Ylimmän yritysjohdon lisäeläkkeet ja muunlaiset pomopalkkiot ovat tiukasti tulkiten kunkin yrityksen osakkeenomistajien asia.
Niinpä ylenpalttisetkin palkitsemiskeinot ovat pörssiyhtiöiden oikeus, johon muilla ei pitäisi olla nokan koputtamista niin kauan kuin palkitseminen pysyy lakien raameissa.
Mutta tiukan kaavamaisesti tulkiten syntyy helposti näköharhoja.
Vaikka tiukasti ottaen pomopalkkiot eivät kuulu muille, ne näkyvät. Ja kauas näkyvätkin. Ne näkyvät esimerkiksi työpaikkojen kahvihuoneisiin ja aluillaan olevan työmarkkinasyksyn neuvottelupöytiin.
Uutiset yritysjohdon hulppeista lisäeläkkeistä ovat taatusti tulleet niidenkin palkansaajien tietoon, jotka ovat juuri palanneet ilman totuttuja lomarahoja vietetyltä kesälomalta takaisin töihin.
Ja palkkioiden karkailu on niidenkin pieni- ja keskituloisten kansalaisten tiedossa, joiden korvissa soivat alituiset patistelut palkkamalttiin ja yhä notkeampiin työolojen joustoihin.
Ei tarvitse olla kaksinen työmarkkinaterapeutti oivaltaakseen, että palkkiokarkailun ja palkkamalttipatistelun välinen ristiriita herättää ärtymystä ja on omiaan heikentämään työmarkkinoiden ilmapiiriä.
Bonuskulttuuri vie investointihalut
Pomopalkkioiden arvostelu on helppo tulkita katkeraksi kateudeksi, mutta kritiikkiin on taloudellisiakin perusteita.
Palkkioiden karkailu liian suuriksi on epäsuorine haittavaikutuksineen koko taloutta rasittava vitsaus eikä vain yritysten ja johtajien oma asia. Kun samaan aikaan palkkakuilun vastareunalla tavallisen kansan ansiokehitys laahaa liian pitkään liian vaisuna, on talouden rasitteena tuplavitsaus.
Yksittäisten johtajien ylenpalttisetkin palkkiopotit ovat toki liian pieniä heilauttaakseen kansantalouden suuria lukuja suuntaan tai toiseen, se on selvä.
Mutta yhdessä kaikkien pörssiyritysten ja muiden suuryritysten johtajapalkkioilla ja palkitsemiskulttuurilla voi olla paljon uskottua suurempi vaikutus koko kansantalouden kuntoon.
Esimerkiksi ylimmän yritysjohdon ”bonuskulttuurin” ja yritysten investointihalukkuuden välillä on todettu selvä yhteys.
Yleensä palkkiot on tavalla tai toisella sidottu yrityksen pörssiarvon kehitykseen, ja usein tämä kannustaa johtoa tavoittelemaan lyhytaikaista menestystä mutta samalla laiminlyömään pitkäaikaisia kehityshankkeita, kuten investointeja.
Toki osa esimerkiksi suomalaisista pörssiyhtiöistä on kehittänyt johdolleen myös pitkäjänteisiä kannustinohjelmia, mutta osakekohtaiset kannattavuusluvut, osakekurssi ja yhtiön pörssiarvo ovat meillä ja muualla edelleen keskeisiä yritysjohdon menestyksen mittareita.
Palkoista syntyy ostovoima ja kysyntä
Mitä herkemmin osakekohtainen kannattavuus, osakekurssi ja pörssiarvo vaikuttavat ylimmän johdon ansioihin, sitä lyhytjänteisemmäksi johtamistapa tiivistyy. Ja mitä suurempia palkkiosummia on saatavilla, sitä hanakammin yritysjohto keskittyy pitämään parasta mahdollista huolta juuri niistä.
Silloin jäävät herkästi taka-alalle toisarvoisemmat tavoitteet, kuten yrityksen koko henkilökunnasta, asiakkaista saati varsinkaan kansantalouden tulevaisuudesta huolehtiminen.
Kun samanlainen lyhytjänteinen ja esimerkiksi juuri investointeja karttava johtamistapa yleistyy kylliksi, alkaa koko kansantalous potea investointipulaa. Seuraavaksi synkkenevät talousnäkymät, kun kasvu jää parhaimmillaankin vaisuksi, tuottavuuskehitys hidastuu tai lakkaa ja työllisyys heikkenee.
Jos yhä työssä käyvän kansanosan ansiokehitys jää pitkäksi aikaa vaisuksi, voi niin sanottu palkkamalttikin rasittaa taloutta.
Toki palkat ovat yritysten ja muiden työnantajien kustannuksia, ja siksi varsinkin kannattavuusvaikeuksia poteville palkanmaksajille malttikin voi olla liikaa.
Mutta silti juuri palkoista kertyy kotitalouksien ostovoima ja kyky ylläpitää tai jopa kasvattaa kysyntää. Se taas joko ylläpitää tai on ylläpitämättä Suomen talouden pitkästä aikaa edes jonkinlaista kasvua.
Pomopalkkioiden paisuminen lisää ehkä luksusasuntojen ja -jahtien kysyntää, mutta tavallisten palkkojen pienikin nousu päätyy sellaisenaan jokapäiväisen arkielämän kuluihin. Ja juuri niistä syntyy talouskasvu.