Suomen talous ei toivu ulkoisen devalvaation avulla - Pörssiuutiset - Ilta-Sanomat

Työpaikat tai palkat – mankeli odottaa

Sisäinen devalvaatio ei onnistunut viime lamassa, eikä sen onnistuminen ole nytkään varmaa. Se on kuitenkin tiedossa, että Suomen kustannuspaine on kasvanut eikä hellittänyt. Moni meitä rujommin kriisistä kärsinyt maa on pakosta karsinut kuluja, ja on ainakin tilastoissa kohentanut kilpailukykyään. Suomelta maali karkaa, mutta ennen pitkää meilläkin mankeliin joutuvat työpaikat tai palkat tai molemmat.

29.1.2014 6:01 | Päivitetty 29.1.2014 7:36

Siinä ei ole mitään uutta eikä tavatonta, että Suomen teollisuus ja talous ovat menettäneet kilpailukykyään suhteessa Saksan teollisuuteen ja talouteen. Juuri näin on käynyt vuosikymmenten ajan ennen euroa ja näin on jatkunut euron aikana.

Eikä Suomi ole suinkaan ainoa euromaa, jonka kilpailukyky suhteessa Saksaan on heikentynyt "aina". Päinvastoin: Saksan rinnalla kustannukset ovat "aina" kirineet karkuteillä "kaikissa" muissakin euromaissa, Itävaltaa lukuun ottamatta.

Sekään ei ole uutinen saati salaisuus, että Suomi niin kuin "kaikki" muutkin euromaat ovat "aina" kohentaneet aika ajoin kilpailukykyään devalvaatioilla. Tahtoo sanoa valuuttansa arvoa heikentämällä.

Sen sijaan tämän talouskriisin uusi piirre on euromaiden yhteinen rahaliitto ja yhteisvaluutta euro. Nämä pakottavat Suomea ja useimpia muita euromaita nyt ensi kerran kohentamaan kilpailukykyään muilla keinoin kuin valuuttaa heikentämällä. 

Suomella urakka on suurimmaksi osaksi edessä, mutta moni Suomea rujommin kriisistä kärsinyt maa on jo pakon edessä toteuttanut raskaita kustannusleikkauksia palkkojen alennuksia myöten.

Samalla Suomen suhteellinen kilpailuasema on heikentynyt, kun verrokkimaat ovat karsineet kustannuksiaan tuntuvasti ennen kuin Suomi on kunnolla edes aloittanut. Näin näyttää käyneen siitä riippumatta, mitä mieltä itse kukin on niin sanotun sisäisen devalvaation mielekkyydestä.

Palkka-deflaatioalkoi kriisimaista

Saksalaispankki Deutsche Bankin ekonomistit laativat viime viikolla seikkaperäisen tarkastelun yritysten kannattavuuden, investointien, voitonjaon ja henkilöstökustannusten kehityksestä eri euromaissa ennen kriisiä ja kriisin aikana.

Tarkastelu ei koske erikseen Suomea kuin muutaman tilastohavainnon ja kuviotäplän verran, mutta sen otsikko on kuin myrskyvaroitus meikäläisillekin palkansaajille: From financial constraints to wage austerity (suomeksi suunnilleen "Rahoitusvaikeuksista palkkaleikkauksiin").

Ekonomistit Gilles Moec ja Peter Sidorov tarkastelevat yritysten kannattavuus- ja kustannuskehitystä saadakseen selkoa yritystaloudessa piilevistä talouden inflaatio- tai deflaatiopaineista. Samalla he tulevat kuvanneeksi, miten kustannukset eri maissa ovat kehittyneet – ja miten niitä on "hallittu".

Heidän mukaansa rahoitus- ja talousvaikeuksien alulle panemat henkilöstökulujen leikkaukset (wage austerity) ovat kriisimaissa karua arkitodellisuutta – joka ei jääne pelkkiin kriisimaihin.

Ekonomistien mukaan varsinaisten kriisimaiden Kreikan, Portugalin, Irlannin ja Espanjan jälkeen Italia ja Ranska ovat seuraavaksi vaarassa saada tartunnan "palkka-deflaatiosta".

Tämä ei välttämättä toteudu työmarkkinaosapuolten kesken sopimalla tai talouspolitiikan hallituin linjauksin, vaan niistä huolimatta. Näin käy, kun yritysten kannattavuus heikkenee kylliksi ja ne ryhtyvät supistamaan investointeja ja leikkaamaan henkilöstökustannuksia.

Ekonomistit muistuttavat, että yritykset voivat leikata henkilöstökustannuksiaan leikkaamalla joko henkilöstöä tai kustannuksia tai molempia. Kansantaloudelle on toki väliä, syntyykö vain kustannusleikkauksia vai myös työttömyyttä.

Vasta kriisi pakottaatalouden korjauksiin

Deutschen ekonomistit eivät löydä yhdestäkään euromaasta kriisivuosien ajalta merkkejä vapaaehtoisesti alulle pannuista kustannus- ja kilpailukykytalkoista.

Talkoohengen tai ryhtiliikkeiden asemesta kustannusleikkaukset näyttävät alkaneet vasta pakosta. Näin näyttää käyneen, kun kriisi ja siihen läheisesti liittyneet yritysten rahoitus- ja kannattavuusongelmat ovat kärjistyneet yli ennalta näkymättömän kipukynnyksen.

Olipa alkuperäinen syy yritysten kannattavuus- ja rahoitusvaikeuksiin sitten kotivaltion tai kotimaisten pankkien rahoituskriisi tai vaikka kansainvälinen finanssikriisi, näyttävät kustannusleikkaukset alkaneen toden teolla vasta, kun luottohanat ovat kiertyneet kyllin kireälle.

Se vaihtelee jonkin verran euromaasta toiseen, ovatko yritykset ensin supistaneet investointeja, voitonjakoa vai henkilöstökuluja. Vain Kreikka on joutunut supistamaan näitä kaikkia samaan aikaan ja vieläpä rajuin ottein.

Ekonomistit arvioivat, että investointien supistaminen heikentää kansantalouden tulevaisuuden kasvumahdollisuuksia, voitonjaon kutistukset vaikeuttavat pääoman saatavuutta, kun taas suoranaisin palkanalennuksiin perustuvat kululeikkaukset heikentävät kansantalouden kysyntää saman tien.

Ainakaan tämä tutkimusraportti ei esittele yhtään helppoa keinoa kustannusten karsimiseen, mutta varoittaa liian suoraviivaisten ja kovakouraisten leikkaustoimien riskeistä.

Ekonomistien mukaan palkka-deflaatiossa voi pahimmillaan piillä koko kansantaloutta rasittavan viheliäisen deflatorisen noidankehän siemenet.

Aika kuluu ja Suomenasema heikkenee

Ekonomistit Moec ja Sidorov eivät erikseen käsittele lainkaan Suomea eivätkä he esitä arvioita Suomen kustannuskilpailukyvyn tilasta eivätkä suosituksia sen kohentamiseksi.

Suomi kuuluu kuitenkin tarkastelun euromaihin ja Suomenkin lukemat esiintyvät tutkimusraportin kuvioissa. Sattumoisin Suomen lukemat ja niitä raportin kuvioissa kuvaavat täplät korostuvat vanhojen euromaiden ylivoimaisesti suurimmalla henkilöstökustannusten nousulla ennen kriisiä ja hitaimmalla laskulla kriisin aikana.

Jos kustannusleikkaukset etenevät maasta toiseen niin kuin ekonomistit arvioivat seuraavaksi käyvän Italiassa ja Ranskassa, voi tämä eräänlainen kilpajuoksu merkitä Suomelle sitä suuremmiksi kasvavia leikkauspaineita mitä pidempään aloitus viipyy.

Kansainvälisen kustannuskilpailukyvyn tarkastelu on kilpailijamaiden kustannusten keskinäistä vertailua eikä suinkaan kunkin maan kustannustason arviointia irrallaan muista maista. Siksi muiden maiden toimilla on yhtä suuri vaikutus Suomenkin suhteelliseen kilpailuasemaan kuin Suomen omilla toimilla.

Ja niin kauan kuin muut maat karsivat omia kustannuksiaan mutta Suomi ei vastaa ainakin samalla mitalla, heikkenee Suomen suhteellinen kilpailuasema.

Toki kilpailukyky maiden tai sen puoleen yksittäisten yritystenkin keskinäisessä vertailussa on muutakin kuin palkkojen, muiden henkilöstökulujen ja muunlaisten kustannusten vertailua.

Toinen tärkeä muuttuja on työn tuottavuus, joka on perinteisesti kohentunut uusiin tuotesukupolviin ja tuotantotapoihin investoimalla. Suomen teollisuus ei pursua uusia investointihankkeita vaan potee investointilamaa.

Devalvaatio olivakiokeinoja

Ennen euroaikaa Suomella oli tapana "korjata" kilpailukyvyn kroonista heikkenemistä heikentämällä aika ajoin valuutan ulkoista arvoa suhteessa kilpailijamaiden valuuttoihin.

Deutsche Bankin toisen tutkimusraportin mukaan Suomen markan arvo heikkeni suhteessa Saksan markkaan vuosina 1970–2000 noin 60 prosenttia. Suurin osa tuosta heikennyksestä oli teollisuuden kilpailukyvyn korjauksia devalvaatioin.

Markan devalvointi oli talous- ja rahapolitiikan vakiokeinoja varsinkin vakavien laskukausien taltuttamisessa, ja toki devalvaatiot nopeuttivatkin nousukausien alkamista.

Toistuvien devalvaatioiden ongelma oli Suomen altistuminen tuonti-inflaatiolle ja talouden turtuminen alituisten D-vitamiiniruiskeiden vaikutukseen. Talouskeskustelu tunsi käsitteen devalvaatio-kierre.

Toki devalvaatioilla ja niistä johtuneella inflaatiolla oli osin ongelmalliset vaikutuksensa esimerkiksi tulonjakoon eri kansanosien välillä. Devalvaatiot olivat tulonsiirtoa palkansaajilta ja kotimarkkinayrityksiltä vientiyrityksille, kun taas inflaatio oli tulonsiirtoa säästäjiltä velkaisille.

Tämä niin sanottu ulkoinen devalvaatio oli keskeinen keino, jonka avulla Suomi nousi uuteen kasvuun viime laman pohjilta. Toki vasta sen jälkeen, kun talous- ja rahapolitiikan päättäjät olivat ensin yrittäneet huonolla menestyksellä kääntää talouden suuntaa sisäisen devalvaation avulla.

Nyt Suomi on ensi kertaa samanlaisten kustannuspaineiden edessä ilman mahdollisuutta valuutan heikentämiseen. Euron ulkoinen arvo tuskin heilahtaa suuntaan tai toiseen pienen Suomen tarpeista – eikä ainakaan suomalaisin päätöksin.

Detschen valuuttatarkastelun mukaan Suomen kustannustaso on noussut ja suomalaiseurojen ostovoima heikentynyt euroaikana lähemmäs 30 prosenttia suhteessa Saksaan.

Nyt tuota eroa ei korjata ainakaan ulkoisella devalvaatiolla.

Ei äkkileikkauksia vaanäärimmäistä palkkamalttia

Talouskasvun hyytymisessä, kustannuspaineiden kasvussa, julkisen talouden alijäämäisyydessä ja velkaisuudessa ja elvytyskeinojen puutteessa yhdistyvät ainekset "Suomen talouden pitkään korpivaellukseen".

Noin tylyn tilannearvion esittää varainhoitoyhtiö Front Capitalin päästrategi Ari Aaltonen strategia-katsauksessa, jonka yhtiö jakoi sijoittaja-asiakkailleen viime viikolla. Samalla hän haastaa meikäläisen talouskeskustelun ympäripyöreää hyssyttelyä.

Aaltonen muistuttaa, että Suomen talous- ja rahapolitiikan päättäjät yrittivät ratkoa viime laman haasteita ensin sisäisen devalvaation keinoin mutta epäonnistuivat. Lama alkoi hellittää vasta, kun päättäjät suostuivat luopumaan markan ecu-kytköksestä ja sallivat markan ulkoisen arvon voimakkaan heikentymisen.

Nyt samaa on hänen mukaansa turha haikailla, sillä eurosta eroaminen ja oman uuden valuutan käyttöön ottaminen on "epärealistinen" vaihtoehto.

Melkein yhtä epätodennäköistä hänen mielestään on, että Suomen taloutta kohtaisi jokin äkillinen kasvusykäys, jollaista päättäjät näyttävät kuitenkin odottavan. Hän kuvaa Suomea talouden ajopuuksi vailla omaa tahtoa.

Aaltonen varoittaa päättäjiä ryhtymästä rajuihin kustannusleikkauksiin palkanalennuksiin, sillä niihin liittyy hänen mukaansa kohtuuttoman suuri deflatorisen lamaantumisen riski. Sama varoitus kuin Deutschen ekonomisteilla.

Kertarytinää parempi vaihtoehto olisi hänen mielestään pitkämielinen ja -aikainen "äärimmäinen palkkamaltti", joka parantaa vähitellen kilpailukykyä mutta ei sysää taloutta deflaatioon ja pankkikriisiin.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?