Kiukkuisen kansan kapinointi ei ala eikä se lopu Ranskan presidentinvaaleista sen enempää kuin on käynyt muissakaan viimeaikaisissa vaaleissa.
Osaansa ja oloihinsa tyytymättömän kansan protestihenki ei sammunut Donald Trumpin valinnasta Yhdysvaltain presidentiksi eikä se sammunut Geert Wildersin tappiosta Hollannin parlamenttivaaleissa.
Eikä kiukkuisen kansan kapinahenki sammu Ranskan presidentinvaalien tuloksesta, kumpi vaalit voittaakaan, ennakkosuosikki Emmanuel Macron tai haastaja Marine Le Pen.
Kapina voi yksittäisten vaalien tuloksista riippumatta laantua mutta se voi myös voimistua. Siksi yksittäiset vaalitulokset ovat tärkeitä virstanpylväitä mutta ne ovat silti vain välinäytöksiä kiukkuisen kansan kapinassa.
Kyse on yksiä vaaleja tai yksittäisiä ehdokkaita suuremmasta ja laajemmasta yhteiskunnan ilmiöstä, joka muistuttaa mannerlaattojen hitaita liikkeitä vähitellen voimistuvine jännitteineen ja lopulta mahdollisesti purkautuvine järistyksineen.
Ranskan vaalit mittaavat, kuinka suuriksi nuo yhteiskunnan pinnan alle kertyneet jännitteet ovat jo voimistuneet. Ne ovat kasvaneet jo vuosien ajan, ja todennäköisesti ne jatkavat kasvamistaan niin kauan kuin kapinahenkeä nostavan kiukun aiheetkin säilyvät ja jopa voimistuvat.
Kahdesta presidenttiehdokkaasta Le Pen edustaa kiukkuisen kansan kapinaa ja Macron omalla tavallaan tuon kapinoinnin ja kiukun syitä. Siksi todennäköisemmäksi veikattu Macronin voitto voi jopa kasvattaa kansan kiukkua – ja lisätä tuonnemmas lykkäytyvän järistyksen voimaa.
Edustaako Macron ratkaisua vai ongelmaa?
Ranskan presidentinvaalien vastakkainasettelu kiteyttää harvinaisen selkeällä tavalla koko Länsi-Eurooppaa ja Yhdysvaltojakin jakavan vastakkainasettelun. Karkeasti pelkistäen siinä törmäävät yhteen ”kansainvälinen uusliberalismi” ja ”kansallismielinen populismi”.
Näissä vaaleissa Macron edustaa kansainvälistä uusliberalismia ja Le Pen kansallismielistä populismia. Kumpikin pitää itseään ja tavoitteitaan ratkaisuna talouden ja muun yhteiskunnan ongelmiin, ja kumpikin katsoo vastaehdokkaansa edustavan juuri noita ongelmia.
Macron kannattaa julkisen ja yksityisen talouden uudistuksia, työvoiman ja -elämän nykyistä suurempaa joustavuutta, kansainvälisen vapaakaupan ja maahanmuuton lisäämistä sekä esimerkiksi euroalueen liittovaltiokehitystä. Niiden avulla hän uskoo talouden virkoavan kasvuun ja helpottavan niitäkin ongelmia, joista kiukkuinen kansa on menettänyt ensin työnsä ja sitten malttinsa.
Suurin osa talouden ja politiikan päättäjistä on samaa mieltä Pariisista Brysseliin ja monilta osin Helsinkiin asti.
Le Pen taas vastustaa miltei kaikkia Macronin keskeisiä tavoitteita, ja korjaisi talouden ongelmia täysin vastakkaisin toimin esimerkiksi vapaakauppaa ja maahanmuuttoa rajoittamalla sekä purkamalla euron ja rahaliiton.
Hänen mukaansa Macron haluaa lisää sellaista kehitystä, jota on jo ennestään liikaa ja josta on tähänkin asti koitunut liikaa vahinkoa, kuten työttömyyttä, tuloerojen kasvua ja eriarvoisuutta. Kiukkuisena kapinoiva kansa on samaa mieltä.
Ehkä hieman yllättäen myös osa finanssimarkkinoiden toimijoista tulkitsee talouden ja yhteiskunnan suuria muutosvoimia ennemmin Le Penin kuin Macronin tavoin.
Näin tekevät esimerkiksi kautta maailman arvostetun GMO-varainhoitoyhtiön strategit James Montier ja Philip Pilkington.
He osoittavat maaliskuussa laatimassaan tutkimuspaperissa The Deep Causes of Secular Stagnation and the Rise on Populism (vapaasti kääntäen ”Pitkittyvän talousanemian varsinaiset syyt ja populismin nousu”), että talouden anemia ja populismin nousu ovat kumpikin seurausta samoista talouden ongelmallisista muutoksista.
Näiden toisinajattelevien ”finanssikapinallisten” mukaan noiden varsinaisten ongelmien nimi on uusliberalismi pääosin haitallisine vaikutuksineen. Vaikka populismistakin voi koitua monenlaisia ongelmia, se on ainakin tämän kaksikon mukaan ennemmin isommista ongelmista kertova oire kuin itse ongelma.
Uusliberalismin neljä suurta emämunausta
Montier ja Pilkington tarkastelevat talouden heikentynyttä kasvuvoimaa, hidastunutta tuottavuuskehitystä ja populismin nousua rinnakkaisina ja toisiinsa tiivisti liittyvinä ilmiöinä – joilla on kaikilla yhteistä taustaa viime vuosikymmenten suurissa talouden ohjausvirheissä.
He keskittyvät neljään suureen erehdykseen, jotka ovat heidän mukaansa kautta länsimaiden ratkaisevasti heikentäneet talouden pitkäaikaista kasvuvoimaa, investointeja ja tuottavuutta – ja samalla kasvattaneet työttömyyttä, tulo- ja varallisuuseroja, velkaantumista ja eriarvoisuutta.
Nämä kaksikon uusliberalismiksi pelkistämät virheet olivat:
1) Talouspolitiikan luopuminen täystyöllisyyden tavoitteesta ja tietoinen työttömyyden hyväksyminen työmarkkinoiden joustovarana ja koko talouden inflaatiopuskurina.
2) Kansainvälisen kaupan ja globalisaation liiallinen vapaus ilman huolta työpaikkojen ja teollisuustuotannon siirtymisestä halpatuotantomaihin, talouksien tasapaino-ongelmista tai hyötyjen ja haittojen erittäin epätasaisesta jaosta eri kansanosien välillä.
3) Yritysten voittojen ja omistaja-arvon liian yksioikoinen maksimointi ilman huolta tulo- ja varallisuuserojen kasvusta, investointien supistumisesta ja tuottavuuden laskusta.
4) Työmarkkinoiden joustavuuden liioittelu ilman huolta heikoimmista ja heidän työpaikoistaan saati toimeentulostaan tai tulojen korvikkeeksi kertyvistä veloistaan.
Nämä ovat GMO:n strategien mukaan kohtalokkaan suuria ja ennen kaikkea erittäin haitallisia vikatikkejä, jotka ovat lisäksi pohjimmiltaan poliittisia valintoja eivätkä suinkaan minkäänlaisia talouden luonnonlakeja.
Neljä vuosikymmentä vahingollista politiikkaa
Montier ja Pilkington tulkitsevat uusliberalismin perustuvan kohtalokkaine virheineen pääosin harhaisiin teorioihin, vääriin oletuksiin ja silkkaan ahneuteen.
Heidän mukaansa uusliberalismin monin tavoin haitalliset vaikutukset ovat neljän viime vuosikymmenen ajan heikentäneet talouden kasvuvoimaa. Ne ovat myös keskeinen syy siihen, että työnsä ja toimeentulonsa menettänyt kansa on noussut kiukkuiseen vastarintaan. Tästä populisminkin nousu kertoo.
Jos Montier ja Pilkington ovat päätyneet perusteellisesti penkomastaan aiheesta edes joten kuten oikeisiin johtopäätöksiin, kääntyy moni vakiintunut tulkinta globaalin talousliberalismin ja kansallismielisen populismin hyödyistä ja haitoista päälaelleen.
Jos he ovat oikeassa, talouden ja koko yhteiskunnan suuri riski ja tulevaisuuden uhka ei ehkä olekaan populismin nousu.
Vielä suurempi riski syntyy, kun populismin uhkaa – oiretta – torjutaan vahvistamalla uusliberalismin vääristyneitä ihanteita – ongelmaa – entistä vahvemmiksi.
