Euroalue olisi voinut selvitä finanssi- ja talouskriisistä yhtä "vähällä" kuin euroalueen ulkopuolisetkin maat, mutta näin ei käynyt. Sen sijaan euroalueella kärjistyi aivan omanlaisensa kriisi, eurokriisi.
Kriisi kärjistyi euron ja rahaliiton olemassaolon kamppailuksi, jossa euron loppu oli hilkulla. Tämä ei ollut sattumaa, vaan katastrofaalisten yhteensattumien summa.
Euron kohtalon hetket ovat jokseenkin kiistaton tosiasia, jota todistavat esimerkiksi lukuisat toinen toistaan mittavammat ja ennen kuulumattomat kriisitoimet. Samoin esimerkiksi Euroopan unionin (EU) komission talouskomissaari Olli Rehn on vahvistanut, että euro oli veitsen terällä.
Mutta sitä talouskomissaari tai muutkaan kriisitoimiin osallistuneet europäättäjät eivät ole myöntäneet, miksi kriisi kärjistyi eurokriisiksi ja miksi euron loppu oli lähellä.
Sen kertoo brittiekonomisti Philippe Legrain – jonka mukaan eurokriisin kohtalokas kärjistyminen oli europäättäjien eikä Kreikan tai muidenkaan kriisimaiden syytä.
Näköalapaikkakomissiossa
Euroalueen talous- ja rahoituskriisi kärjistyi eurokriisiksi vuoden 2010 keväällä ja euro oli lopulta hilkulla hajota paria vuotta myöhemmin. Tästä ei ole pienintäkään epäilystä eikä tätä kiistä edes komissio.
Mutta siitä komissio ja muut kriisitoimiin osallistuneet tuskin ovat yhtä mieltä, että kriisin kärjistyminen eurokriisiksi oli pääosin kriisitoimia johtaneiden päättäjien omaa syytä eikä suinkaan sattumaa.
Juuri näin Philippe Legrain kuitenkin väittää.
Hän esittää ja perustelee väitteensä europäättäjien emämunauksista viime kuussa ilmestyneessä kirjassaan European Spring: Why Our Economies and Politics are in a Mess – and How to Put Them Right (Eurooppalainen kevät: Miksi taloutemme ja politiikkamme ovat yhtä sotkua, ja miten siivota sotku).
Kirjan väitteille antaa kattavien perusteluiden lisäksi painoa Legrainin tausta. Hän oli vuoden 2011 alusta tämän vuoden alkuun eli euron kohtalon hetkien ajan harvinaisen lähellä kriisitoimien ydintä.
Tuona aikana hän näki europäättäjien virheet ja niiden vahingolliset vaikutukset komission puheenjohtajan José Manuel Barroson riippumattoman talousneuvonantajan tehtävässä.
Kriisitoimien sisäpiirin tuntumassa Legrain näki viiden emämunauksen lisäksi myös yhden emävalheen. Tuo valhe ei kärjistänyt kriisiä, mutta sen avulla päättäjät yhä peittelevät kriisin syitä ja kriisitoimien tarkoitusta.
Saksan ja Ranskanjohtajat syypäitä
Legrainin mukaan eurokriisin todelliset syypäät löytyvät pääosin Frakfurtista, Brysselistä ja Berliinistä eivätkä Ateenasta. Hän viittaa euroalueen keskuspankin EKP:n (Frankfurt), EU:n komission (Bryssel) ja euromaista lähinnä Saksan (Berliini) keskeisiin talouspäättäjiin.
Euromaiden päättäjistä syytettyjen penkille joutuvat toki muutkin kriisitoimien virheitä tehneet "ydinmaiden" ja Ranskan johtajat eivätkä vain Saksan johtajat.
Saksan johdolla oli Legrainin mukaan kuitenkin keskeinen osuus kriisitoimiin – ja virheisiin. Eniten kriisitoimien laatuun ja samalla virheisiin vaikuttivat Saksan johtajista liittokansleri Angela Merkel ja valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble.
Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy oli Saksan Merkelin tärkeä aisapari osassa keskeisiä virheitä, mutta tavallaan Ranskan osuus virheisiin korostuu myös mutkan kautta.
Varsinaisten europäättäjien rinnalla kriisitoimiin ja virheisiin osallistui tärkeällä roolilla Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. Sen päämaja on Yhdysvaltain Washingtonissa, mutta sen pääjohtaja oli kriisitoimien alkaessa Ranskan Dominique Strauss-Kahn.
Pahimpien virheiden aikaan myös EKP:n erittäin vaikutusvaltainen pääjohtaja oli ranskalainen, itsekin rahaliiton ja euron valmisteluun 1990-luvulla osallistunut "herra euro" Jean-Claude Trichet.
Saksan ja Ranskan johtajilla oli Legrainin mukaan eniten pelissä ja eniten valtaa komentaa kriisitoimia niin kuin parhaaksi katsoivat. Siksi myös virheet ovat eniten heidän syytään.
Euro ei olisi itsestäänkaatunut vikoihinsa
Philippe Legrainin tulkinnassa euromaiden talouskriisi oli aluksi suurin piirtein yhtä vakava kuin euroalueen ulkopuolistenkin länsimaiden, kuten Yhdysvaltain tai vaikkapa Britannian, talouskriisi.
Kriisi oli toisin sanoen alun perinkin vakava – mutta ei sen vakavampi kuin muuallakaan.
Legrain erottuukin "eurokriitikoiden" enemmistöstä tulkitsemalla, että euron puutteet tai rahaliiton valuviat eivät yksin olisi riittäneet kärjistämään "tavallista" talouskriisiä eurokriisiksi.
Mutta sitten alkoivat Kreikan valtion rahoitusongelmat. Ja vähän myöhemmin europäättäjät ryhtyivät "pelastamaan" Kreikkaa ja "hillitsemään" kriisin leviämistä muihin euromaihin.
Saman tien alkoivat myös kriisitoimien katastrofaaliset virheet – ja pian euroalue kamppaili "eksistentiaalisessa" kriisissä olemassaolostaan.
Mitään likimainkaan vastaavaa ei tapahtunut Yhdysvalloissa tai Britanniassa. Niidenkin johtajat tekivät toki virheitä, mutta eivät yhtä vakavia kuin europäättäjät.
Pankkien ja Kreikanpönkittäminen virhe
Europäättäjät tekivät ensimmäisen katastrofaalisen virheensä jo ennen kuin Kreikan valtio ajautui rahoitusvaikeuksiin runsaat neljä vuotta sitten.
Ensimmäinen virhe oli Legrainin mukaan vaatimus, jonka mukaan yhtään pankkia euroalueella ei saisi päästää kaatumaan ja kaikkien eurovaltioiden oli pidettävä "omat" pankkinsa pystyssä.
Tämä vaatimus sisälsi hänen mukaansa katastrofin ainekset esimerkiksi siksi, että juuri euroalueen pankit olivat myöntäneet eniten luottoja velkaisimpiin euromaihin, ja juuri euroalueen pankeilla oli eniten epävarmoja saatavia suhteessa omiin pääomiinsa tai kotivaltioidensa maksukykyyn.
Toinen katastrofaalinen virhe oli päättää, että Kreikan valtio poti vuoden 2010 keväällä tilapäisiä likviditeetti- eli rahoitusvaikeuksia mutta oli pohjimmiltaan muka maksukykyinen ja vakavarainen.
Tämä vikatikki syntyi siksi, että europäättäjien kunniantunto ei sallinut yhdenkään eurovaltion ajautua maksuhäiriöön tai velkajärjestelyyn, kun samat päättäjät olivat aiemmin julistaneet moiset takaiskut mahdottomiksi ja eurovaltioiden velkakirjat Kreikkaan myöten riskittömiksi.
Tästä vikalinjauksesta johtui, että eurovaltiot ryhtyivät "pelastamaan" Kreikkaa jopa aiempia sopimuksiaan kiertävin hätäluotoin. Apurahat eivät parantaneet Kreikan maksukykyä mutta ne upottivat Kreikan yhä raskaampiin velkoihin.
Hätäluottojen asemesta Kreikan valtio olisi Legrainin mukaan tarvinnut mojovan velkasaneerauksen heti kriisin alussa eikä vasta kahta vuotta myöhemmin.
Keksitty uhkamuuttui todeksi
Kriisitoimien toisen kardinaalimunauksen viimeisteli europäättäjien julistus, jonka mukaan muiden eurovaltioiden oli "pakko" ryhtyä "pelastamaan" Kreikkaa "koko euroalueen rahoitusvakauden" puolustamiseksi eikä suinkaan vain Kreikan takia.
Tällä julistuksella europäättäjät yrittivät todistella, että Kreikan tukiluotot eivät rikkoneet EU:n niin sanottua no-bailout-kieltoa, jonka mukaan EU-valtiot eivät saa antaa toisilleen rahoitustukea.
Sitä päättäjät eivät oivaltaneet, että markkinat ottivat julistuksen todesta ja pelästyivät, että pulassa olikin koko euroalue eikä ainoastaan yksi pieni Kreikka. Näin europäättäjien keksimä uhka muuttui todeksi.
Legrainin mukaan päättäjien julistus ja muut toisen emämunauksen virheet järkyttivät euroalueen rahoitusvakautta ja heikensivät markkinoiden luottamusta, vaikka piti käydä täsmälleen toisinpäin.
Talouspolitiikanhätäjarrutus
Europäättäjien kolmas katastrofaalinen vikatikki oli talouspolitiikan hätäjarrutus ja täyskäännös vuoden 2009 elvytyksestä vuonna 2010 alkaneisiin voimakkaisiin vyönkiristyksiin.
Legrainin niin kuin useiden muidenkin taloustutkijoiden mukaan nämä Saksan ja Suomenkin vaatimat ja komission komentamat vyönkiristykset kääntyivät hyvin nopeasti tarkoitustaan vastaan.
Yritykset julkisen talouden tasapainottamiseksi eivät ole onnistuneet, sillä kesken talous- ja velkakriisin kovin ottein toteen pannut menoleikkaukset ja veronkorotukset ovat enemmän heikentäneet talouden kokonaiskysyntää kuin vähentäneet julkisen talouden alijäämiä.
Vyönkiristysten haittavaikutuksia on korostanut se, että "Frankfurtin, Brysselin ja Berliinin" vaatimuksesta vyötä on samaan aikaan kiristetty useimmissa euromaissa. Näin talousvyö on kiristynyt yhtä aikaa useimpien euromaiden yksityisessä ja julkisessa taloudessa – mutta myös keskeisissä vientimaissa.
Legrainin mukaan ei olekaan yllätys kuin korkeintaan europäättäjille, että talous uupui kriisin mittaan toiseen taantumaan, ja että velkaisuuden suhdeluvut ovat kautta euroalueen heikentyneet eivätkä kohentuneet.
Neljäs virhe sinetöikohtalon kytköksen
Neljäs katastrofaalinen vikatikki koitti, kun europäättäjät alkoivat julkisesti vihjailla rahoitusvaikeuksiin joutuneiden eurovaltioiden velkajärjestelyistä ja "sijoittajavastuusta".
Tämäkin virhe oli Legrainin mukaan omiaan kärjistämään kriisiä ja heikentämään koko euroalueen rahoitusvakautta, sillä vihjailut alkoivat vasta sen jälkeen, kun kriisi oli jo laajentunut pienistä kriisimaista Espanjaan ja Italiaan.
Keskustelu velkasaneerauksista ja "sijoittajavastuusta" alkoi senkin jälkeen, kun päättäjät olivat moneen kertaan vakuuttaneet euromaiden riskittömyyttä.
Viimeistään tässä vaiheessa euroalueen velkaisimpien valtioiden rahoitusvaikeudet olivat tarttuneet vakavalla tavalla myös euroalueen pankkeihin. Alueen velkaiset pankit olivat – ja ovat yhä – velkaisten valtioiden suuria rahoittajia, ja tästä yhteisten riskien siteestä oli syntynyt vahva kohtalon kytkös.
Euroalueen pankkien kansainväliset rahoittajat tiesivät, että pankeilla oli mittava määrä eurovaltioiden lainasaatavia taseissaan. Päättäjien vaatimuksen "sijoittajavastuusta" voimistivat yksityisen ja varsinkin ulkomaisen pääoman pakoa euroalueelta.
Viides vikatikkilaukaisi paniikin
Varsinaisen pakokauhun euroalueen rahoitusmarkkinoilla kuitenkin laukaisi vasta europäättäjien viides ja vihoviimeinen vikatikki. Se oli Legrainen mukaan Saksan Merkelin ja Ranskan Sarkozyn julkisesti aloittama uhkailu Kreikan euroerosta.
Paniikki markkinoilla alkoi hyvin pian sen jälkeen, kun kahden suurimman euromaan vaikutusvaltaisimmat johtajat olivat julkisesti vahvistaneet euroeron mahdollisuuden.
Saman tien alkoivat myös euron kohtalon hetket ja eurokriisin "eksistentiaalinen" vaihe, niin kuin Legrain korkokaaosta ja pääomapakoa kuvaa.
Euro olisi hänen mukaansa kaatunut kaikkien vikatikkien yhteisvaikutuksesta todennäköisesti vuoden 2012 loppuun mennessä.
Euron loppu ei kuitenkaan koittanut, sillä aiemmin useisiin vikatikkeihin itsekin osallinen EKP esitti vuoden 2012 alkusyksynä kuuluisan lupauksensa tehdä "kaikki tarvittava" euron pelastamiseksi. Vasta sen jälkeen paniikki hellitti.
Lopuksi virheetpiiloon valheella
Mutta entä mikä oli se europäättäjien emävalhe, jonka Legrain kuvaa kirjassaan?
Se on väärä mutta sitäkin sitkeämpi tapa, jolla päättäjät yhä kuvaavat kriisitoimia muuksi kuin ne oikeasti ovat olleet.
Virallisesti europäättäjät väittävä pelastaneensa euroalueen kriisimaita ja auttaneensa näiden hädänalaisia kansalaisia.
Legrainin mukaan tämä on valetta, ja kriisimaiden "pelastaminen" on oikeasti ollut Euroopan historian suurinta ja kalleinta pankkitukea, jota kriisimaiden kautta on kierrätetty lähinnä suurimpien EU-maiden pankeille.
Analyysi
Kuva: Kimmo Mäntylä/Lehtikuva
