Pääoma on hyvä renki mutta huono isäntä

Tulo- ja varallisuuserojen kasvaminen liian suuriksi voi rasittaa talouskasvua tai jopa vaarantaa yhteiskunnan vakauden. Silti tulo- ja varallisuuseroista on turhaa tai jopa mahdotonta pyrkiä tyystin eroon. Tuloerot ovat tärkeä kannustin, ja pääomasta on hyötyä muillekin kuin pääomaa omistaville rikkaille itselleen.

1.6.2014 5:01 | Päivitetty 30.5.2014 17:28

Tulojen ja varojen täydellinen tasajako kansalaisten kesken oli niitä Neuvostoliiton alkuperäisiä ihanteita, jotka eivät milloinkaan toteutuneet.

Jo neuvostoajan varhaiset johtajat oivalsivat V.I. Leninistä lähtien tasapalkkaisuuden utopistiseksi ja jopa turmiolliseksi tavoitteeksi, ja että tuloeroja on syytä sietää ja jopa varta vasten ylläpitää.

Niinpä tuloerot kuuluivat neuvostotalouteen, vaikka totalitaarisella valtiolla oli käytettävissään pakkokeinoja yhteiskunnan mielivaltaiseenkin muokkaamiseen.

Neuvostovaltio ja kommunistinen puolue sallivat tuloeroja, sillä niiden uskottiin palvelevan yhteiskunnan ja kansan etua ja päämääriä. Joidenkin "rikastuminen" oli pieni hinta siitä, että heidän työstään koitui etua koko kansalle ja yhteiskunnalle.

Tuloerojen kuuluminen neuvostotalouteen ja niiden tarkoitus käyvät ilmi esimerkiksi kirjasta "Neuvostotalouden perusteet", jonka Suomen johtaviin neuvostotalouden ja nyttemmin Venäjän-talouden tuntijoihin kuuluva professori Pekka Sutela kirjoitti vuonna 1982.

Sittemmin Neuvostoliitto hajosi  – mutta tuskin kuitenkaan tuloerojen takia. Ilman tuloerojen sallimista neuvostovaltio olisi todennäköisesti hajonnut paljon aikaisemmin.

Aivan samasta syystä tuloeroja lienee syytä sietää tai jopa varta vasten ylläpitää meidän länsimaisessa sekataloudessamme.

Pääoma 21.vuosisadalla

Tulo- ja varallisuuserot ja niiden merkitys on taas noussut yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi sen jälkeen, kun ranskalaisen taloustutkijan Thomas Pikettyn aihetta ruotiva järkälekirja "Capital in the twenty-first century" (Pääoma 21. vuosisadalla) ilmestyi aiemmin tänä keväänä.

Pikettyn teos ja sen johtopäätökset näyttävät vahvistaneen tulkintaa, jonka mukaan tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet liikaa, ja että pääoman keskittyminen yhä harvempien haltuun alkaa rasittaa talouskasvua sekä uhata talouden vakautta ja yhteiskuntarauhaa.

Lukijan ei tarvitse olla sen enempää kommunisti kuin kapitalistikaan huomatakseen, että tulo- ja varallisuuserojen määrälle ei ole yhtä kaikissa oloissa tieteellisen "oikeaa" tai "sopivaa" mittaa.

Neuvostoliiton varhaiset johtajat ryhtyivät rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, mutta katsoivat silti, että tuloerot eivät saa olla liian pieniä. Piketty ja moni nykykeskustelija taas varoittaa, että erot eivät saa olla liian suuriakaan.

Todennäköisimmin "lopullinen totuus" löytyykin liian pienten ja liian suurten erojen väliltä – mutta "sopivien" erojen täsmällinen määrittely lienee mahdoton tavoite.

Onko rikkaistahyötyä vai haittaa?

Yhdysvaltalainen sijoitusammattilainen ja finanssimaailman toisinajattelija Hunter Lewis kirjoitti vuonna 2007 epätavallisen kirjan tulo- ja varallisuuseroista ja niiden merkityksestä.

Kirjan suorasukainen nimi on "Are the rich necessary?" (Ovatko rikkaat tarpeellisia?), mutta nimen lisäksi epätavallinen ja suorasukainen on myös aiheen käsittelytapa.

Lewis esittää kirjan nimen tapaan joukon tulonjakokeskustelun keskeisiä kysymyksiä, ja vastaa itse kysymyksiinsä esittämällä  vaihtoehtoisia väittämiä puolesta ja vastaan. Mikä mainiointa, hän myös perustelee keskenään vastakkaiset vastaukset pätevin perustein.

Kysymyksillään Lewis kiinnittää huomion olennaisiin seikkoihin, ja vastauksillaan hän muistuttaa, että kyse on tulkinnoista eikä suinkaan tieteellisistä tosiasioista. Samalla hän muistuttaa, että taloustiede ei ylipäätään ole samaan tapaan täsmällistä tiedettä kuin vaikkapa luonnontieteet ovat.

Lewisin käsittelytapa muistuttaa, että "oikea" tai "sopiva" määrä tulojen ja varallisuuden eroja kansalaisten kesken on itse kunkin keskustelijan tulkintaa eikä suinkaan matemaattista tai minkään muunkaan lajin absoluuttista faktaa.

Kolme väitettärikkaita vastaan

Hunter Lewis aloittaa vastaamalla kirjansa otsikon kysymykseen kieltävästi: ei, rikkaat eivät ole tarpeellisia.

Tahtoo sanoa, että tulo- ja varallisuuserot eivät ole tarpeellisia saati hyödyllisiä vaan niistä on päinvastoin haitallisina pyrittävä eroon.

Niin sanotun egalitarismin hengessä Lewis esittää kolme keskeistä perustetta, miksi rikkaat ovat yhteiskunnan ilmiönä tarpeettomia tai suorastaan haitallisia.

Ensimmäisen mukaan rikkaat ovat perimmältään yhteiskunnan parasiitteja, jotka elävät ja rikastuvat muiden työn tuloksista tekemättä itse välttämättä mitään omien liian suurten tulojensa ansaitsemiseksi.

Toinen peruste on jyrkemmin rikkaiden vastainen väittämällä, että rikkaiden rikkaus aiheuttaa köyhien köyhyyden. Tämän päättelyn mukaan ilman rikkaita ei olisi köyhiäkään – ja siksi rikkaista ja rikkaudesta on syytä pyrkiä eroon.

Lewis muistuttaa, että Yhdysvaltain kotitalouksien rikkain prosentti voisi poistaa maan "tilastoköyhyyden" lahjoittamalla puolet vuotuisista nettotuloistaan köyhille – ilman, että rikkaimmat silti itse köyhtyisivät. Tämä ei ole Lewisin ehdotus, vaan ilmentää valtavaa varallisuuskuilua, joka Lewisin mukaan on tosiasia ja kansainvälisesti vielä suurempi kuin edes Yhdysvaltain sisällä.

Kolmas rikkaiden vastainen väittämä tukeutuu jo raamatullisista ajoista tunnettuun tulkintaan, jonka mukaan rikkaiden rikastuminen ja varallisuuden kertyminen perustuu silkkaan köyhien riistämiseen.

Lewisin esimerkit osoittavat, että tällä riistoväittämällä on kautta aikain perusteltu niin kansallisia kuin kansainvälisiä tulonsiirtoja sekä kansainvälisen kaupan rajoituksia ja rikkaiden maiden elintason laskemista köyhien maiden auttamiseksi.

Viisi vastaväitettärikkaiden puolesta

Kolmen rikkaiden ja rikkauden vastaisen väittämän vastapainoksi Lewis esittää viisi vastaväitettä, kyllä, rikkaat ovat tarpeellisia. Toki vastausten painottuminen samalla vihjaisee, kummalla kannalla Lewis itse on.

Ensimmäinen rikkaiden ja rikkauden kannalle asettuva puoltolause väittää, että me kaikki tarvitsemme rikkaita juuri heidän rikkautensa tähden. Tämän mukaan rikkaat eivät henkilöinä ole välttämättä sen tarpeellisempia kuin muutkaan, mutta heidän rikkaudestaan on hyötyä muillekin kuin heille itselleen.

Lewisin mukaan talouskasvu hyödyttää köyhintäkin kansanosaa, mutta köyhillä ei riitä rahaa talouskasvun edellyttämiin investointeihin. Rikkailla sen sijaan on rahaa enemmän kuin kulutustarpeita, ja siksi rikkailla on säästöjä sijoitettaviksi kasvua ja hyvinvointia synnyttäviin investointeihin.

Toisen puoltolauseen mukaan rikkaiden omasta kulutuksesta yli jäävät säästöt pitävät taloutta pyörimässä eivätkä suinkaan makaa jouten patjojen alla tai kassaholveissa.

Tämä jatkaa edellistä puoltolausetta korostamalla, että investoinnit ja kulutus synnyttävät ensi alkuun yhtä paljon talouden toimeliaisuutta ja työllisyyttä, mutta ajan oloon investoinneista on tuottavuuden kohenemisen verran enemmän hyötyä meille kaikille.

Tuottavuuden ja talouskasvun koheneminen toki edellyttää, että investoinnit osoittautuvat tuottaviksi ja kannattaviksi. Tässä Lewis luottaa enemmän rikkaiden omaan kuin esimerkiksi heidän rikkautensa verottamalla haltuunsa ottaneen valtion arvostelukykyyn.

Rikkailla täysi työvarojen vaalimisessa

Rikkaiden ja rikkauden kannalle asettuva kolmas väite on, että rikkailla on rikkauksiensa paimentamisessa täysi työ, ja lisäksi virheiden seurauksena rikkauksien menettämisen riski.

Lewis muistuttaa, että omaisuuksia on maailman sivu syntynyt ja hävinnyt, kun eri aikojen rikkaat ovat vuoroin rikastuneet ja vuoroin taas menettäneet rikkauksiaan milloin yksittäisissä vararikoissa ja milloin taas vaikkapa sotien laajoissa tuhoissa.

Rikkaudet harvoin syntyvät joutilaan oleskelun voimalla tai onnenkantamoisin, vaan kovalla työllä, kekseliäiden oivallusten avulla ja rohkealla riskien ottamisella. Rikkauden säilyttäminen vaatii etevää johtamista ja riskien hallitsemista.

Neljäs väite rikkaiden puolesta on eräänlainen vastaväitteen vastaväite, jonka mukaan uskomus "vaurauden varisemisesta" (niin sanottu "trickle down" -teoria) on silkkaa huuhaata.

Lewis huomauttaa, että rikkaiden on ryhmänä ensin sijoitettava varansa ja otettava riskinsä ennen kuin investoinneista syntyy työpaikkoja, palkoista syntyy kysyntää ja lopulta kysynnästä syntyy voittoja ja pääomatuloja rikkaille. Vauraus "varisee" ylös-  eikä alaspäin.

Viides puoltolause väittää, että rikkaiden omaisuuden kansallistaminen ja jakaminen köyhille ei poistaisi köyhyyttä vaan tekisi meistä kaikista köyhiä. Näin kävisi, kun varallisuus menettäisi arvonsa, investoinnit lakkaisivat ja työttömyys alkaisi kohota.

Tuloerot tarpeen –mutta liika on liikaa

Sijoitusalan arvostettuna ammattilaisena mutta usein itse finanssitoimialan toimintatapoja kärkevästi arvostellut Lewis tuskin on kommunisti, vaikka hän näyttää päätyvän samalle kannalle kuin ammoiset neuvostojohtajat:

Tuloerot ovat tarpeellisia, ja niistä on koko yhteiskunnalle enemmän hyötyä kuin haittaa. Tämä perustavaa laatua oleva toteamus ei vähennä sen kysymyksen merkitystä tai vaikeutta, kuinka suuria tulo- ja varallisuuserojen on syytä olla, ja kuinka suuret erot ovat liian suuria.

Tekstinsä ja monipuolisen puntarointinsa perusteella ainakin Lewis tuntuu asettuvan ammoisten neuvostojohtajien ja ranskalaisekonomisti Pikettyn välimaastoon.

Tuloeroissa on paljon hyvää eikä niitä ole tarpeen tai mahdollistakaan kokonaan poistaa. Myös tuloeroista ajan oloon syntyvät varallisuuserot on parempi hyväksyä kuin hylätä.

Mutta nykyisellään nuo erot ovat kasvaneet todennäköisesti jo turhankin suuriksi, jotta niistä olisi enemmän hyötyä kuin haittaa.

Analyysi

Kuva: Kimmo Mäntylä/Lehtikuva

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?