Virallisesti Suomi on talous- ja rahaliiton jäsenenä sitoutunut edistämään euroalueen vakautta. Siksi virallinen Suomi ei juuri käy julkista keskustelua euron hyödyistä ja haitoista – eikä varsinkaan euroerosta tai euron vaihtoehdoista.
Siksi Suomessa on seurattava muita tietolähteitä kuin esimerkiksi hallituksen tiedonantoja pysyäkseen selvillä Suomenkin euroa koskevista uhkista ja mahdollisuuksista.
Kreikan kriisi on palannut otsikoihin, mutta tällä kertaa se ei aiheuttane eurolle välittömiä uhkia. Sen sijaan yhteisvaluutta joutuu vaakalaudalle useissa muissa euromaissa, sillä rahaliiton jäsenyys on yksi kiistakysymys useissa lähikuukausien vaaleissa.
Hollanti järjestää parlamenttivaalit ensi kuussa, Ranska pitää peräkanaa presidentin- ja parlamenttivaalit loppukevään ja kesän kuluessa ja Saksa käy liittopäivävaaleihin syyskuussa. Näiden ”kalenterivaalien” lisäksi Italia pitänee ainakin yhdet ylimääräiset parlamenttivaalit syksyyn mennessä.
Euron, rahaliiton ja mahdollisesti myös EU:n kohtalo on tavalla tai toisella esillä kaikissa näissä vaaleissa.
Vaaleihin käyvissä maissa erilaiset virallisen europolitiikan näkökulmasta radikaalit populistipuolueet ovat kasvattaneet kannatustaan. Ne haastavat hallituspuolueita ja niiden europolitiikkaa muun muassa vaatimalla maan eroa eurosta tai EU:sta tai näistä kummastakin.
Toisin kuin Kreikan kriisivuosien vaaleissa, eurokysymys on vaalikysymys useissa suurissa euromaissa. Yhdenkin ero muuttaisi rahaliittoa ja euroa niin dramaattisella tavalla, että sillä olisi väistämättä suuri vaikutus Suomenkin asemaan.
Euro on vaakalaudalla, mutta silti kukaan tuskin tulee kysymään Suomen kantaa muiden euromaiden kansallisiin vaaleihin. Ei, vaikka Suomenkin valuuttaolot muuttuisivat jyrkällä äkkikäänteellä.
Hajoamisen todennäköisyys taas kasvussa
Euron hajoaminen tai ainakin yhden jäsenmaan eroaminen on kriisivuosien mittaan ollut hetkittäin verrattomasti todennäköisempi tapahtuma kuin nyt. Olisi silti hölmöä ottaa todesta julistuksia euron ”peruuttamattomuudesta”.
Ainakin finanssimarkkinoiden vapaat toimijat suhtautuvat euroon taas entistä epäluuloisemmin. Eri tavoin lasketut euron hajoamisen todennäköisyydet ovat kasvaneet suunnilleen samaa tahtia kuin euro- ja EU-vastaiset oppositiopuolueet ovat kasvattaneet kannatustaan vaaleihin valmistautuvissa euromaissa.
Esimerkiksi eurooppalaisten ammattisijoittajien mielialoja mittaava saksalainen analyysiyhtiö Sentix arvioi euron hajoamisen todennäköisyydeksi hieman yli 20 prosenttia. Todennäköisyys käväisi korkeimmillaan Kreikka-kriisin kiperimpinä hetkinä vuoden 2012 kesällä peräti 70 prosentissa.
Eurovaltioiden velkakirjamarkkinoilla korkoerot vähänkin epäilyksen alaisten eurovaltioiden ja Saksan välillä ovat taas kasvaneet entistä suuremmiksi. Nekin ovat verrattomasti pienempiä ja vähemmän pelottavia kuin Kreikan ja muiden kriisivaltioiden korkoerot olivat kriisin kiperimpinä hetkinä.
Korkoerotkin kertovat silti euroon liittyvien epäluulojen ja riskien kasvamisesta. Ja ne kertovat euroriskin kasvamisesta takavuosien kriisimaiden lisäksi esimerkiksi Ranskassa.
Saksalaisyhtiö Sentixin analyysien ja eroindeksien perusteella Italian euroero on ainakin finanssipelureiden yleisin eroveikkaus. Kreikan lähtö on vasta toisena, mutta kolmanneksi todennäköisin on jo Ranska, eikä yksikään kriisivuosien potilaista.
Sentixin tuoreimmat laskelmat ja todennäköisyyslukemat ovat viime kuun lopusta, joten ne ovat poliittisten äkkikäänteiden eurolandiassa jo osittain vanhentuneita.
Sen sijaan velkakirjamarkkinoiden riskimittarit värisevät politiikan ja talouden tapahtumien mukaan vuoroin ylös ja vuoroin taas alas joka päivä. Ranskan riskilisä on viime päivinä kasvanut.
Kreikan euroero ei välttämättä olisi kohtalokas takaisku muille euromaille tai eurolle, mutta Italian tai Ranskan ero olisi tyystin toisen luokan tapahtuma. Kumman tahansa tai varsinkin molempien ero veisi Saksaltakin kannustimet jatkaa.
Eurokysymys esillä useissa vaaleissa
Hollannin Vapauspuolueen puheenjohtaja Geert Wilders voi helposti nousta ensi kuun vaalivoittajaksi, mutta hän joutunee silti tyytymään yhteisen hallituksen muodostamiseen yhden tai useamman perinteisemmän puolueen kanssa.
Siksi harva uskoo Wildersin saavan vaalivoiton jälkeen tilaisuutta panna kaikkia vaalilupauksiaan toteen. Hän joutunee tyytymään koalitiohallitukseen, joka esimerkiksi haluaa vaalien jälkeen pitää Hollannin yhä euro- ja EU-maana.
Ranskan presidentinvaalit ja heti perään käytävät parlamenttivaalit ovat ainakin ennakkoon jännittävämmät.
Kaksivaiheisten presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen kannatusmittauksia johtaa Kansallisen rintaman Marine Le Pen, joka on luvannut muun muassa vaihtaa Ranskan eurot taas frangeiksi ja järjestää kansanäänestyksen Ranskan EU-jäsenyydestä.
Vaalien ensikierros käydään huhtikuussa, ja tuoreimpien kannatuskyselyiden perusteella siinä Le Penin vastustajaksi toukokuiselle toiselle kierrokselle nousee joko sosialistitaustaisen Le Marche -liikkeen Emmanuel Macron tai tasavaltalaispuolueen Francois Fillon.
Viimeaikaisten mittausten perusteella kumpi tahansa voittaisi toisella kierroksella Le Penin, ja siksi Ranskan seuraava presidentti on todennäköisemmin Macron tai Fillon eikä Le Pen. Olisi silti uhkarohkeata pitää Le Penin häviötä varmana.
Italian poliittinen värikartta on ollut sikin sokin siitä lähtien, kun maan edellinen pääministeri Matteo Renzi erosi joulukuussa kärsittyään tappion maan vaalilakien uudistamista koskeneessa kansanäänestyksessä. Seuraavaksi hän haluaa mitata kannatuksensa demokraattisen puolueen puheenjohtajana.
Demokraattinen puolue edustaa Italiassa euro- ja EU-myönteistä politiikkaa, kun taas oppositiossa kannatustaan kasvattanut Viiden tähden liike ja sen johtaja Beppe Grillo ovat päinvastoin halukkaita vapauttamaan Italian euron ja EU:n vaivoista.
Esimerkiksi saksalaispankki Deutsche Bankin ekonomistit arvioivat että Italia pitää ennenaikaiset parlamenttivaalit todennäköisimmin ensi syyskuussa tai viimeistään ensi vuoden helmikuussa. Sen tulos voi määritellä uusiksi, kuinka peruuttamaton on Italian euro.
Saksa tuskin tekee eroaloitetta
Saksan syyskuussa pidettävien liittopäivävaalien ennakkosuosikit ovat liittokansleri Angela Merkelin kristillisdemokraatit ja EU-parlamentin edellisen puheenjohtajan Martin Schulzin sosialidemokraatit. Kaksikko käy kisaa myös siitä, kumpi on Saksan seuraava liittokansleri.
Suurin euro- ja EU-kritiikillä kannatusta saanut oppositiopuolue Vaihtoehto Saksalle (AfD) on noussut hieman yli kymmenen prosentin kannatuslukemiin ja maan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Se ei silti yltäne Merkelin ja Schulzin pääpuolueiden aidoksi haastajaksi, sillä näillä on ainakin tätä nykyä kummallakin noin 30 prosentin kannatus.
Silti AfD:n ja toisen pienpuolueen, vapaiden demokraattien, vaikutus voi nousta suuremmaksi kuin niiden kannatuslukemista suoraan näkyy. Ne ovat kumpikin omalla erikoisella tavallaan eurokriittisiä, ja niiden kannatuksen kasvu voisi terävöittää myös suurten puolueiden ja niiden johtajien linjauksia.
Erikoiseksi saksalaisen eurokriittisyyden tekee se, että sen etumerkki on vastakkainen kuin Ranskan tai Italian opposition eurokritiikissä. Siinä kuin Ranskan ja Italian oppositio protestoi eurosta koituvia talouden rasitteita ja talouskuria vastaan Saksan eurokriitikot haluaisivat eroon eurotalouden kurittomuudesta.
Se ei näytä juuri vähentäneen Saksan eurokriittisten ryhmien tyytymättömyyttä, että toistaiseksi eurosta on ollut kaikista euromaista eniten hyötyä juuri Saksan taloudelle. Saksa on saanut huomattavaa vetoapua euron arvostuksesta, joka on Saksaa heikompien euromaiden painosta pysynyt selvästi heikompana kuin se pelkästään Saksan kansallisten talousolojen perusteella olisi.
Saksa on euroaikana kyennyt selvästi muita euromaita vahvempaan talouskasvuun ja vahvempaan työllisyyskehitykseen, ja sen ulkomaankaupan ylijäämä on paisunut suuremmaksi kuin kaikilla muilla euromailla yhteensä. Samalla Saksalle on kertynyt muita euromaita rutkasti runsaammin riskipitoisia ulkomaisia saatavia.
Euron hajoaminen tarjoaisi melkein kaikille muille euromaille mahdollisuuksia elvyttää ulkomaankauppaa ja talouskasvua nykyistä euroa heikompien kansallisten valuuttojen avulla. Suomikin voisi toimia näin.
Mutta Saksalle euron hajoaminen todennäköisesti merkitsisi uuden kansallisen valuutan verrattain voimakasta vahvistumista. Se tietäisi ulkomaankaupan takaiskuja ja ulkomaisten saatavien muuttumista suurelta osin tappioiksi.
Euroon liittyvät riskit ovat Saksalle kannattavia korkeintaan niin kauan kuin sen suuret kilpailijamaat, kuten Ranska ja Italia, ovat mukana eurossa eivätkä voi omia valuuttojaan heikentämällä ahdistella Saksan vientiteollisuutta.
Mutta jos Ranska tai Italia tai varsinkin molemmat eroavat eurosta, katoaa Saksankin eurolta tarkoitus. Siihen loppuisi Suomenkin euron peruuttamattomuus.
