Euroopan unionin rahoitusvakautta valvova järjestelmäriskikomitea ja Suomen Pankki varoittavat Suomea kotitalouksien liiallisesta velkaantumisesta kuin olisivat asuntojen kalleuteen ja kotitalouksien velkaantumiseen osattomia sivullisia tarkkailijoita.
Varoitus on epäilemättä paikallaan, siitä ei ole epäilyä. Mutta se on myös kaksinaamainen ja raukkamainen.
Velkavaroituksen antanut järjestelmäriskikomitea edustaa EU-maiden keskuspankkeja ja rahoitusvalvojia. Se toimii euroalueen keskuspankin EKP:n yhteydessä, ja sen hallintoneuvostoa johtaa EKP:n pääjohtaja Mario Draghi.
Ylivoimainen enemmistö komitean hallintoneuvoston jäsenistä on Draghin tavoin euroalueen keskuspankkiireja. Esimerkiksi Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen on komitean hallintoneuvoston niin kuin myös EKP:n rahapolitiikasta päättävän neuvoston äänivaltainen jäsen.
Komitean koostumuksesta johtuu, että se tuntee varoittamansa velkaantumisen ilmiön läpikotaisin. Sen pitäisi tuntea myös velkaantumisen syyt paremmin kuin kukaan muu, sillä sen edustamat keskuspankit eivät ole vuosiin juuri muuta tehneet kuin yrittäneet kaikin mahdollisin ja mahdottominkin keinoin kiihdyttää luotonantoa – ja voimistaa velkaantumista.
Euroalueen ja muiden EU-maiden keskuspankit ovat pumpanneet korkeapaineella ilmaista ja vielä halvempaa tuoretta rahaa alueen rahoitusjärjestelmään. Ne ovat painaneet korot nollaan prosenttiin ja sitäkin alemmas negatiivisiksi, minkä lisäksi ne ovat antaneet finanssimarkkinoille tuhansien miljardien eurojen raharuiskeita.
EKP:n ja muiden keskuspankkien historiallisen mittavat rahapolitiikan elvytystoimet ovat ylläpitäneet ja voimistaneet finanssimarkkinoiden kurssikehitystä, mutta samalla myös asuntojen ja muun kiinteistövarallisuuden hintakehitystä.
Toki keskuspankkiireilla on toimilleen yleviä perusteita, kuten hintavakauden tavoite. Mutta olivatpa tavoitteet kuinka yleviä tahansa, on historiallisen mittavista ja ennen kokemattomista rahaelvytyksen toimista koitunut yhtä mittavia sivuvaikutuksia.
Niin kuin se, että kunhan likimain rajattomin rahapolitiikan valtuuksin toimivat keskuspankit aikansa oikein tosissaan ponnistelevat luotonannon kiihdyttämiseksi, se ennen pitkää myös kiihtyy.
Yhden antama luotto on toisen ottama velka, joten luotonannon kasvu on toiselta nimeltään velkaantumista. Sitä keskuspankit ovat halunneet, ja sitä ne ovat saaneet.
Suomessa EKP:n rahapoliittinen doping on osoittautunut epätavallisen tehokkaaksi, vaikka ei ehkä niin kuin EKP ja Suomen Pankki olisivat toivoneet.
Suomen reaalitalous potee sitkeää anemiaa ja matelee euroalueen heikoimpien heiveröistä tempoa, mutta rahapoliittiset raharuiskeet ovat sitäkin terhakammin ylläpitäneet vauhtia asuntokaupassa ja asuntoluottojen kysynnässä – ja kotitalouksien velkaantumisessa.
Tämä rahapolitiikan sivuvaikutus on erityisen raukkamainen niille nuorille aikuisille, joiden talous- ja rahapolitiikan päättäjätkin toivovat pelastavan Suomen tulevaisuuden. Heidän on työuransa alkajaisiksi usein pakko muuttaa pääkaupunkiseudulle tai muihin kasvukeskuksiin – ja samalla otettava kantaakseen ylihintaisen asumisen kustannukset.
Tästä pitkälti on kyse Suomen kotitalouksien velkaantumisessa.
Epäilemättä osa kotitalouksista on altistunut matalien korkojen houkutukselle ja ahminut vastuulleen enemmän velkaa kuin kohtuullinen asuminen olisi edellyttänyt, mutta silti valtaosa kotitalouksista velkaantunee ennemmin olosuhteiden kuin ahneuden takia.
Nämä kotitalouksien velkaantumista voimistavat olosuhteet ovat EKP:n eivätkä kotitalouksien luomat.
Siksi tämä varoitus kotitalouksien velkaantumisen vaaroista on kaksinaamainen ja raukkamainenkin, vaikkakin aiheellinen.
Keskuspankin suunnalta tuleva velkavaroitus on kuin kaksin käsin ilmaista viinaa kaikille kynnelle kykeneville tarjoileva viinuri varoittelisi juomareiden mahdollisesti juopuvan ja altistuvan juopottelusta koituviin epävakausriskeihin.
