Seuraavan euroharhan nimi on pankkiunioni

Eurokriisin kärjistymiseen oli vielä toista vuotta aikaa mutta kansainvälinen finanssikriisi oli jo pitkällä, kun Euroopan unioni (EU) juhli talous- ja rahaliitto EMUn ja euron ensimmäistä vuosikymmentä vuonna 2008.

Juhlapuheissa EMU ja euro olivat menestystarinoita vailla vertaa, ja kaikki europrojektin epäilijät olivat olleet pahan kerran väärässä. Juhlijoiden mukaan euro ei ollut vain euroalueen vakauden ankkuri vaan se oli koko maailmantalouden tärkeä ankkuri.

Euron kymmenvuotisjuhlissa moinen suitsutus on ehkä ollut ymmärrettävä osa juhlallisuuksia, mutta liki viisi kriisivuotta myöhemmin hehkutus herättää lähinnä myötähäpeän tunnetta.

Hehkutus herättää myös kysymyksen, miten moiset harhat saattoivat ylipäätään syntyä ja säilyä vahvoina tuon jättiläismäisen vakaus- ja luottamuskuplan puhkeamiseen asti.

Se herättää toisenkin kysymyksen. Eivät kai edes europäättäjät voi sortua moiseen itsepetokseen enää milloinkaan uudestaan?

Vastauskin on tiedossa: kyllä voivat. Seuraavan luottamusharhan nimi on pankkiunioni.

Piti tulla vakautta jakasvua, tulikin kriisi

Suomen valtiovarainministeriö (VM) on julkaissut eurokriisin kuluessa itse kriisistä ja kriisitoimista suuren määrän erilaisia esityksiä, joissa on paikoin enemmän markkinointiviestinnän kuin puolueettoman taustatiedon piirteitä.

Viime kuussa VM kuitenkin yllätti julkaisemalla laajan, perusteellisen ja ennen kaikkea kriittisen raportin rahaliittoon ja Suomen eurotaipaleeseen liittyneistä riskeistä ja siitä, miten niitä on käsitelty meikäläisessä keskustelussa.

Selonteon otsikko on Tietoisuus talous- ja rahaliiton riskeistä, ja sen on laatinut VM:n vakausyksikön neuvotteleva virkamies Seppo Tiihonen.

Yli 150-sivuinen raportti alkaa tavalla, joka karistaa välittömästi vähäisenkin epäilyn taas uudesta rahaliiton markkinointiesitteestä.

Tiihonen kuvaa raporttinsa taustaa saattamalla euron kymmenvuotisjuhlien suitsutuksen ja suitsuttajat suoraan sanottuna naurettavaan valoon. Siitä tämänkin kirjoituksen aloitus on epäsuoraa lainausta.

Muukin raportti tilittää vähääkään peittelemättä, kuinka rahaliiton perustaminen ja euron käyttöönotto sekä Suomen mukaan liittyminen perustuivat keskeisiltä osin toiveajatteluun ja monenlaisiin harhakuvitelmiin.

Sekin käy selväksi, että moni kriisin esiin nostama rahaliiton "valuvika" ja niihin liittyvät vakavat riskit – kriisin keskeiset ainekset – olivat pääpiirteissään jo rahaliittoa rakentaneiden päättäjien tiedossa.

Tiihonen kertaa, että euro oli poliittinen eikä taloudellinen hanke. Rahaliiton perustaminen ja euron käyttöön ottaminen olivat 1990-luvun päättäjille tärkeämpiä tavoitteita kuin juhlapuheiden talouskasvu ja vakaus tai riskien välttäminen.

Talouskasvun, vakauden ja harmonian piti tulla kaupan päälle, ja valuvikojen piti korjautua itsestään. Mutta tulikin kriisi.

Pankkiunionivielä puuttuu

Rahaliiton alkuaikojen harhojen lisäksi VM:n Tiihonen selostaa varsin perusteellisesti niitä lukuisia toimia ja muutoksia, joita EU:n komissio, euromaiden keskuspankki EKP sekä Suomi ja muut euromaat ovat toteuttaneet kriisin taltuttamiseksi ja uusien kriisien estämiseksi.

Yksi suurimmista rahaliiton uudistushankkeista on niin sanotun pankkiunionin alulle saattaminen. Se on itse rahaliiton perustamisen ja euron käyttöön ottamisen jälkeen mittavimpia uudistuksia EMUn rakenteessa.

Pankkiunioni keskittää euroalueen pankkijärjestelmän valvonnan ja kriisinhallinnan uusille toimielimille, kuten EKP:n perustamalle uudelle valvontavirastolle. Se on uudistus, jota Tiihosen mukaan moni rahaliiton tarkastelija kaipasi Suomea myöten jo 1990-luvulla ennen kuin euro oli edes käytössä.

Varhaiset varoittajat katsoivat, että kautta rahaliiton laajeneva pankkijärjestelmä ja suurimmat pankit ovat auttamatta liian suuria ja monimutkaisia kansallisten valvojien vahdittaviksi. Samoin he varoittivat, että ennen pitkää vastaan tulevat kriisit olisivat liian vaikeita kansallisten viranomaisten hoidettaviksi.

Kriisi on osoittanut, että varoittajat olivat oikeassa.

Siksi tarvittiin kriisitoimia ja Suomenkin kustantamia hätäluottoja. Ja siksi seuraavaksi tarvitaan pankkiunioni. Tai niin ainakin kuuluu virallinen tulkinta.

Nyberg ei uskoharhaluuloihin

VM:n raportti EMU-riskeistä käsittelee kriittisemmin europäättäjien ennen kriisiä tekemiä virheitä kuin samojen päättäjien tai heidän seuraajiensa kriisin aikana ja sen varjolla virittämiä uusia riskejä.

Uusien virheiden kritiikkiä on etsittävä muista lähteistä kuin Tiihosen raportista. Tuoretta ja lisäksi purevaa kritiikkiä löytyy esimerkiksi Palkansaajien tutkimuslaitoksen Talous ja Yhteiskunta -julkaisun vasta ilmestyneestä numerosta.

Siinä VM:n rahoitusmarkkinaosaston johdosta vuonna 2010 eläkkeelle jäänyt tohtori Peter Nyberg selostaa ne rahaliiton tärkeimmät uudet riskit ja luottamusharhat, jotka VM:n raportti käsittelee ilman kritiikkiä tai jättää tyystin käsittelemättä.

PT:n erikoistutkijan Heikki Taimion haastattelussa Nyberg tekee selväksi, että hän on täsmälleen eri mieltä pankkiunionin väitetyistä eduista kuin esimerkiksi VM:n nyttemmin edustama virallinen tulkinta.

Virallisesti pankkiunioni on välttämätön ratkaisu moniin isoihin ongelmiin, mutta Nybergin mukaan se jättää vanhat ongelmat ratkaisematta ja sen sijaan aiheuttaa uusia ongelmia.

Nybergin mielestä pankkiunionia perustetaan ja perustellaan epäuskottavilla harhakuvitelmilla. Jos hän on oikeassa, rakenteilla ei ole vain pankkiunioni vaan rahaliiton seuraava suuri itsepetos ja luottamusharha.

EU:n parlamenttivalaa lujaa uskoa

VM:n Tiihonen käsittelee ajankohtaista keskustelua pankkiunionista viittaamalla esimerkiksi talousprofessori Sixten Korkmanin kantaan, johon tavallaan tiivistyy virallinenkin tulkinta aiheesta.

Tämän kannan mukaan euroalueen pankit ovat toisistaan riippuvaisia ja iso osa niistä on liian suuria päästettäväksi kaatumaan sekä liian suuria yksittäisten euromaiden vastuulle, ja siksi koko euroalueen laajuinen pankkiunioni on perustettava pankkien ja jäsenvaltioiden väliin.

Tätä mieltä on esimerkiksi EU:n parlamentti, joka vahvisti tiistaina laajan lakipaketin pankkiunionin kriisinratkaisutoimintojen keskittämiseksi ja talletussuojan yhtenäistämiseksi. Tämä oli parlamentin viimeinen suuri ponnistus ennen toukokuun eurovaaleja.

Parlamentin oman tiedotteen mukaan päätökset viimeistelevät pankkiunionin – ja "nostavat pankkikriisien pelastustaakan pois veronmaksajien harteilta".

Nyberg on hillitysti mutta jyrkästi eri mieltä.

Seuraava kriisi taassamaa sähläämistä

Pankkiunionin on tarkoitus siirtää kriisipankkien pelastamisen taakka veronmaksajilta pankeille itselleen. Taakan siirto perustuu pankeilta ennalta koottavaan kriisirahastoon ja siihen, että vastaisuudessa kriisipankkien tappioita on tarkoitus sälyttää entistä enemmän riskisijoittajien kontolle.

Kumpikin aie näyttää tehneen ainakin parlamentin enemmistöön vaikutuksen, mutta ne ovat Nybergin kaltaisten kriittisten asiantuntijoiden silmissä harhakuvitelmia ja haihattelua.

Kriisirahasto riittää korkeintaan parin keskikokoisen pankin pystyssä pitämiseen, mutta seuraavassa järjestelmäkriisissä siitä ei ole mihinkään. Samoin seuraavassa euroalueen laajuisessa pankkikriisissä sijoittajien pääomapako on sitä nopeampi ja sitä rajumpi mitä kauemmin viranomaisilta kestää taas kumota sijoitusriskit.

Nybergin mukaan onkin harhaluulo, että EKP:n uusi valvontavirasto tai muutkaan EU:n "virkamiesjärjestelyt" estäisivät uusia pankkikriisejä tai säästäisivät veronmaksajia kriisien kustannuksilta. Yhä meneillään oleva kriisi on hänen mukaansa osoittanut, että EKP tai muutkaan EU:n virastot eivät tunnista kriisejä sen paremmin kuin muutkaan.

Kriisi on osoittanut myös, että EKP ja komissio ovat tiukan paikan tullen halukkaita pelastamaan pankkeja julkisella tuella. Nyberg ei usko, että tämä olisi seuraavassa kriisissä jotenkin toisin.

Seuraava kriisi tulee aikanaan taas yllätyksenä, ja kun se tulee, se on Nybergin mukaan taas "samanlaista sähläämistä kuin tähänkin saakka".

Sillä erotuksella, että ensi kriisissä euromaat pelastavat pankkeja jonkinlaisen fiskaaliunionin avulla. Nybergin mukaan näin käy siksi, että keskitetyt kriisitoimet vaativat tuekseen keskitettyjä varoja.

Toki ensin puhkeaa sekin harha, että pankkiunioni olisi integraation päätepiste.