Valtiontalouden kapeasta näkökulmasta voi näyttää hyödylliseltä tai jopa välttämättömältä painaa työmarkkinoiden palkkahaitarin alapäätä nykyistä alemmas.
Ajatuksen matalimpien palkkojen alentamisesta ja pienipalkkaisen työn lisäämisestä on lyhyen ajan kuluessa esittänyt kaksi valtionhallinnon raskaimman sarjan virkamiesjohtajaa.
Valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Martti Hetemäki esitti oman avauksensa Helsingin Sanomien haastattelussa pari viikkoa sitten. Tällä viikolla työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Jari Gustafsson teki saman Kauppalehden julkaisemassa kirjoituksessaan.
Kansliapäälliköiden mielestä matalimpia palkkoja pitäisi laskea lisää ja tuloerojen pitäisi sallia kasvaa nykyistä suuremmiksi, jotta työttömille olisi tarjolla edes pienipalkkaisia töitä.
Poikkeuksellisia puheenvuoroja yhdistää kansliapäälliköiden suuri huoli työttömyydestä ja valtion velkaantumisesta.
He eivät esittäne aloitteitaan kenenkään kiusaksi tai kaivaakseen poliittista verta nenästään, vaan siksi, että pelkäävät nykyisenlaisen suurtyöttömyyden syövän niin valtiontalouden kansantalouden kuin työttömienkin voimat.
Ajatus sitkeän talousanemian parantamisesta matalapalkkatöitä lisäämällä ja tuloeroja kasvattamalla on kuitenkin kiistanalainen ja ristiriitainen. Se on poliittista ruutia, mutta se on kyseenalainen myös puhtaasti taloudellisin perustein.
Työllisyyden kohentaminen palkkoja alentamalla ja matalapalkkatöitä lisäämällä voi ensin tuoda helpotusta valtiontalouteen. Mutta seuraavaksi hyötyä hupenee kasvaneisiin toimeentulo-, asumis- ja palkkatukiin – ja pitkäaikaiset talousvaikutukset ovat ennemmin haitallisia kuin hyödyllisiä.
Leikatkaa ennemmin suurimpia palkkoja
Kautta maailman arvostettu ranskalainen talousprofessori ja -nobelisti Jean Tirole pureutuu talousprofessori Roland Bénaboun kanssa laatimassaan tutkimuksessa tuloerojen talousvaikutuksiin. Tutkimuksen otsikko vihjaa, kummassa palkkahaitarin päässä on ongelmia:
Journal of Political Economy -aikakauskirjan julkaisua odottavan tutkimuksen otsikko on Bonus culture: Competitive Pay, Screening, and Multitasking.
Professorit pureutuvat suuryritysten ylimmän johdon kiihtyvän palkka- ja palkkiokilpailun moninaisiin talousvaikutuksiin ja toteavat ne pääosin haitallisiksi tai erittäin haitallisiksi.
Heidän mukaansa suuryritysten alituinen kilpailu ylimmän johdon huippuosaajista on ollut omiaan paisuttamaan suurimpia palkkoja ja ylimmän johdon erilaisia tuloksiin perustuvia palkkioita.
Johtaja- ja palkkiokilpailusta on syntynyt ristiriitainen talouden ilmiö, jota professorit kutsuvat palkkiokulttuuriksi.
Tämä palkkiokulttuuri kiinnittää Tirolen ja Bénaboun mukaan yritysjohtajien huomion yhä tiiviimmin palkkioihin ja palkkioiden perustaksi yleensä laadittuihin lyhytaikaisiin tulostavoitteisiin.
Saman palkkiokulttuurin yksi vakava haittavaikutus on professoreiden mukaan se, että johtajat ovat menettäneet mielenkiintonsa kauaskantoisiin tuotannollisiin investointeihin, riskienhallintaan tai yhteistyöhön.
Etenkin investoinnit olisivat yritysten ja koko kansantalouden hyvinvoinnille ja tulevaisuudelle tärkeitä, mutta niistä on haittaa ylimmän johdon lyhytaikaisille tulos- ja palkkiotavoitteille, joten ne eivät innosta johtoa.
Professoreiden mukaan palkkiokulttuuri on johtanut ylimmän yritysjohdon kaiken aikaa voimistuvaan ylipalkitsemiseen, vaikka palkkiokulttuurin lieveilmiöt ovat lisääntyneet ja tulokset ovat yleisesti jääneet heikoiksi.
Samalla ylintä johtoa vähemmän kilpailtu ja vähemmän tuottava työvoiman enemmistö on saanut tyytyä johtoa selvästi vaimeampaan palkkakehitykseen tai suoranaiseen alipalkitsemiseen.
Yksi tällaisen palkkiokulttuurin seuraus – ja professoreiden mukaan haitta – on tuloerojen kasvaminen ja eriarvoisuuden lisääntyminen. Niistä on heidän mukaansa kummastakin ennen pitkää vahinkoa talouskasvulle ja yleiselle hyvinvoinnille.
Niinpä he eivät suosittele talouden parannuskeinoksi pienimpien palkkojen leikkauksia tai tuloerojen kasvattamista vaan ylimmän johdon palkkiokulttuurin palauttamista maan pinnalle.
Tuloerot ovat jo ennestään liian suuria
Professorit Tirole ja Bénabou tarkastelevat tutkimuksessaan pääosin muita työmarkkinoiden ja talouden ilmiöitä kuin kansliapäälliköt Hetemäki ja Gustafsson omissa avauksissaan, mutta talouden kasvuvaivat yhdistävät niitä.
Liian suurten tuloerojen ja taloudellisen eriarvoisuuden haitat ovat esimerkiksi Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston ja rikkaiden teollisuusmaiden järjestön OECD:n talouskatsausten vakioaiheita.
Niiden jokseenkin yksimielinen tulkinta on, että tuloerojen liiallinen kasvu on omiaan heikentämään talouden kasvuvoimaa ja -kykyä. Niiden mukaan tuloerot ovat useimmissa maailman maissa kasvaneet liian suuriksi, ja siksi myös talouden kasvunäkymät ovat pysyneet totuttua heikompina.
Vielä selkeämmin tuloerojen kasvun ja ylimmän yritysjohdon palkkiokulttuurin yhteydestä ja vakavista taloushaitoista on jo vuosien ajan kirjoittanut arvostettu brittiekonomisti Andrew Smithers.
Hän on useissa kirjoissaan ja kirjoituksissaan osoittanut, miten ylimmän yritysjohdon hillittömäksi karannut palkkiokulttuuri on useissa länsimaissa tyrehdyttänyt tuottavuutta kohottavat investoinnit ja miten tämä on osaltaan näivettänyt talouden kasvuvoimaa.
Näin kansantaloudet ajautuivat ensin finanssi- ja talouskriisiin ja juuttuivat sitten juuri sellaiseen talousanemiaan, joka Suomeakin paraikaa koettelee.
Smithersin mukaan taloudet eivät kasva eikä tuottavuus kohene niin kuin pitäisi, kun yritysjohto keskittyy lyhytaikaiseen kurssikehitykseen ja neljännesvuosituloksiin eikä halua vaarantaa palkkiotavoitteitaan pitkäaikaisilla investoinneilla.
Eliitti vie liian suuren osan tuloista
Smithersin mukaan suuryritysten ylimmän johdon palkkiokulttuurista ei ole haittaa pelkästään investointien näivettymisen ja tuottavuuskehityksen heikkenemisen takia.
Sen toinen merkittävä haitta on tuloerojen kasvaminen ja erityisesti keskiluokan ja palkansaajakotitalouksien enemmistön ansiokehityksen jääminen heikoksi tai olemattomaksi.
Kun yritysten voitoista kasvava osa on ohjautunut ylimmän johdon palkkioihin ja voitonjakona osakkeenomistajille, on entistä pienempi osa tuloista jäänyt jaettaviksi palkansaajien ja samalla kansalaisten enemmistön kesken.
Tämä taas pitää kulutuskysynnän heikompana kuin se tasaisemmalla tulonjaolla olisi. Aikansa keskiluokka kasvatti kulutustaan ja hankintojaan täydentämällä vaisua palkkakehitystä velkaantumalla, mutta finanssikriisissä moni säikähti ylivelkaantumisen riskejä ja vähensi kulutustaan.
Ja jos palkansaajakotitalouksien vaimea palkkakehitys jotenkin vaikuttaa yritysten investointialttiuteen, se ennemmin heikentää kuin vahvistaa sitä.
Näin tuloerojen kasvaminen ja ennestään suurituloisimman palkka- ja palkkioeliitin karkailu yhä korkeammalle tavallisen palkkarahvaan yläpuolelle on omiaan heikentämään yritysten investointihaluja sekä talouden tuottavuuskehitystä ja kasvuvoimaa.
Tämän lajin talousanemia tuskin korjaantuu ennestään pieniä palkkoja pienentämällä ja tuloeroja kasvattamalla. Ainakaan tällaista lääkettä ei hevin löydy Tyrolen, Bénaboun tai Smithersin teksteistä eikä OECD:n suosituksista.
