Onko oma tupa ja lupa mahdottomuus? Niko, 33, on asunut viimeiset kuukaudet sairaalassa, koska ei löydä sopivaa asuntoa

Julkaistu:

Ympärivuorokautista hoivaa kaipaavan kohtalo on karu. Kodin ja hoivan yhdistäminen ei Tampereella onnistu.
Niko Haavisto on 33-vuotias mies Tampereelta. Nikon harrastuksiin kuuluu muun muassa salibandyn pelaaminen KooVeessa. Ystäviäkin on – kuten kellä tahansa nuorehkolla miehellä.

Siis periaatteessa ihan normikaveri. Mutta ei kuitenkaan.

Lapsuudesta saakka vaivanneen pahanlaisen epilepsian vuoksi Nikon elämässä on riittänyt haasteita. Tilanne heikkeni viisi vuotta sitten, kun Niko kaatui epilepsiakohtauksen vuoksi pahasti ja sai kallovamman. Nykyisin äkillisiä ja sattumanvaraisia kohtauksia voi tulla jopa kymmenen päivässä.

Niko on isokokoinen mies. Haastatteluhetkellä hän näyttää tavallistakin karskimmalta, sillä tuoreen kohtauksen vuoksi päästä katkesi verisuoni ja oikea silmä meni mustaksi.

Hoitajien näkökulmasta Nikon kaltainen romuluinen asiakas on arvatenkin poikkeus. Voi hyvin kuvitella, että naisvaltaisella alalla Niko voi herättää jopa pelkoa.

Mutta yksin Nikoa ei voi jättää. Epilepsiansa ja aivo-oireyhtymänsä vuoksi Niko tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa ja valvontaa.

Kuten epileptikot ja heidän omaisensa tietävät, sekään ei riitä. Kun iso mies kaatuu kovaa ja korkealta ennakoimattoman kohtauksen seurauksena, vahinko voi olla kohtalokas.

Tilannetta ei helpota se, että Niko on tarkka hoidostaan. Kuten kuka tahansa, myös Niko haluaa elää terveenä. Ja Nikon kohdalla on erityisen tärkeää, että lääkitys on kohdallaan.

Tällä hetkellä Nikon tilanne on hoivan osalta mallillaan. Mutta jotain oleellista hänen elämästään puuttuu.

Koti. Omaa asuntoa Nikolla ei ole ollut pian neljään kuukauteen.

Viimeisen vuoden aikana Niko on asunut kolmessa eri asumisyksikössä Tampereella. Kesäkuun lopulla Niko joutui lähtemään Kehitysvammaisten Palvelusäätiön asumisyksiköstä Tampereen Vuoreksesta, mutta uutta kotia ei ole sen jälkeen enää löytynyt.

Niinpä Niko asuu nyt Rauhaniemen sairaalan vuodeosastolla, kahden hengen huoneessa. Turvassa, mutta ilman omaa rauhaa, omia tavaroitaan.

– Suoraan sanoen tämä ei todellakaan tunnu mukavalta. Ei kukaan varmaan tykkäisi tällaisesta, Niko sanoo.

– Haluaisin elää omaa elämää ja tehdä esimerkiksi ruokani itse. Kun vaan saisin normaalin kodin, mutta samalla sellaisen, että paikalla olisi työntekijöitä, jotka auttaisivat tietyissä tilanteissa.

Toive on ymmärrettävä. Niin perustuslaissa kuin YK:n vammaissopimuksessakin korostetaan, että jokaisella on oikeus omaan kotiin.

Kaiken ytimessä on yksinkertainen kysymys: onko myös Nikolla oikeus omaan kotiin? Ja käännetysti: millaisen asumismuodon yhteiskunta on valmis Nikolle kustantamaan?


Nikon tilannetta voi kuvata erittäin vaikeaksi. Kiista asumisesta on eskaloitunut ja henkilöitynyt. Niko on yrittänyt parhaansa mukaan pitää huolta oikeudestaan äitinsä Ailan tukemana.

Äiti ja poika ovat kritisoineet jo koettuja ja useita tilalle tarjottuja asuinpaikkoja. Viranomaiset taas katsovat yrittäneensä kaikkensa.

Tunteet ovat välillä saaneet vallan. Kuten silloin, kun Niko sai Vuoreksessa kuulla vuokrasopimuksen irtisanomisesta.

– Mitään syytä eivät antaneet. Sanoin, että mä tapan itteni sitten!

Niko meni huoneeseensa kiihtyneenä. Huoneessa oli myös hänen äitinsä.

– Kolautin mennessä oven kiinni. Huoneessa otin tyhjän vissypullon ja heitin sen voimalla lattiaan. Kun työntekijä tuli huoneeseen, minulla oli kädessä monitoimityökalu, mutten uhannut sillä ketään.

Paikalle soitettiin lopulta poliisi. Keskustelujen jälkeen Niko lähti terveyskeskuksen kautta hätämajoitukseen. Mutta nöyryytys ei jäänyt siihen.

– Kun tulin takaisin hakemaan tavaroitani, kaikki hyllyni oli tyhjennetty. Passini on ollut siitä lähtien kateissa.

Yksittäisiä kipupisteitä on väännön aikana riittänyt. Tilannetta ei helpota se, että kaikkia tyydyttävää ratkaisua ei ole näköpiirissä.

Kiista koskettaa monia eri tahoja. On Nikon varsinainen kotikunta Huittinen, varsinainen maksaja. On Tampereen vammaispalvelutoimisto, jonka tehtävänä on järjestää Nikon asuminen. Ovat yksityiset asumispalveluita tarjoavat yritykset. On sosiaalitoimi. Ja on räätälöityä ratkaisua kaipaava Niko.

– Nyt meillä on aavistus, että Nikoa yritetään tunkea toiselle puolelle Suomea, että Tampere pääsisi meistä eroon, äiti sanoo.

Tarjottu on jo Oulua, Kokkolaa, Jyväskylää, Lappeenrantaa... Niko ei kuitenkaan halua pois äitinsä, ystäviensä ja harrastustensa luota.

Niko ei hyväksy mitä tahansa asuntoa. Omaisuuttakin on kertynyt sen verran, ettei yksi huone riitä. Epilepsian vuoksi asunnon pitäisi sijaita katutasossa. Matka lähikauppaan ei voi samasta syystä olla kovin pitkä. Eikä ryhmäkoti yhteiskeittiöineen käy.

– Lääkärikin on sanonut, että rauhallinen koti ja hiljaisuus on Nikon epilepsian vuoksi paras vaihtoehto, äiti muistuttaa.

– Kaikki paikat ei vaan sovi, Niko lisää.


Käytännössä Niko on väliinputoaja pahimmasta päästä. Halu itsenäiseen elämään ja erittäin vahva hoivan tarve on yhtälönä harmillisen hankala.

Kysymys on yhteiskunnallisesti merkittävä, sillä ainutlaatuisesta tapauksesta ei toki ole kyse. Kuinka pitkälle oikeus kotiin voidaan turvata?

– Me olemme maksaneet joka sentin, vuokrat ja kaikki. Olen sataprosenttisen yksin hoitamassa poikani asioita. Esimerkiksi omaishoidon tukea en saa senttiäkään, äiti murehtii.

– Koen tämän kaiken syrjintänä ja ihmisoikeuksien loukkauksena. Aluehallintovirastokin on asettunut kiusaajien puolelle. Poikani ei ole tehnyt pahaa kenellekään.

Nikolla on oma ajatuksensa siitä, miksi hänet on unohdettu sairaalaan.

– Epäilen, ettei ne tajua, että jollain voi olla niin vaikea sairaus ja samalla järkeä päässä.

Tampereen kaupungin avopalveluista vastaava johtaja kertoo IS:lle, ettei voi kommentoida yksityishenkilöiden asioita.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt