Ei vain Deutsche – euroalue on omatekoisessa pankkikriisissä

Deutsche Bank on euroalueen suurin mutta ei ainoa kriisipankki. Meneillään on alueen kolmas pankkikriisi alle kymmeneen vuoteen. Tämä kriisi on omaa tekoa.

5.10.2016 6:01 | Päivitetty 4.10.2016 19:05

Saksan ja koko euroalueen suurin pankki Deutsche Bank on viime päivät hallinnut pankkiuutisten otsikoita, ja täydestä syystä. Se on "liian suuri kaatumaan" ja se voi olla "liian suuri pelastettavaksi" – ja se on vakavissa vaikeuksissa.

Mutta Deutsche on silti vain yksi euroalueen lukuisista ongelmapankeista ja yksi näkyvä esimerkki euroalueen pankkiongelmista.

Niitä – ongelmapankkeja ja pankkiongelmia – on niin paljon, että alueen pankkijärjestelmä ja samalla koko eurotalous näyttävät kärsivän kolmatta pankkikriisiään alle kymmeneen vuoteen. Tällä kerralla kriisi ei ole ainakaan vielä leimahtanut mutta sytykkeitä on runsaasti muitakin kuin Deutsche.

Saksassa Deutschen kanssa samaan aikaan yhtä vakavien ongelmien kanssa painivat esimerkiksi maan toiseksi suurin liikepankki Commerzbank ja iso joukko huonokuntoisia puolijulkisia landesbankeja ja muista maan yli 1500 vielä itsenäisestä pankista.

Samoin Italian pankkikriisi on yhä vailla ratkaisua, vaikka maan pankkikriisi ja suuret kriisipankit ovat tehneet Deutschelle tilaa otsikoissa. Espanjan, Portugalin ja Kreikan pankkijärjestelmät ovat niin ikään edelleen kriittisessä tilassa, ja Ranskan suurimmat pankit ovat melkein yhtä suuria ja riskipitoisia kuin Deutsche.

Joka ikinen kriisipankki on epäilemättä pinteessä omienkin virheidensä takia, mutta koko euroalueen alle kymmeneen vuoteen kolmas pankkikriisi on keskeisiltä osin alueen raha- ja talousviranomaisten omaa tekoa.

Finanssikriisistä eurokriisiin

Euroalueen ensimmäinen todella vakava pankkikriisi kärjistyi, kun kansainvälinen finanssikriisi leimahti kahdeksan vuotta sitten vuoden 2008 syksyllä Yhdysvaltain riskipitoisimman asuntorahoituksen markkinoilta.

Europäättäjien puheissa finanssikriisi oli "anglo-amerikkalaisen keinottelun" syytä, mutta silti juuri euroalueen pankit kärsivät raskaimpia tappioita. Moni eurovaltio Saksasta lähtien tuki rämäpäisiä pankkejaan erittäin kalliilla pelastustoimilla.

Toinen kriisi tai saman kriisin toinen aalto alkoi runsasta vuotta myöhemmin Kreikasta ja levisi pian muihin euroalueen velkaisimpiin reunavaltioihin Välimeren rannikolta Irlantiin.

Se oli entistä vakavampi pankkikriisi, jonka taltuttamiseksi eurovaltiot aloittivat kaikkien aikojen mittavimmat pankkitukitalkoot. Mittakaavan lisäksi tämä kierros poikkesi ja yhä poikkeaa edellisestä siinä, että virallisesti kyse on kriisimaiden eikä niitä rahoittaneiden pankkien tukemisesta.

Muotoiluista riippumatta suurin osa eurovaltioiden kriisimaihin toimittamista sadoista miljardeista tukieuroista on kiertänyt kriisivaltioiden tilien kautta Saksan, Ranskan ja muiden suurimpien pankkimaiden pankeille.

Näissä kummassakin aiemmassa pankkikriisissä on ollut oireita euroalueen talous- ja rahaviranomaisten ainakin tuottamuksellisesta vaikutuksesta riskien kasvattamiseen.

Euro ja EKP kasvattivat kuplaa

Yhdysvaltain riskipitoinen asuntorahoitus ja siihen liittyneet finanssiviritykset houkuttelivat erityisesti europankkeja. Samoin juuri euroalueen suuret pankit olivat maailmanlaajuisen tavarakaupan ja kehittyvien talouksien suurimpia rahoittajia.

Tämä ei ollut sattumaa. Euroalueen pankkien sääntely ja valvonta oli lepsua ja niiden kannustimet yllyttivät hakemaan kasvua ja tuottoja entistä suurempia ja eksoottisempia riskejä ottamalla ja entistä kauempaa kotimarkkinoilta.

Samoin eurokriisin keskeisiä aineksia olivat pankkisääntelyn sisään rakennettu riskien vähättely ja finanssivalvonnan hampaattomuus. Esimerkiksi Kreikan valtion velkakirjat olivat virallisesti riskittömiä eli pankeille yhtä turvallinen sijoituskohde kuin Saksan liittovaltion velkakirjat.

Kenties näitäkin suurempi syy kriisimaiden ylivelkaantumiseen ja niitä uhkarohkeasti rahoittaneiden pankkien riskien karttumiseen oli euron mukana syntynyt keinotekoinen korkoympäristö.

Euroalueen keskuspankki EKP määritteli oman ohjauskorkonsa koko euroalueelle keskimäärin mielestään sopivaksi. Euromaiden talouskunnot ja -olot vaihtelivat kuitenkin suuresti eikä yhteinen korko ollut ehkä millekään maalle ihanteellinen.

Yhteinen korko oli erityisesti muita heikomman kasvun Saksalle liian korkea, kun taas muita nopeamman kasvun reunamaille se oli liian matala. Yhteinen korko jarrutti Saksan ja Ranskankin kasvua ja kiihdytti reunamaiden kasvua.

Tämä korkojen epäsuhta osaltaan kannusti Saksan ja Ranskan pankkeja hakemaan kotimarkkinoita parempia tuottoja lupaavan kasvun reunamaista. Kun euro oli vielä poistanut valuuttakurssiriskit, ei velkavyöryllä ollut pidäkkeitä.

Toki pankit itse ottivat riskinsä, mutta ilman talous- ja rahapolitiikan vahvaa myötävaikutusta kupla olisi jäänyt pienemmäksi ja kriisi vähemmän tuhoisaksi kuin kävi.

EKP pitää zombi-pankkeja elossa

Nyt meneillään on euroalueen kolmas pankkikriisi tai tulkinnasta riippuen saman kriisin kolmas kierros. Tämä on kenties vielä selkeämmin alueen talous- ja rahaviranomaisten omaa tekoa.

Euroalueen pankit ja koko talous olivat vasta ajautuneet finanssi-, talous- ja eurokriisin syövereihin, kun talous- ja rahaviranomaiset alkoivat toden teolla kiristää pankkien ja muun rahoitusalan sääntelyä.

Viranomaiset ovat hukuttaneet pankkeja sääntelytulvaan, jonka kiristyksistä olisi kenties ollut apua ennen kriisiä. Kriisin jo alettua ne ovat lähinnä heikentäneet pankkien luotonantokykyä ja sitä myöten hidastaneet talouden toipumista.

Samaan aikaan sääntelytulvan kanssa alkoivat euroalueen talouspolitiikan vyönkiristykset. Nekin heikensivät taloutta, ja se taas heikensi pankkeja, mikä vuorostaan heikensi taloutta lisää.

EKP on kannattanut niin pankkisääntelyn kuin talouspolitiikan kiristyksiä niiden haitoista huolimatta. Samaan aikaan se on kuitenkin yrittänyt patistaa taloutta uuteen velkavetoiseen kasvuun.

EKP on painanut korot historiallisen mataliksi saadakseen velkarahoitusta liikkeelle, mutta tämä näyttää rasittaneen pankkien kannattavuutta enemmän kuin kannustaneen niitä uuteen luotonantoon.

Euroalueen suurimpien pankkien pörssiosakkeet ovat menettäneet noin 40 prosenttia arvostaan sen jälkeen, kun EKP painoi ohjauskorkonsa ensi kertaa nollan prosentin alapuolelle negatiiviseksi.

Sama ristiriita leimaa tapaa, jolla EKP patistaa pankkeja uudistumaan ja tervehtymään mutta itse viivyttää alan tervehtymistä. Mikään ei pakota edes Italian elinkelvottomia zombi-pankkeja pois päiviltä niin kauan kuin nekin saavat EKP:lta rahoitusta rajoituksetta ja vieläpä ilmaiseksi.

Sijoittajavastuu voi pitkittää kriisiä

Toinen ongelmapankkien ja koko toimialan saneerauksia viivyttävä omatekoinen este on kirjoitettu pankkiunionin sääntöihin.

Niiden mukaan kriisipankkien saneeraaminen on aloitettava yksityisten rahoittajien kustannuksella. Näiden on kärsittävä ensin tappioita ennen kuin pankkien pääomia voidaan vahvistaa julkisin varoin.

Tämä "sijoittajavastuun" vaatimus osaltaan varmistaa, että kriisipankkien on entistä vaikeampi vahvistaa vakavaraisuuttaan houkuttelemalla yksityistä pääomaa.

Sama periaate voi vaikeuttaa tai jopa estää kriisipankkien saneerauksia toisellakin tavalla. Esimerkiksi Italiassa sijoittajavastuun vaatimus näyttää viivyttäneen kriisipankkien saneerauksia ja pitkittäneen kriisiä siksi, että pankkien yksityiset rahoittajat ovat usein myös äänestäjiä.

Samasta syystä Saksan hallitus seuraa Deutsche Bankin vaikeuksia ja koko toimialan pitkää piinaa kuin puun ja kuoren välissä. Hallitus ei tohdi puuttua pankkien toimiin mutta pelkää hetkeä, jolloin ei uskalla jättää puuttumatta.

Juuri nyt Saksan hallitus toivonee Deutschelle ja maan muille pankeille kaikkea hyvää, mutta tekee kriisin ratkomiseksi niin vähän kuin pystyy.

Toki ongelmapankkien ja koko toimialan saneerausta viivyttelemällä kriisikin pitkittyy, mutta hallituksella on tärkeämpiäkin huolia. Esimerkiksi ensi vuoden parlamenttivaalit.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?