Kahdeksan askelta tuloeroista velkakriisiin

Tuloerojen kasvaminen "liian suuriksi" ei ole pelkästään poliittinen ongelma eikä se aiheuta ainoastaan moraalista närkästymistä. Aikansa jatkuttuaan tuloerojen kasvu muuttuu myös talouden rasitteeksi.

Eikä tämä ole vain epävarmojen tulevaisuuden kehityskulkujen arvailua, vaan jo toteutuneiden haittojen kuvausta.

Tuloerojen liiallinen kasvu Euroopan ja muunkin maailman suurimmissa maissa on keskeisiä taustamuuttujia, joiden vaikutuksilla voi ensin selittää ison osan maailman velkakuplan paisumisesta ja heti perään myös kuplan laukaisemasta kriisistä.

Näin väittää kansainvälisen talouden tasapainokysymyksiin ja velkakriisien mekanismeihin erikoistunut talousprofessori Michael Pettis. Hän kuvaa tuloerojen talousvaikutuksia kolmessa velkakriisejä koskevassa kirjassaan sekä hiljan laatimassaan laajassa tuloeroartikkelissa.

Pettis on Pekingin yliopiston talousprofessori ja Carnegie-säätiön tutkija, jonka alkuperäinen kokemus velkakriiseistä on peräisin hänen investointipankkiirin ajoiltaan Wall Streetiltä sekä 1990-luvun alun Latinalaisesta Amerikasta.

Hän pelkistää tulkintansa liian suurten tuloerojen haitoista kahdeksan askeleen muutokseksi, joka johti tuloerojen liiallisesta kasvusta ensin ylivelkaantumiseen ja velkakuplaan – ja kuplan puhjettua velka- ja talouskriisiin sekä suurtyöttömyyteen.

Tuloerojen kasvu yksikriisin taustasyistä

Professori Pettisin tulkinta tuloerojen kasvun ja talouden tasapainohäiriöiden syyn ja seurauksen yhteydestä sopii yhtä hyvin 1980-luvun Japanin kuplatalouden kuin viime vuosikymmenten maailmantalouden tasapainohäiriöiden ja viime vuosien kriisin kuvaukseen.

Hänen pelkistävä esimerkkinsä kuvaa euroalueen velkakriisin vaiheita, mutta se pätee yhtä hyvin maailmanlaajuisen velkakriisin kuvaukseen.

Yksi euroalueen talouden tasapainoa järkyttänyt ja lopulta kriisiin johtaneista kehityksistä alkoi Pettisin mukaan Saksan viime vuosikymmenen alun suuresta työmarkkinauudistuksesta.

Saksan työmarkkinaosapuolet ja hallitus sopivat laajoista työmarkkinoiden muutoksista, joiden oli tarkoitus varmistaa maan kilpailukyky ja kohentaa työllisyyttä. Näin kävikin – mutta samalla alkoi tulo- ja varallisuuserojen voimakas kasvu.

Palkansaajakotitalouksien suuren keski- ja pienituloisen enemmistön ansiot alkoivat uudistuksen jälkeen karttua yleistä talouskasvua hitaammin tai polkea tyystin paikoillaan.

Saman uudistuksen jälkeen yritysten voitot ja kotitalouksien vauraimman vähemmistön ennestäänkin suurimmat ansio- ja pääomatulot alkoivat kasvaa selvästi talouskasvua nopeammin.

Näin Saksa kansantaloutena siirsi painoa kulutuksesta säästämiseen ja investointeihin.

Pettisin mukaan tämä suuri muutos ei kuitenkaan osoita saksalaisen kansan hyveellistä taipumusta säästäväisyyteen vaan oli suora seuraus tuloerojen kasvusta.

Kansantalous onkulutusta ja säästöjä

Palkkakehityksen jarruttaminen talouskasvua sekä yritysten voittojen ja tuottavuuden kasvua heikommaksi johti hitaasti mutta varmasti talouden pitkäaikaiseen tasapainohäiriöön.

Tämä on Pettisin kahdeksan vaiheen kriisikuvauksen toinen vaihe.

Kulutuksen osuus kansantaloudessa laski, kun suurimman osan tuloistaan kulutukseen käyttävien pieni- ja keskituloisten ansiot lakkasivat kasvamasta. Säästöjen osuus kasvoi, kun vain pienen osan tuloistaan kulutukseen käyttävien suurituloisimpien ansiot kasvoivat entistä enemmän.

Pettis muistuttaa kansantalouden peruskoostumuksesta, jossa kokonaistuotanto (bruttokansantuote, bkt) on yhtä kuin kulutus plus investoinnit, ja jossa investoinnit ovat yhtä kuin säästöt eli kuluttamatta jääneet tulot. 

Saksan tuloerojen kasvu johti kulutuksen laskuun ja investointien kasvuun, mutta juuri kotimaisen kysynnän laimeus ajoi investointeja muualle kuin kotimaahan.

Samalla ulkomaankaupan pääpaino siirtyi tuonnista vientiin, ja Saksan ulkoinen tasapaino heilahti vuosien alijäämästä yhä suuremmaksi ylijäämäksi. Koitti Pettisin kriisimallin kolmas vaihe.

Saksa vie säästönsänykyisiin kriisimaihin

Saksan kotimaisen säästämisasteen kohoaminen sysäsi vaihtotaseen ylijäämän kasvuun. Ylimääräiset säästöt ohjautuivat pankkien välityksellä pian euroajan alettua pääoman kasvavaksi vienniksi ulkomaille.

Näin alkoi saksalaisten säästöjen eräänlainen pakkovienti moneen Saksaa nopeampien kasvunäkymien euromaahan. Ja näin alkoi noiden muiden euromaiden yhä kiihkeämpi velkaantuminen.

Euro ja pääoman vapaa – ja aluksi uskomuksen mukaan riskitön – liikkuvuus euromaasta toiseen helpotti tasapainohäiriön viemistä Saksasta esimerkiksi Espanjaan, Irlantiin, Portugaliin, Italiaan ja Kreikkaan.

Noiden muiden euromaiden kotitaloudet, yritykset ja julkinen talous saivat Saksan ylimääräiset säästöt käyttöönsä kotimaisten pankkiensa välityksellä. Pankit muuttivat ne hullunhalvoiksi asunto- ja kulutusluotoiksi – käytettäviksi esimerkiksi Saksan vientiteollisuuden tuotteisiin.

Näin Saksan talouden tasapainohäiriö siirtyi nykyisiin kriisimaihin, joiden "ylikulutus" korvasi saksalaisten säästöjen turvin aikansa Saksan omaa "alikulutusta". Tämä on Pettisin kahdeksanvaiheisen kriisikuvauksen neljäs askel.

Vaurastumisenharhaa velaksi

Professori Pettisin kriisiportaiden viidenneltä askelmalta löytyy Saksasta lähteneen eurovirran yhteys nykyisten kriisimaiden ylivelkaantumiseen.

Velkatulva päätyi rahoittamaan kulutusjuhlia ja tuottamattomia asunto- ja kiinteistösijoituksia mutta ei juurikaan tuotannollisiin saati tuottaviin investointeihin. Tämä oli osittain seurausta Saksan työmarkkinauudistuksesta, joka epäsuorasti heikensi muiden euromaiden teollisuuden kilpailukykyä suhteessa Saksaan.

Saksan ja muiden euromaiden tasapaino-ongelmat ja velkakriisi olisivat olleet vältettävissä vain sillä ehdolla, että muut euromaat olisivat kyenneet sijoittamaan tuottavasti kaikki Saksan ylimääräiset säästöt – tai että Saksa olisi itse kuluttanut omat säästönsä.

Kumpikaan ei toteutunut, joten kriisin kehittymistä kuvaava askelkuvio etenee kuudenteen vaiheeseen.

Helppo ja halpa lainaeurojen tulva sai etenkin nykyisissä kriisimaissa aikaan kulutusjuhlien lisäksi asunto- ja kiinteistöhuuman. Hintojen nousu ja helppo velkarahoitus synnyttivät varman vaurastumisen tunnetta.

Velkaantuminen peitti suurten tulo- ja varallisuuserojen jättämää aukkoa – mutta ei poistanut tuota kuilua. Pettisin kriisiportaiden seitsemännellä askelmalla velkajuhlien synnyttämä vaurastumisen harha on haihtunut. Tilalla on velkaloukku.

Velkakriisistätyöttömyyteen

Professori Pettis muistuttaa eräänlaisesta talouden luonnonlaista: velkavetoiset kulutus- ja investointijuhlat voivat jatkua ja ylläpitää talouskasvua loputtomasti vain sillä ehdolla, että yhä uutta velkarahoitusta on saatavilla ja sitä on vara ottaa aina vain suurempia määriä loputtomiin.

Muussa tapauksessa velkajuhlat päättyvät aikanaan vääjäämättä ja viimeistään, kun velkaantuminen ylittää velallisten velanhoitokyvyn. Näin voi käydä monesta syystä vaikka velanhoitokyvyn odottamattoman heikkenemisen takia tai velkamäärän silkan kasvun ylitettyä sietorajan.

Lopulta liika on joka tapauksessa liikaa, ja viimeistään silloin velkakupla puhkeaa niin kuin euroalueella on käynyt.

Pettisin kriisin askelmerkeistä jäljellä on enää kahdeksas ja viimeinen vaihe.

Saksan yhä kasvavien "ylisäästöjen" sulattamiseksi on jäljellä enää yksi keino sen jälkeen, kun Espanja ja muut kriisimaat eivät enää kykene ylläpitämään velkavetoista kulutuskysyntää entiseen malliin.

Tuo viimeinen keino on tuotannon sopeuttaminen entistä niukempaan kysyntään. Tämä taas merkitsee esimerkiksi tehtaiden sulkemista, kauppojen irtisanomisia ja joka tapauksessa työttömyyden kasvu.

Tämä viimeinen ja karu vaihe on koetellut toistaiseksi raskaimmin euroalueen kriisimaita mutta ei juuri lainkaan Saksaa.

Kaksi keinoa korjatatasapainohäiriöitä

Professori Pettis kuvaa kaksi keinoa purkaa kriisin aikana pahentuneita tasapainohäiriöitä Saksan ja muiden ylijäämäisen vaihtotaseen maiden ja muiden maiden välillä. Ne ovat tavallaan kaksi yhä näkymätöntä askelmaa kriisin jatkosta.

Yksi keino helpottaa kriisimaiden työttömyyttä sekä pääomavirtojen ja vaihtotaseiden välisiä epätasapainoja olisi Saksan tuloerojen pienentäminen.

Pettisin mukaan Saksan vaihtotaseen hirmuinen ylijäämä alkaisin automaattisesti pienentyä, jos maan pieni- ja keskituloisilla kotitalouksilla olisi nykyistä runsaammin varaa kasvattaa kulutustaan.

Käytännössä tämä tarkoittaisi saksalaisen säästämisasteen supistumista ja ylimääräisten säästöjen "pakkoviennin" hellittämistä.

Tästä syntyisi automaattisesti joillekin muille maille mahdollisuus vaihtotaseen alijäämän supistamiseen ja vastentahtoisen pääomantuonnin ja velkaantumisen päättymiseen.

Pettis myöntää tuloerojen supistamisen poliittisesti vaikeaksi, sillä se edellyttäisi vahvimmassa asemassa olevan "talouseliitin" myöntymistä omien tulojensa supistumiseen.

Tosin professorin toinen vaihtoehto voi olla vielä vastenmielisempi.

Espanja tai mikä tahansa muu kriisimaa voi yhä nopeimmin korjata ulkoisia tasapaino-ongelmiaan ja helpottaa talouskriisiään eroamalla eurosta.

Pettisin mukaan esimerkiksi Espanjan ero eurosta kutistaisi maan työttömyyttä hyvin nopeasti. Mutta työttömyys ei katoaisi kokonaan, se vain siirtyisi sinne mistä tulikin – Saksaan.