Onkos täällä kilttejä pankkiireja?

Yhdysvaltain Federal Reserve (Fed) on maailman vaikutusvaltaisin keskuspankki ja sen pääjohtaja Ben Bernanke on maailman vaikutusvaltaisin talouspäättäjä. Sen sijaan Bernanke ei ole joulupukki, vaikka jakaa lahjoja melkein kuin olisi.

Oikea joulupukki jakaa pian kilteille lapsille leikkikaluja ja muita lahjoja, jotka ovat peräisin Korvatunturin pajalta. Sen sijaan Bernanken lahjat eivät ole Korvatunturin leikkikaluja eikä hän jaa lahjojaan kilteille lapsille.

Bernanken lahjat ovat Fedin "painamaa" ilmaista rahaa ja hän jakaa sitä maailman finanssikeskusten raharuhtinaille ja pankkiireille. 

Ja mikä parasta – pankkiireille – Bernanke ja Fed eivät jaa ilmaista rahaa vain jouluna.

Tämä jakelu jatkuu pian viidettä vuotta ja se jatkuu senkin jälkeen, kun Bernanke tammikuun lopussa väistyy Fedin pääjohtajan tehtävästä ja tilalle astuu Fedin nykyinen varapääjohtaja Janet Yellen.

Fed ilmoitti vastikään hidastavansa "painokoneensa" kierroksia pikkuriikkisen nykyistä pienemmälle. Tämä ei kuitenkaan katkaise ilmaisen rahan jakelua – se jatkuu lähemmäs tuhannen miljardin dollarin vuosivauhtia ties kuinka kauan.

Meneillään on Fedin satavuotisen historian mittavin ja mahdollisesti myös arvaamattomin rahakoe, jonka lopullisia vaikutuksia eivät tiedä edes Bernanke, Yellen tai sen puoleen joulupukkikaan.

Vaikutusvaltaamutta ei vakautta

Joulukuun 23. päivä tulee kuluneeksi päivälleen sata vuotta siitä, kun Yhdysvaltain 28. presidentti Woodrow Wilson vahvisti nimikirjoituksellaan Fedin toimintaa säätelevän lain (Federal Reserve Act).

Vaihtoehtoista historiaa ilman Fedin ja sen harjoittaman rahapolitiikan vaikutusta ei ole, joten sitä ei voi kuin kuvitella ja jossitella, miten Yhdysvaltain ja koko maailman taloudenpito olisi sujunut ilman Fedin perustamista.

Se on kuitenkin tiedossa, että Fed on saavuttanut paljon muita tavoitteita kuin piti mutta ei sille alun perin asetettuja tavoitteita.

Fed on esimerkiksi kehittynyt maapallon vaikutusvaltaisimmaksi rahapolitiikan ja talouden vaikuttajaksi ja tärkeimmäksi yksittäiseksi talousviranomaiseksi, vaikka tästä ei ollut alkuperäisessä laissa sanaakaan.

Sen sijaan Fed ei ole tähän päivään mennessä saanut aikaan rahaolojen vakautta kuin kriisien välisten satunnaisten suvantovaiheiden ajaksi.

Ei koskaan enääpankkikriisejä

Alun perin yksityisten liikepankkien keskenään ylläpitämän pankkijärjestelmän järjestäminen puolivaltiollisen keskuspankkijärjestelmän "alaisuuteen" oli aikansa mahtipankkiirien ja ylimpien poliittisten päättäjien yhteinen tahto.

He halusivat vähentää pankkien ja rahamarkkinoiden alttiutta kriiseille.

He olivat kyllästyneet silloisten pankkitoiminnan ja rahaolojen epävakauteen, ja halusivat muuttaa ne entistä vakaammiksi ja näin muokata maaperää entistä vakaammalle talouskasvulle ja entistä lupaavammalle tulevaisuudelle.

Lopullinen sykäys Fedin perustamiseen oli vuoden 1907 pankkikriisi. Sen jälkeen pankkiirien ja päättäjien mitta tuli täyteen. He päättivät perustaa muodollisesti liittovaltion hallitseman keskuspankkijärjestelmän ja keskittää sille vastuun pankkijärjestelmän toiminnasta ja rahaolojen vakaudesta.

Fed syntyi Yhdysvaltoihin jokseenkin samoilla perusteilla ja odotuksilla kuin euromaat sata vuotta myöhemmin puuhaavat omaa pankkiunioniaan: tarkoitus oli varmistaa pankkijärjestelmän ja pankkien vakaus – ja estää vuoden 1907 kriisiä milloinkaan toistumasta.

Sata vuottavailla vakautta

Alkuperäisten keskuspankkiirien ajatukset ja odotukset ilmenevät esimerkiksi Fedin ensimmäisen johtokunnan ensimmäisen pääsihteerin Henry Parker Willisin kirjoituksista, kuten vuonna 1920 julkaistusta kirjasesta The Federal Reserve System tai vuoden 1922 Encyclopedia Britannican samannimisestä artikkelista.

Niistä käy selväksi, että Fedin oli tarkoitus vakauttaa rahaolot ja torjua kriisit. Näin ei ole ainakaan Fedin ensimmäisen vuosisadan aikana käynyt.

Päin vastoin pankkikriisejä on Fedin perustamisen jälkeen ollut entistäkin useammin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen rauhan aikaa ei kestänyt kauan ennen kuin sattui vuoden 1921 pankkipaniikki.

Paniikin jälkeen koitti vakaan ja vahvan kasvun 1920-luku, joka päättyi kaikkien aikojen pörssiromahdukseen ja johti 1930-luvun suureen lamaan. Pelkästään Fedin kotimaassa Yhdysvalloissa kaatui tuhansia pankkeja.

Sittemmin taloutta on koetellut Yhdysvalloissa ja muualla Fedin laajassa vaikutuspiirissä enemmän ja tuhoisampia pankkikriisejä kuin ennen Fedin perustamista sattui vuosisatoihin.

Olipa Fedillä osuutta kriiseihin tai ei, on sen ensimmäinen vuosisata ollut ennemmin epävakauden kuin vakauden vuosisata. 

Mahdottomiatavoitteita

Miksi pankkikriisejä sattuu niin usein kuin sattuu, ja miksi näin käy siitä huolimatta, että Fed ja muut keskuspankit yrittävät varta vasten ylläpitää rahaolojen vakautta ja estää kriisejä?

Siksi, että Fed ja muut keskuspankit eivät ole niin itsenäisiä kuin väittävät vaan ne toimivat olosuhteiden pakosta tavalla tai toisella poliittisen paineen alaisuudessa. Niillä on kaiken aikaa taipumus ylläpitää kevyempää rahapolitiikan viritystä kuin kulloisissakin talousoloissa olisi paikallaan.

Tämä eräänlainen epävirallinen alistuminen talouspolitiikan tahtoon on käytännössä johtanut siihen, että laskusuhdanteessa keskuspankit yleensä laskevat korkojaan nopeammin ja alemmas kuin talousolot edellyttäisivät. Taantuman päätteeksi ne nostavat korkojaan hitaammin ja vähemmän kuin olisi paikallaan.

Tästä seuraa, että keskuspankkien ohjauskorot – ja niiden mukana muutkin korot – ovat usein matalampia kuin pitäisi. Tästä taas seuraa, että pankit, yritykset, kotitaloudet ja lopulta julkinenkin talous eivät voi vastustaa kiusausta, vaan ottavat lopulta enemmän velkaa kuin pystyvät korkeampien korkojen oloissa maksamaan.

Toinen ehkä vielä tärkeämpi syy keskuspankkien epäonnistumiseen on se, että ne ovat saaneet tai ottaneet mahdottomia tavoitteita. Toisin kuin esimerkiksi juuri Fedin perustajat tarkoittivat, keskuspankit yrittävät nykyisin hallita ja ohjailla talouden monimutkaisia muuttujia, kuten yleistä hintakehitystä, työllisyyttä – ja "vakautta".

Moiset tehtävät ovat mahdottomia ja siksi ne epäonnistuvat.

Tällaisia selityksiä rahaolojen ja talouden vakaustavoitteiden karkaamiselle ovat esittäneet lukuisat Fedin arvostelijat, kuten Fedin lopettamista vaatinut kongressiedustaja Ron Paul ja analyysijulkaisu Grant's Interest Rate Observerin päätoimittaja James Grant.

Rahahuume ei lopuvaan vaihtuu toiseksi

Arvostelusta huolimatta Fed ja muut rahamaailman keskeiset keskuspankit, kuten euroalueen EKP, Britannian BoE ja Japanin BoJ, ovat sentään estäneet viime vuosien ennen kokemattomilla toimillaan uutta suurta lamaa toistumasta.

Kai arvostelijatkin sen myöntävät, että viime vuosina Fed ja muut keskuspankit ovat onnistuneet vakauttamaan finanssijärjestelmän? Esimerkiksi Fed on kasvattanut tasettaan ja pankkijärjestelmälle tarjoamaansa rahamäärää noin 3 000 miljardin dollarin raharuiskein.

Fed on noin vuoden ajan tarjonnut pankkijärjestelmään tuoretta rahaa 85 miljardia dollaria joka kuukausi ostamalla pankeilta liittovaltion velkakirjoja ja asuntoluottolaitosten asuntovakuudellisia velkakirjoja. Tukiostoillaan Fed haluaa pitää pitkiä korkoja alempana kuin ne muutoin olisivat.

Joulukuun alussa pääjohtaja Bernanke ilmoitti tukiostojen ja tuoreen keskuspankkirahan tarjonnan supistuvan 75 miljardiin dollariin kuukaudessa. Hän ilmoitti myös, että ostot jatkuvat niin kauan kuin tarpeen ja että tarvittaessa niitä voidaan myös kasvattaa.

Lisäksi Bernanke lupasi Fedin pitävän ohjauskorkonsa nollan tuntumassa pidempään kuin markkinat olivat odottaneet. HSBC-pankin pääekonomisti Stephen King arvioi tuoreeltaan, että Fed vaihtoi yhden rahapoliittisen huumeen toiseksi.

Kolkolla vertauksellaan King viittasi finanssimarkkinoille syntyneeseen riippuvuuteen alituisesti kasvavasta ilmaisen rahan tulvasta.

Tästä riippuvuudesta Fed sai itsekin varoituksen viime kesänä. Alkukesästä Bernanke vihjaisi kevennystoimien ehkä joskus supistuvan – ja sai aikaan Intiaa myöten markkinoita ravistelleen kurssijäristyksen.

Vakaus johtaaepävakauteen

Puoli-ilmaisen ja jopa ilmaisen keskuspankkirahan pumppaaminen pankkijärjestelmään nyt jo tuhansien miljardien taalojen voimalla on kuin onkin vakauttanut talousoloja. Näin ainakin siinä tapauksessa, että talousolojen vakauttaminen on yhtä kuin finanssivarallisuuden kurssinousu ja reaalitalouden paikallaan polkeminen.

Oman ilmoituksensa mukaan Fed jatkaa tukitoimiaan niin kauan kuin tarpeen, kunnes Yhdysvaltain työllisyys ja talous vahvistuvat kylliksi tukitoimien lopettamiseksi.

Fed jatkaa tukitoimiaan, kunnes työttömyys laskee 6,5 prosenttiin ja inflaatio pysyy alle 2,5 prosentin vuosivauhdissa. Tukitoimet tavoittelevat toisin sanoen juuri niiden monimutkaisten talousmuuttujien hallinnoimista, joka on arvostelijoiden mukaan epävarmaa tai jopa mahdotonta.

Jos Fedin ja muiden keskuspankkien sadan viime vuoden näytöt pankkijärjestelmän ja rahaolojen vakauttamisesta mitään kertovat, on tälläkin kertaa odotettavissa enemmän tahattomia sivuvaikutuksia ja vikatikkejä kuin vakautta.

Todennäköisimmin keskuspankit onnistuvat vakauttamaan rahoitusoloja juuri sen verran, että riskinotto ja jännitteet kasvavat – ja järkyttävät taas aikanaan vakauden epävakaudeksi.

Juuri niin kuin John Maynard Keynesin jälkeen viime vuosisadan toiseksi tärkein taloustieteilijä Hyman Minsky kuvaa avainteoksessaan Stabilizing an Unstable Economy.

Kuin Minskyn käsikirjoitusta noudattaen Fed varmistaa vakautta matalilla koroilla ja yltäkylläisellä rahan tarjonnalla niin pitkään ja hartaasti, että ilmaisella rahalla hankittu vakaus taas lopulta järkkyy ja koittaa seuraava kriisi.