Finnairin toimitusjohtajalleen Pekka Vauramolle myöntämä lisäeläke on viime viikkoina herättänyt paljon kritiikkiä valtion omistajaohjausta kohtaan.
Valtion 56-prosenttisesti omistama lentoyhtiö maksoi viime vuonna 130 000 euroa Vauramon lisäeläke-edusta, vaikka Juha Sipilän (kesk) hallitus oli aiemmin samana vuonna linjannut vastustavansa lisäeläkkeiden käyttöä valtio-omisteisten yhtiöiden johtajien palkitsemiseen.
Lisäeläkkeet nähdään usein tapana harjoittaa verosuunnittelua, mutta yksilöllinen lisäeläkevakuutus on itse asiassa todella tiukasti verotettu palkitsemismuoto. Työnantajan maksamat maksut tulkitaan 8 500 euron nimittäin ylittävältä osalta saajansa palkaksi.
Esimerkiksi Vauramon kohdalla se tarkoittaa sitä, että hän olisi viime vuonna joutunut maksamaan kovat tuloverot miltei koko Finnairin kustantamasta 130 000 euron eläkemaksusta. Kun hän aikanaan nostaisi lisäeläkettä, hän joutuisi maksamaan siitä jälleen veroja.
Miksi ihmeessä Finnair ja Vauramo sopisivat näin epäedullisesta järjestelystä? Vastaus on, että eivät ne sopineetkaan.
Finnairin viestinnästä vahvistetaan Taloussanomille, ettei Vauramon niin sanottu lisäeläke itse asiassa ole varsinainen lisäeläkevakuutus vaan niin sanottu kapitalisaatiosopimus eli eräänlainen vakuutuskuori.
Pääministeri Sipilänkin käyttämänä sijoitusinstrumenttina tunnettu kapitalisaatiosopimus mahdollistaa sen, että Vauramo väistää ”lisäeläkkeensä” tiukan verotuksen.
Vakuutuskuori hyödyttää sekä johtajaa että yritystä
Tavallinen lisäeläkevakuutus toimii niin, että työnantaja maksaa vakuutusyhtiölle maksuja, joiden vastineeksi vakuutusyhtiö aikanaan maksaa työntekijälle lisäeläkettä.
Eläkemaksut lasketaan 8 500 eurosta alkaen työntekijän palkaksi, jottei työnantajan maksaman vakuutuksen verotus olisi edullisempaa kuin työntekijän itse ottaman lisäeläkevakuutuksen verotus.
Tällä päättäjät ovat pyrkineet estämään sen, etteivät ennen kaikkea johtajat pystyisi keventämään lisäeläkkeensä verotusta maksattamalla sitä työnantajalla.
Kapitalisaatiosopimuksen avulla johtajat ja yritykset pystyvät kuitenkin välttämään kaksinkertaiset verot.
Useiden muidenkin yritysten kuin Finnairin käyttämä, korkeimman hallinto-oikeudenkin täysin lailliseksi toteama järjestely toimii tavallisesti näin:
Yritys maksaa vuosittain lisäeläkemaksuja vakuutusyhtiön hallinnoimaan vakuutuskuoreen. Vakuutusyhtiö sijoittaa rahat ja maksaa aikanaan vakuutuskuoreen kertynyttä pottia takaisin sovitulla tavalla.
Vakuutusyhtiö ei kuitenkaan maksa rahoja suoraan johtajalle vaan takaisin yritykselle, joka puolestaan maksaa ne lisäeläkkeenä johtajalleen.
Koska johtaja ei missään vaiheessa ole kapitalisaatiosopimuksen osapuoli, yrityksen vakuutusyhtiölle maksamia ”eläkemaksuja” ei katsota hänen verotettavaksi palkakseen. Hän joutuu maksamaan veroja vasta saadessaan lisäeläkettä.
Myös yritys hyötyy järjestelystä, sillä se pystyy aikanaan vähentämään johtajalleen maksamansa lisäeläkkeet kuluina yritysverotuksessa.
Verot mietitty muillakin johtajilla – yleisin tapa on ryhmäeläke
Pekka Vauramon tapaus ei ole poikkeus vaan sääntö: yksikään johtaja ei halua itselleen ankarasti verotettua yksilöllistä lisäeläkevakuutusta.
Finnairin lisäksi lisäeläke-etu löytyy 11 muun valtio-omisteisen pörssiyhtiön toimitusjohtajalta. Osalla etu on järjestetty kapitalisaatiosopimuksen avulla, mutta vielä yleisempiä ovat ryhmäeläkevakuutukset.
Ryhmäeläkkeiden verotus on edullisempaa kuin yksilöllisten vakuutusten. Ajatuksena on ollut kannustaa joitakin ammattiryhmiä kuten palomiehiä tai balettitanssijoita kerryttämään lisäturvaa lyhyen työuran vuoksi pieneksi jäävien työeläkkeiden päälle.
Korkein hallinto-oikeus on linjannut, että ryhmäeläkkeen ”ryhmän” muodostamiseen voi riittää vähimmillään kaksi henkilöä. Ryhmäeläkkeet voivat siis käytännössä olla hyvin yksilöllisiä, ja ne ovatkin pitkään olleet suosittu tapa järjestää yritysten ylimmän johdon lisäedut.
Työnantajat voivat pääsääntöisesti vähentää maksamansa ryhmäeläkemaksut verotuksessa, eikä niitä katsota johtajien verotettavaksi palkkatuloksi.
Ryhmäeläke-etu löytyy muun muassa kahden muun valtioenemmistöisen pörssiyhtiön toimitusjohtajilta eli Nesteen Matti Lievoselta ja Fortumin Pekka Lundmarkilta.
Pitäisikö päättäjien yrittää tukkia porsaanreikiä?
On varsin luontevaa, etteivät yritykset käytä ylimmän johdon palkitsemiseen yksilöllisiä eläkevakuutuksia.
Kalliiden eläkevakuutusten verotus on niin kireää, että etenkin kovapalkkaisten johtajien kannattaa mieluummin ottaa tavallinen palkankorotus.
Vain vakuutuskuorten ja pienen joukon ryhmäeläkkeiden avulla yritykset ja niiden johtajat pystyvät sopimaan molempien kannalta järkeviä lisäeläkejärjestelyjä.
Edellä mainitut järjestelyt voi tulkita eräänlaisiksi lakiin jääneiksi porsaanrei’iksi, sillä lainsäätäjät ovat nimenomaan pyrkineet estää hyvässä neuvotteluasemassa olevia johtajia tekemään veroedullisia säästämisjärjestelyjä työnantajiensa avulla.
Vakuutuskuoret ja ryhmäeläkkeet mahdollistavat sen, että osa johtajien palkkioista voidaan jaksottaa lisäeläkkeenä useille vuosille, jolloin ne eivät nosta saajansa progressiivista verotusta niin paljon.
Halutessaan päättäjät voisivat toki yrittää tukkia porsaanreikiä, mutta tehtävä ei olisi helppo: loppupeleissä yritykset voivat aina maksaa entisille johtajilleen lisäeläkkeitä suoraan omasta kassastaan, ellei sitäkin tavalla tai toisella laissa rajoitettaisi.
On poliittinen näkemyskysymys, onko johtajien lisäeläkkeistä saama verohyöty niin merkittävä, että siihen ylipäätään tarvitsee puuttua.
