Rahapolitiikka ylläpitää inflaaltiota ja velkaantumista - Pörssiuutiset - Ilta-Sanomat

Näin keskuspankit kasvattavat tuloeroja

Euroalueen keskuspankki ja muut keskuspankit ovat erittäin vaikutusvaltaisia talouden ohjailijoita – hyvässä ja pahassa. Rahapoliittisten toimien sivuvaikutukset voivat olla jopa tärkeämpiä kuin toimien julki lausutut päämäärät. Yksi tällainen haitallinen sivuvaikutus on tuloerojen kasvu.

4.6.2014 6:01 | Päivitetty 3.6.2014 19:15

Pankeilla ja koko finanssitoimialalla oli keskeinen osuus kriisiä edeltäneen velkakuplan paisuttamisessa, ja niillä on ollut keskeinen asema myös kuplan puhkeamisesta alkaneessa kriisissä.

Siksi on luonnollista ja omalla tavallaan perinteikästäkin, että pankkiirit ja muut finanssipelurit ovat saaneet kuulla kunniansa kuplan ylilyönneistä ja kriisin kustannuksista.

Sekin on luontevaa, että pankkiirit ja "finanssieliitti" ovat joutuneet vertauskuvalliseen tikun nokkaan, kun kriisin jälkipyykki on kiihdyttänyt keskustelua tulo- ja varallisuuserojen paisumisesta useissa kriisin koettelemissa maissa.

Finanssipelureiden ja "muiden" vastakkainasettelu kärjistää tulkintaa, jonka mukaan kansan pieni- ja keskituloinen enemmistö jäi suurelta osin osattomaksi finanssikriisiä edeltäneen kuplatalouden hedelmistä, vaikka joutui pitkälti kustantamaan kuplan.

Samaa vastakkainasettelua kärjistää toinen tulkinta, jonka mukaan kuplan vahinkoja paikanneet kriisitoimet päätyvät nekin ainakin ensi alkuun pankkiirien ja muun finanssieliitin hyödyksi, mutta kustannukset jäävät taas suurelta osin pieni- ja keskituloisten sivullisten maksettaviksi.

Tähän perinteiseen tulkintaan jää epäilemättä useita aukkoja – joista ainakin yksi aukko on vieläpä erittäin suuri. Tuo aukko on keskuspankin kokoinen.

Pankit luonnostaanvelkakriisin keskiössä

Pankkien ja muun finanssitoimialan omasta asemasta koko talouden rahoitushuollon keskiössä johtuu, että velkakriisit iskevät väistämättä aina ensin ja usein myös voimakkaimmin juuri finanssitoimialaan itseensä.

Finanssialan asemasta talousjärjestelmän "verenkiertoa" ja "voitelua" ylläpitävänä monimutkaisen koneiston osana johtuu sekin, että finanssikriisien hoitaminen erilaisin kriisitoimin yleensä alkaa ja keskittyy ensin finanssitoimialan parissa.

Kummallekin on perustellut syynsä, jotka eivät välttämättä varsinkaan kriisitoimien tohinassa ja dramaattisten kriisitilanteiden aikaan erotu kaiken uutiskuohunnan alta.

Siksi on luonnollista ja inhimillistä, joskaan ei aina täysin perusteltua, että velka- ja finanssikriisien aikaan kansan syyttävät sormet osoittavat yleensä juuri pankkiirien ja finanssipelureiden suuntaan.

Samaan tapaan on inhimillistä, että tuloerokeskustelussa katseet kääntyvät juuri pankkiirien ja finanssipelureiden suuntaan, sillä heistä rikkaimmat ovat useissa länsimaissa räikeästi rikkaampia kuin edes suurituloisimmat "tavalliset" rikkaat.

Pankkien keskeinen asema rahoitusjärjestelmän keskiössä tai edes rikkaimpien finanssipelureiden räikeä rikastuminen ei ole kuitenkaan pelkästään pankkiirien "syytä".

Velkakupla tuskin olisi paisunut niin suureksi kuin paisui eikä finanssieliitti olisi rikastunut niin räikeästi kuin rikastui, elleivät olosuhteet olisi olleet otolliset. Ne olivat, joten kupla paisui ja eliitti rikastui.

Mutta pankit eivät yksin luoneet noita olosuhteita. Sen tekivät keskuspankit – vaikka olisivat voineet estää velkakuplan paisumisen niin suureksi kuin se paisui.

Keskuspankkiiriteivät hauku itseään

Poliitikot puhuvat yleensä niin kuin uskovat kannattajiensa haluavan heidän puhuvan. Niinpä poliitikot osallistuvat velkakriisien aikaan pankkiirien soimaamiseen yhtä innokkaasti kuin kansalaisetkin.

Talous- ja rahaviranomaiset taas harvoin asettuvat poliitikkojen kanssa poikkiteloin ainakaan julkisesti, joten yleensä kriisien aikaan pankkiireja soimaa myös sakea joukko erilaisia talouskomissaareja, valvontavirkailijoita – ja keskuspankkiireja.

Viranomaisilla on toinenkin luonteva ja ymmärrettävä, joskaan ei välttämättä perusteltu, syy sälyttää velkakuplan paisuminen ja puhkeaminen sekä niistä koitunut kriisi lähinnä pankkien ja muun finanssitoimialan syyksi.

Muuten syyttävä sormi pitäisi osoittaa peiliin.

Tuosta peilistä näkyisi, kenen vastuulla oli pankkien ja muun rahoitustoimialan valvonta ennen kuplan paisumista. Siitä näkyisi myös, kuka teki talous- ja rahapolitiikan kohtalokkaat virheet ennen kuplan paisumista.

Ensin talous- ja rahapolitiikan virheet loivat velkakupan paisumiselle otolliset olot, ja valvonnan pettäminen salli kuplan paisua niin suureksi kuin se oli paisuakseen.

Nyt vaikkapa Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen peilistä näkyisi, kenen ohjauksessa – edes pieneltä osin – talous paraikaa jatkaa entistä hurjempaa velkaantumistaan, ja kenen ohjauksessa finanssitoimiala pian saa lisää "mannaa taivaalta".

Ehkä peilistä näkyisi vilaus siitäkin, että samaan tahtiin talouden velkaantumisen ja pankkeja tukevien kriisitoimien kanssa jatkuu myös finanssieliitin rikastuminen.

EKP keventää taipettää odotukset

Euroalueen keskuspankin EKP:n pääjohtaja Mario Draghi ja muut pankin ylimmät päättäjät ovat pian kuukauden päivät vihjailleet ja lupailleet, että EKP tekee "jotakin" uutta rahapolitiikkansa keventämiseksi.

Tämän viikon torstaina nuo vihjailut ja lupailut olisi paikallaan lunastaa – tai muuten juuri tuolla vihjailulla ja lupailulla varta vasten aikaan saadut toivorikkaat odotukset kääntyvät  tarkoitustaan vastaan ja muuttuvat karvaiksi pettymyksiksi.

Torstaina on EKP:n rahapolitiikan linjauksista ja toimista päättävän neuvoston kokous, johon kohdistuu juuri noiden vihjailujen ja lupailujen takia tavallistakin enemmän markkinatoimijoiden odotuksia. Draghi ja Liikanen ovat EKP:n neuvoston jäseniä.

Lupailun lunastaminen tarkoittaisi, että EKP ryhtyy joihinkin uusiin alueen rahoitusoloja keventäviin toimiin.

Tällaisia toimia voivat olla vaikkapa ohjauskoron laskeminen vielä lähemmäs nollaa kuin nykyinen 0,25 prosenttia, tai pankeille maksettavan talletuskoron laskeminen lievästi negatiiviseksi.

Markkinatoimijat odottavat tehokkaampia toimia kuin vain "kosmeettisia" koronlaskuja. Odotuksissa on ensin jonkinlaisia euroalueen yritysrahoitusta helpottavia rahoitustoimia. Myöhemmin on velkakirjamarkkinoiden laajamittaisten tukiostojen vuoro.

Yhdysvaltain ja Japanin keskuspankkien aiempien esimerkkien perusteella vaikuttaa ilmeiseltä, että myös EKP pystyy keventämään alueen rahoitusoloja niin halutessaan.

Senkin muiden keskuspankkien esimerkit kertovat, että rahapolitiikan mittavat kevennystoimet koituvat nopeimmin ja varmimmin finanssitoimialan suurimpien toimijoiden ja rikkaimman finanssieliitin eduksi. Näin on käynyt EKP:n omissakin aiemmissa kriisitoimissa.

Sitä Yhdysvaltain ja Japanin esimerkit sen sijaan eivät kerro, koituuko rahapolitiikan yhä uusista kevennyksistä etua suurpankkien ja finanssieliitin lisäksi muillekin.

Velkatalous rasittaaköyhimpien kukkaroa

Keskuspankit väittävät vaalivansa hintavakautta, mutta käytännössä ne tavoittelevat mahdollisimman vakaan mutta kuitenkin alituisen inflaation ylläpitämistä. Ne eivät halua hintojen pysyvän vakaasti aloillaan, vaan ne haluavat hintojen kaiken aikaa nousevan.

Siinä on vissi ero – joka siirtää ostovoimaa ja lopulta myös varallisuutta hitaasti mutta vakaasti kansan pieni- ja keskituloiselta enemmistöltä sille suurituloisimmalle vähemmistölle, joka omistaa suurimman osan yritys-, finanssi- ja kiinteistövarallisuudesta.

Sama finanssi- ja kiinteistövarallisuuden suurimmaksi osaksi omistava vähemmistö on hyötynyt suuresti siitä yhä suurempaan velkaantumiseen perustuvasta talouden kasvumallista, jota keskuspankit vaalivat ennen kriisiä ja jota keskuspankit yrittävät nyt elvyttää.

Velkakuplan paisuminen hyödytti finanssieliittiä, sillä nopeasti kasvanut velkarahoitus oli pankeille ja muille rahoittajille ja sijoittajille antoisaa liiketoimintaa, joka kasvatti rahoittajien saatavia yhtä nopeasti kuin velallisten velkoja.

Samalla nopeasti kasvanut velkarahoitus ylläpiti ja kiihdytti finanssi- ja kiinteistövarallisuuden arvon nousua. Tämä oli keskuspankkien mieleen, sillä näin kasvoi taas uuden velkarahoituksen vakuudeksi käyvän omaisuuden arvo.

Varallisuuden arvonnousun piti synnyttää vaurauden tunnetta ja kannustaa kaikkea kansaa kasvattamaan uuden velkarahoituksen voimalla kulutuskysyntäänsä. Tämä malli näyttikin toimivan, mutta vain kuplan puhkeamiseen asti.

Velkaantuminenjatkuu edelleen

Keskuspankit ja valtiot ovat nyt pitäneet finanssijärjestelmän ja talouden turvaverkkoja kireinä yli viisi vuotta.

Tämä on estänyt velkakuplaa tyhjenemästä äkisti tai oikeastaan muutenkaan: talouden velkaantuminen on jatkunut koko kriisin ajan, ja maailmantalouden eri osissa on nyt raskaampi velkalasti kuin milloinkaan aikaisemmin.

Kansainvälisen järjestelypankin BIS:n tilastojen mukaan maailman valtioilla, muilla julkisen talouden yksiköillä, rahoitusalan yrityksillä ja muilla yrityksillä on nyt velkakirjamuotoista velkaa yhteensä noin 100 000 miljardia Yhdysvaltain dollaria.

Velkalasti on melkein 50 prosenttia suurempi kuin ennen finanssikriisin alkua ja yhdeksän kertaa suurempi kuin 20 vuotta sitten. Velkalasti on kasvanut selvästi maailman talouskasvua nopeammin.

Kriisin aikainen velkaantuminen kertoo lähinnä valtioiden ja muun julkisen talouden velkaantumisesta. Finanssitoimiala ja muu yksityinen talous on pyrkinyt päin vastoin keventämään omaa velkataakkaansa. Yksityistä velkaa on muuttunut julkiseksi.

EKP ja muut keskuspankit haluaisivat, että yksityinenkin velkaantuminen lähtisi taas vauhtiin, mutta näin ei ole toistaiseksi käynyt. Talouskasvukin on vaisua tai olematonta.

Selvimmin keskuspankkien ponnistelut ovat toistaiseksi näkyneet finanssimarkkinoilla – ja finanssivarallisuutta omistavien tiliotteissa – sillä viime vuosina finanssivarallisuuden arvo on noussut likimain hillittömästi.

Kansan pieni- ja keskituloisen enemmistön talousmittareista hillittömästi on noussut korkeintaan työttömyys.

Analyysi

Kuva: Kimmo Mäntylä/Lehtikuva

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?