Maailmanpolitiikan historia ohjaa Venäjää Ukrainassa - Pörssiuutiset - Ilta-Sanomat

Kolmas syy, miksi Venäjä haluaa Ukrainan

Maantiede ja luonnonvarat ovat kaksi syytä, miksi Venäjä toimii Ukrainassa niin kuin toimii. Näiden lisäksi Venäjän toimia voi selittää kolmaskin syy: maailmanpolitiikan historia – ja vuosisatainen vastakkainasettelu Venäjän ja "lännen" välillä. Siksi on tulkintakysymys, kumpaa Venäjä tekee, hyökkää vai puolustaa.

17.8.2014 5:01 | Päivitetty 15.8.2014 15:55

Venäjän toimet Ukrainassa ovat herättäneet "lännessä" – Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopan maissa Suomea myöten – voimakasta epäluuloa, arvostelua ja vuosikausiin äkäisintä vastarintaa kauppapoliittisine voimatoimineen.

Venäjän vastainen arvostelu ja talouspakotteet kiihtyivät ensin keväällä, kun Venäjä oli valloittanut itsenäiselle Ukrainalle kuuluneen Krimin niemimaan.

Arvostelu ja pakotteet kiristyivät lisää kesällä, kun ilmeisesti Venäjän tukemat Itä-Ukrainan separatisti-kapinalliset olivat ampuneet Malaysia Airlinesin matkustajakoneen alas Ukrainan itäisestä ilmatilasta.

Länsimaiden johtajat näyttävät jokseenkin yksituumaisesti tulkinneen Venäjän toimet Ukrainan kriisissä käsittämättömiksi, aggressiivisiksi ja ennen kaikkea tuomittaviksi.

"Lännestä" katsoen Venäjä ja maan presidentti Vladimir Putin näyttävät ainoilta tai ainakin suurimmilta syypäiltä Ukrainan kriisin kärjistymiseen.

Jokaisessa kriisissä on kuitenkin ainakin kaksi osapuolta – ja näin ollen myös ainakin kaksi tapaa tulkita tapahtumia ja niiden taustoja. Siksi Ukrainan kriisissä "lännen" tulkinta ei ole ainoa mahdollinen tulkinta eikä välttämättä koko totuus.

"Idästä" katsoen sama kriisi ja sitä kärjistäneet tapahtumat näyttävät tyystin toisenlaisilta. Yksi syy toisenlaiseen tulkintaan löytyy maailmanpolitiikan historiasta.

Ukrainan kriisihistorian jatkoa

Samat Venäjän toimet, jotka "lännestä" katsoen näyttävät tuomittavilta hyökkäyksiltä itsenäistä Ukrainaa ja samalla "kansainvälistä yhteisöä" vastaan, ovat todennäköisesti Moskovan Kremlistä katsoen välttämättömiä Venäjän etujen ja aseman puolustamiseksi.

Kummallakin tulkinnalla on puolustajansa ja vastustajansa, eikä kumpikaan ole välttämättä sen enempää oikea tai väärä kuin toinenkaan. Kummallakin tulkinnalla on myös taustansa.

Viime maaliskuussa Taloussanomat puntaroi todennäköisiä syitä, miksi Krimin niemimaan juuri valloittanut Venäjä toimi niin kuin se toimi. Tuo kirjoitus käsitteli kahta todennäköistä syytä, jotka olivat maantiede ja öljy.

Kolmas todennäköinen syy on maailmanpolitiikan historia – jonka venäläisittäin ylivoimaisesti tärkein piirre on vuosisatoja jatkunut vastakkainasettelu "lännen" kanssa.

Todennäköisesti Venäjän nykyjohto tarkasteleekin Ukrainan tapahtumia ja harkitsee omia siirtojaan kriisialueella yhtenä vaiheena ikiaikaisen vastakkainasettelun jatkumossa eikä suinkaan historiasta ja ympäröivästä maailmanpolitiikan arjesta irrallisina tapahtumina.

Ikiaikaiset vihollisetlähestyvät lännestä

Venäjän ja Länsi-Euroopan maiden keskinäinen epäluottamus ja aika ajoin pinnan alta esiin nouseva suoranainen vihamielisyys on historiallinen tosiasia. Se on syntynyt ja vahvistunut lukuisissa vuosisatojen mittaan käydyissä verisissä sodissa.

Todennäköisesti Venäjän johtajat muistavat länsijohtajia paremmin esimerkiksi sen, että Moskovaan on vain parin viime vuosisadan aikana pyrkinyt väkisin vuoron perään peräti kolme länsieurooppalaista vihollista.

Moskovan porteille pyrki ensin Ranskan Napoleon vuonna 1812, sitten Saksan keisari Vilhelm ensimmäisessä maailmansodassa ja viimeksi Saksan hirmuhallitsija Hitler toisessa maailmansodassa.

Yhdysvallat on tässä Venäjän ja "lännen" vastakkainasettelussa Länsi-Eurooppaa uudempi tulokas, joka on kuitenkin ollut viimeistään toisen maailmansodan jälkeen ensin Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän perivihollinen ylitse muiden.

Maapallon mahtavinta sotavoimaa ja suurinta talousmahtia hallitseva Yhdysvallat oli suurin vastavoima Neuvostoliiton suurvalta-asemalle, eikä liene suurin suuri yllätys, että Venäjän johto edelleen tulkitsee Neuvostoliiton hajoamisen pitkälti juuri Yhdysvaltain ja sen liittolaisten syyksi.

Todennäköisesti presidentti Putin ja Venäjän muu nykyjohto katsoo "vain" puolustavansa Venäjän elintilaa – jota yhä uhkaavat lännestä lähestyvät ikiaikaiset viholliset.

Turvavälitkutistuneet

Onpa Venäjän nykyjohto vainoharhojen vallassa tai ei ja olivatpa heidän tulkintansa ja toimensa oikeita tai vääriä, on länsivaltojen laajentuminen itään kohti "Äiti Venäjän" sydänmaita nyt jo kolmatta vuosikymmentä jatkunut tosiseikka.

Yhdysvaltain johtama puolustusliitto Nato alkoi laajentua Keski- ja Itä-Eurooppaan hyvin pian sen jälkeen, kun Neuvostoliitto ja sen johtama Varsovan puolustusliitto olivat hajonneet 1990-luvun alussa.

Vähän myöhemmin myös Länsi-Euroopan keskeisten valtioiden yhteinen Euroopan unioni (EU) alkoi määrätietoisesti laajentua itään.

Parin vuosikymmenen kuluessa suurin osa entisen Neuvostoliiton määräysvallassa olleista Itä-Euroopan niin sanotuista satelliittivaltioista on liittynyt EU:n jäseniksi. Melkein yhtä monta entisen "itäblokin" valtiota on liittynyt myös Naton jäseniksi.

Venäjän johtajilta ei ole voinut jäädä huomaamatta, että Nato-maiden itäisimmästä kolkasta on tätä nykyä matkaa Pietariin alle 200 kilometriä ja Moskovaankin enää noin 500 kilometriä.

Neuvostoliiton viime hetkiin asti Venäjän tärkeimpien suurkaupunkien ja "vihollisen" välissä oli lyhyintäkin mahdollista linnun tietä noin 2 000 kilometrin turvaetäisyys.

Puskurivyöhykeliittyi länsileiriin

Ukraina, Valko-Venäjä ja kaikki kolme Baltian maata, etelästä lukien Liettua, Latvia ja Viro olivat vielä 1980-luvulla osa Neuvostoliittoa ja ainakin muodollisesti Venäjän kanssa yhdenvertaisia neuvostotasavaltoja.

Nyt ne ovat itsenäisiä tasavaltoja, ja lisäksi Baltian maat ovat Venäjän vallasta vapauduttuaan liittyneet sekä EU:n että Naton jäseniksi niin pian kuin ovat voineet.

Varsinaisten neuvostotasavaltojen lisäksi Venäjän ja Länsi-Euroopan välissä oli teoriassa itsenäisten mutta käytännössä Neuvostoliiton käskyvallassa olleiden maiden puskurivyöhyke.

Rautaesiripun kriittisen puskurivyöhykkeen muodostivat läntisten neuvostotasavaltojen lisäksi Puola, Itä-Saksa, Tsekkoslovakia, Unkari, Romania, Jugoslavia ja Bulgaria.

Puskurimaiden ketju oli Neuvostoliiton puolustusstrategialle elintärkeä. Se oli leveä ja aukoton, ja se ulottui Itämereltä Mustallemerelle ja Välimerelle asti.

Nyt Venäjän ja "lännen" välissä ei ole enää kuin Valko-Venäjä ja Ukraina sekä pikkuruinen Moldova Ukrainan lounaisessa "kainalossa".

Entisestä puskurivyöhykkeestä on enää rippeet jäljellä, ja Ukrainassa nuo rippeetkin ovat vaarassa revetä. Tai siltä ainakin näyttänee, kun Euroopan maailmanpoliittista karttaa katsellaan Kremlissä.

Venäjän johdonpahin painajainen

Valko-Venäjä on Venäjän uskollisimpia liittolaisia, ja Venäjän omien johtajien lisäksi juuri Valko-Venäjän johtajat ovat haikeimmin haikailleet Neuvostoliiton suuruuden aikoja.

Kremlistä katsoen Valko-Venäjän liittyminen "länsileiriin" onkin niin äärimmäisen epätodennäköinen uhka, ettei moisen murehtimiseen liene juurikaan tarvetta.

Ukraina on tuplaten suurempi kuin Valko-Venäjä, ja lisäksi Ukraina on laajojen tasankojen maana läntisten valloittajien ikiaikaisia hyökkäysreittejä.

Siksi Ukrainan "menettäminen" likimain ikiaikaisesta liittolaisesta "vihollisleiriin" on Venäjän johdon pahimpia painajaisia sitten Neuvostoliiton kaatumisen. Ja siksi Venäjän johdon on ollut mahdoton sulattaa ensin Naton ja myöhemmin EU:n Ukrainalle esittämiä jäsenyystunnusteluja.

Länsimielisten poliitikkojen nousu Ukrainan johtoon on ollut Putinille esimakua tuosta painajaisesta.

Olipa painajainen perusteltu tai harhaa ja olivatpa painajaisesta johtuvat toimet oikeutettuja tai tuomittavia, on tämä Kremlin "geopoliittinen painajainen" todennäköisesti se kolmas syy, miksi Venäjä on toiminut Ukrainan kriisissä niin kuin se on toiminut.

Länsimaiden johtajat lienevät varsin hyvin perillä Kremlin painajaisesta, ja siksi he todennäköisesti myös ymmärtävät, miksi Putin toimii niin kuin toimii.

Toki he tietävät myös, että Putinin toimien ja niiden syiden ymmärtäminen ei suinkaan velvoita ketään hyväksymään noita painajaisen ohjaamia toimia.

Analyysi

Kuva: Kimmo Mäntylä/Lehtikuva

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?