotishistoriikkiin ennalta. Kokemus ei ollut helppo.
– Tuli hiki lukiessa. Yritin jopa estää muutaman kohdan julkaisun, Ahokas kertoi, mutta jätti tarkentamatta, mistä tarinoista oli kyse.
Pauliina Ahokas aloitti Tampere-talon toimitusjohtajana vuonna 2012.
Mörttisen ja Docendo-kustantamon päätä ei tietenkään käännetty. Hyvä niin. Kirja auttaa karistamaan elitististä mainetta vuonna 1990 käyttöön otetun Pohjoismaiden suurimman konsertti- ja kongressikeskuksen harteilta.
Pitää toki korostaa, että kirja ei lähtökohtaisesti ole skandaalihakuinen. Valtavasti niin artisteja kuin talon henkilökuntaakin haastatellut Mörttinen kirjoittaa värikkäästi, mutta kaiken takana paistaa arvostus suomalaisen tapahtumatuotannon suurtekijää kohtaan.
Erään Tampere-talon erikoisimmista episodeista toteutti Tampere Filharmonian taiteellisena johtajana vuodesta 2013 saakka toiminut Santtu-Matias Rouvali. Mörttinen kertoo kirjassaan, miten Filharmonian pitkäaikainen intendentti Helena Hiilivirta sai havaita, millainen persoona taloon tuli.
Metsästystä harrastava Rouvali oli ehtinyt olla töissä vain muutaman päivän, kun hän päätti lähteä aamuviideltä kyyhkyjahtiin. Tuolloin vielä Nurmijärvellä asuneen Rouvalin piti olla Tampereella harjoituksissa kymmenen aikaan.
– Metsällä ajantaju katosi, ja yhtäkkiä hän oivalsi olevansa pian myöhässä. Rouvali lähti ammutut linnut takakontissaan ajamaan melkein kaksi tuntia kestävän matkan Tampereelle metsästysvaatteet yhä päällään, Mörttinen kirjoittaa.
Perillä Rouvali ryntäsi johtamaan harjoituksia ja muisti nopeasti mätänevät linnut vasta väliajalla. Rouvali löysi Tampere-talon keittiöstä suuren veitsen ja palasi parkkipaikalle.
– Tottunut metsästäjä nylki linnut Tampere-talon parkkipaikan asfaltilla ja palasi tyytyväisenä takaisin sisälle.
– Hän kipitti käytävää kädessään valtava verinen keittiöveitsi, kun intendentti Hiilivirta käveli häntä vastaan. Koska aika oli taas hajamielisen metsästäjä-kapellimestarin harrastusten parissa käynyt vähiin, Rouvali lykkäsi verisen veitsen sen kummempia selittelemättä Hiilivirran käteen ja pyysi kohteliaasti: ”Voitko käydä palauttamassa tuon keittiölle, minun täytyy jatkaa harjoituksia.”
Näin talossa – tarinoita Tampere-talosta -kirjan kirjoitti helsinkiläinen toimittaja Valtteri Mörttinen.
Eläimellinen oli meno myös Ralf Gothónin konsertissa joskus 90-luvun puolivälissä. Isolla Lavalla esiintynyt pianotaiteilija sai jakaa yleisön huomion kerran pienemmän tähden kanssa. Kesken konsertin lavan poikki juoksi hiiri.
Pian kävi ilmi, että hiiri oli talon näyttämömiesten ”lemmikki”, jota he jopa ruokkivat. Hiiri tunnettiin nimellä Kustaa.
– Me emme oikein ottaneet sitä asiaa vakavasti. Emme pitäneet sitä ongelmana, vaan havainnoimme ja ruokimme hiiren liikkeitä, valojärjestäjä Ville Syrjä kertoo kirjassa.
Asiasta kuulleet vahtimestarit ottivat asian vakavammin. Hiirijahtiin ryhdyttiin hiirenloukkuja asettamalla.
– Niistä loukuista alkoi lopulta löytyä hiiriä vaikka kuinka monta. Meillä oli niitä useampaa sukupuolta ja ihan koko perhe siellä, Tampere-talon silloinen palvelupäällikkö Pekka Mäkisalo muistelee.
Näyttämömiehet kuvittelivat ruokkivansa vain yhtä hiirtä, mutta lajitovereita löytyi lopulta 11.
Sopraano Karina Mattilalle Tampere-talo on erityisen rakas paikka. Unohtumaton hetki koitti, kun Mattila esiintyi vuosituhannen vaihteen maissa Giacomo Puccinin oopperassa Manon Lescaut.
– Kyseisessä oopperassa on paljon tanssikohtauksia, ja minunkin täytyi heittää siinä jalkaa villisti. Minulla oli jalassani punaiset kengät, ja eräässä esityksessä toinen niistä lähti yhdellä potkulla irti ja lensi hurjassa kaaressa suoraan orkesterimonttuun, Mattila muistelee.
Mattila pelkäsi, että kenkä olisi osunut jotakuta soittajaa päähän. Kyseessä oli etikettivirhe, minkä seurauksena orkesteri olisi voinut vaikka marssia ulos. Mattila jatkoi laulamistaan kauhun vallassa.
– Mutta soitto vain jatkui, ja yhtäkkiä sieltä montusta lensi tuo punainen kenkäni takaisin lavalle. Joku soittajista oli päättänyt vain huumorintajuisesti ja ystävällisesti palauttaa sen, ja esitys jatkui ihan viilipyttynä.
– Luulen, että vain Suomessa voi orkesteri käyttäytyä niin joustavasti, että soitto jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kaarina Suonio toimi Tampere-talon toimitusjohtajana vuodet 1997–2004.
Tampere-talon avajaisvuonna estradille nousi Juice Leskinen 40-vuotisjuhlakonserttinsa merkeissä. Anagrammeja harrastanut kansantaiteilija huomasi yleisön joukossa Tampereen tuolloisen apulaiskaupunginjohtajan Kaarina Suonion.
Riemu repesi, kun Leskinen asetti Suonion nimen kirjaimet uuteen järjestykseen: ”Naikaa, nuoriso!”.
Möläytys ei pahemmin haitannut Suonion suhdetta kaupungin suureen kulttuurilaitokseen. Seitsemän vuotta myöhemmin Suoniosta tuli Tampere-talon toimitusjohtaja.
Anekdootteja kirjassa piisaa, mutta Tampere-talon historia on vaikuttava ilmankin. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on isännöinyt siellä itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa ja Yhdysvaltain ex-presidentti Bill Clinton esiintynyt seminaarivieraana. Ja toimiihan talossa myös Muumi-museo.
– Meidän talo on kaunis – eikä laatat tippuile, Kaarina Suonio piikitteli Helsingin suuntaan Näin talossa -kirjan julkistamistilaisuudessa.
