Europäättäjät haluavat katkaista pankkien ja valtioiden keskinäisen kohtalonyhteyden, jotta kehnot pankit eivät suistaisi valtioita rahoituskriisiin ja päinvastoin.
Pyrkimys on helppo perustella, sillä kriisin kuluessa valtioiden rahahuolet ovat ajaneet pankkeja pulaan ja vastaavasti pankkien rahoitus- ja kannattavuushuolet ovat vetäneet valtioita vaikeuksiin. Nyt pankit ja valtiot uppoavat samaan velkasuohon.
Päättäjät uskovat – tai ainakin uskottelevat meille muille – että pankkien ja valtioiden kohtalonyhteys on mahdollista katkaista niin sanotun pankkiunionin keinoin. Siteen pitäisi katketa kolmella konstilla:
1) Keskittämällä ainakin suurimpien pankkien valvonta kansallisilta valvontaviranomaisilta uudelle supervalvojalle, joka on jo perusteilla euroalueen keskuspankin EKP:n yhteyteen.
2) Keskittämällä kriisinhallintatoimet ongelmapankkien haltuunotosta, pelastamisesta ja tarvittaessa myös lopettamisesta uudelle kriisivirastolle, jolla on lupa käyttää EVM-vakausmekanismin varoja pankkien pääomittamiseen.
3) Siirtämällä talletussuoja yksittäisten jäsenvaltioiden tai näiden talletussuojarahastojen vastuulta kaikkien jäsenvaltioiden yhteiselle vastuulle. Tämän toteutuminen on hyvin epävarmaa.
Tavoite on, että pankkiunionissa jäsenvaltiot vastaavat yhdessä pankkijärjestelmän vakaudesta eivätkä isotkaan ongelmapankit voi suistaa yksittäisiä jäsenvaltioita vaikeuksiin.
Europäättäjät ovat toista vuotta punnertaneet pankkiunionin osasia ja toimintoja vireille. Hanke on mittava, vaikea ja rutkasti myöhässä – eikä saavuta ainakaan tärkeintä tavoitettaan.
Pankkien ja valtioiden välinen side muuttaa muotoaan ja todennäköisesti jopa voimistuu, mutta uudistuksia valmistelevan ja kehuvan EU-komission konsteilla kohtalokas side ei katkea.
Kohtalonyhteys johtuu pankkijärjestelmän perusrakenteesta ja keskeisistä ominaispiirteistä – joihin pankkiunioni ei puutu millään tavoin.
Pankit luovat uuttatilirahaa tyhjästä
Nykymuotoinen pankki- ja rahajärjestelmä leijuu suurimmaksi osaksi eräänlaisen luottamuspilven – tai pahimmillaan tyhjän – päällä. Pankkijärjestelmä ja talouden rahahuolto toimivat niin kauan kuin luottamusta riittää, mutta ne jäävät hetkessä tyhjän päälle, jos luottamus pettää.
Tämä luottamuspilvessä leijuminen johtuu pankkijärjestelmän yhdestä keskeisestä peruspiirteestä, niin sanotusta osittaisvarantojärjestelmästä.
Pankit pitävät varmassa tallessa, kuten käteisenä rahana tai keskuspankin varantotalletuksina, vain hyvin pienen osan asiakkaidensa talletuksista.
Ylivoimaisesti suurimman osan vastaanottamistaan talletuksista pankit lainaavat uusina luottoina laina-asiakkaille tai sijoittavat tuottojen toivossa muihin kohteisiin, kuten valtioiden velkakirjoihin ja muihin arvopapereihin.
Osittaisvarantojärjestelmässä pankit voivat luoda uutta talletusrahaa likimain tyhjästä lainaamalla vastaanottamiaan talletusvaroja yhä uusille laina-asiakkaille. Jokainen uusi luotto synnyttää automaattisesti uusia talletuksia, jotka synnyttävät vuorostaan taas kelpo raaka-ainetta uusille luotoille.
Tästä syntyy koko pankki- ja rahajärjestelmämme ketjukirjemäinen perusluonne – ja alttius luottamuksen ajoittaiselle rakoilulle ja kriiseille. Tämä pankkijärjestelmän luottamuksenvarainen perusluonne on synnyttänyt myös voimakkaan siteen pankkien ja valtioiden välille.
Nykyaikainen rahatalous perustuu suurimmaksi osaksi velkarahoitukseen ja talouskasvu pankkijärjestelmän niin sanottuun luotonlaajennukseen. Etenkin Euroopassa koko taloudelle tuiki tärkeä velkarahoitus on lisäksi pääosin peräisin pankkien taseista.
Koko rahoitusjärjestelmämme kenties tärkein toimintaehto on, että yleisön luottamus pankkeihin ja talletusten turvallisuuteen säilyy vankkana. Tätä luottamusta turvaavat tiukan paikan tullen keskuspankit ja valtiot – tahtoivatpa ne tai eivät.
Tätä ei pankkiunioni muuksi muuta.
Muistuttaa hiemanpyramidihuijausta
Euroalueen käytännön mukaan pankit voivat karkeasti ottaen lainata edelleen yhdeksän euroa jokaisesta vastaanottamastaan kymmenen euron talletuksesta. Euroalueen pankkijärjestelmä turvaa keskuspankin varantotalletuksin tai erilaisin talletussuojajärjestelyin vain muutaman prosentin koko talletuskannasta.
Tällainen vain pieneltä osin yleisön talletuksia luotettavasti turvaava ja pääosin "pelkän" luottamuksen varassa toimiva pankkijärjestelmä on altis luottamuksen rakoilulle ja kriiseille.
Siksi pankkijärjestelmällä on yleisön luottamuksen varmistamiseksi taustatukenaan keskuspankit, talletussuojajärjestelyt – ja tiukan paikan tullen valtioiden tukitoimet.
Velkaisten valtioiden omakin rahoitushuolto sujuu helpommin, jos pankkijärjestelmä pysyy pystyssä ja edullinen velkarahoitus virtaa vuolaana. Siinä yksi hyvä syy, miksi valtiot mieluummin pitävät pankit pystyssä kuin antavat niiden kaatua.
Rumasti sanottuna osittaisvarantojärjestelmään perustuva pankkitoiminta muistuttaa jossakin määrin verkostomarkkinointia tai suoranaista pyramidihuijausta.
Kyse ei kuitenkaan ole petoksesta, vaan nyt jo vuosisatoja vallinneesta yleisestä ja kaikin puolin lainmukaisesta pankkikäytännöstä – jonka peruspiirteisiin kuuluu alttius erilaisille kriiseille.
Talletussuojankatteena lupauksia
Ei ole kaksinen salaisuus, että euroalueen pankit eivät mitenkään kykene maksamaan kaikille halukkaille, jos kaikki tallettajat haluaisivat kerralla nostaa tilinsä tyhjiksi.
Samoin se on kenen tahansa kiinnostuneen helposti selvitettävissä, että talletussuojarahastoihin on koottu pääomaa vain murto-osa turvattujen talletusten määrästä. Talletussuojakin perustuu toisin sanoen luottamukseen, jonka takeena on lupauksia mutta ei oikeaa ja milloin tahansa nostokelpoista rahaa kuin nimeksi.
Käteisnostot ja muut rahasiirrot sujuvat ongelmitta vain niin kauan kuin ainoastaan pieni osa tallettajista haluaa kerralla rahansa. Siksi keskuspankit ja muut talousviranomaiset tekevät kaikkensa luottamuksen ylläpitämiseksi.
Niin kauan kuin tallettajat luottavat pankkeihin ja omien talletustensa turvallisuuteen, tallettajilla ei ole aihetta massanostoihin.
Mutta jos luottamus syystä tai toisesta pettää ja talletuspako alkaa, riittää rahaa vain pienelle osalle tiliensä tyhjentäjistä.
Jos talletuspako toden teolla alkaa, tinkivät talletussuojaa luvanneet viranomaiset lupauksistaan ja sen sijaan panevatkin tarvittaessa pankit kiinni ja määräävät tallettajille nosto- ja siirtorajoituksia. Niin kuin Kyproksella kävi.
Euroalueen laajuinen ja jäsenmaiden keskinäiselle yhteisvastuulle perustuva talletussuoja olisi ehkä hillinnyt Kyproksen talletuspakoa.
Tällainen yhteinen talletussuoja löytyykin komission ehdotuksista pankkiunionin osiksi, mutta europäättäjillä ei ole yhteisestä talletussuojasta minkäänlaista yhteisymmärrystä ja se jääneekin toteutumatta. Ja vaikka yhteisvastuu syntyisi, sekään ei mahtaisi mitään koko euroalueen yli pyyhkivälle talletuspaolle.
Talletussuojajärjestelyt ovat tiukan paikan tullen pelkkiä onttoja lupauksia ja eräänlaisia mielikuvakuplia niin kauan kuin niiden pääomat kattavat vain pienen murto-osan turvatuista talletuksista. Näin olisi asian laita pankkiunionissa.
Pankkiekonomistienradikaali ehdotus
Saksalaispankki Deutsche Bankin ekonomistit Thomas Mayer ja Markus Jaeger käsittelivät pankkijärjestelmän perustaan liittyviä ongelmia ja pankkiunionin heikkouksia kriittisessä kirjoituksessaan, jonka pankki jakeli kansainvälisille suurasiakkailleen heinäkuussa.
Ekonomistien mukaan pankkien ja valtioiden välinen kohtalonyhteys olisi mahdollista katkaista tai ainakin olennaisesti heikentää sitä – mutta tyystin muilla keinoin kuin komissio on esittänyt pankkiunionin rakennuspaloiksi.
Komission mukaan pankkiunioni syntyy keskitetyn pankkivalvonnan, keskitettyjen kriisitoimintojen ja yhteisvastuullisen talletussuojan avulla.
Mayer ja Jaeger katsovat, että komission konstit eivät riitä. Heidän mukaansa myös pankkijärjestelmän perusta olisi korjattava.
Ekonomistikaksikon mukaan osittaisvarantojärjestelmästä olisi luovuttava ja siirryttävä pankkijärjestelmään, jossa talletussuojan turvaamat talletukset olisivat aidosti turvallisia ja kirjaimellisesti riskittömiä eivätkä vain onttojen lupausten ja lujan luottamuksen turvaamia.
Sataprosenttinenvarantovaatimus
Deutschen Thomas Mayer ja Markus Jaeger esittävät tutkimusraportissaan pankkien uudeksi varainhankintaluokaksi erityisiä turvatalletuksia.
Näiden turvatalletusten katteena olisi absoluuttisen riskittömiä varoja, kuten käteistä rahaa tai keskuspankin varantotalletuksia, täsmälleen yhtä paljon kuin asiakkaiden tileillä on turvatalletuksia.
Ekonomistit toisin sanoen luopuisivat osittaisvarantojärjestelmästä ja perustaisivat tilalle täysvarantojärjestelmän sataprosenttisella varantovaatimuksella.
He uskovat, että valtioilla olisi kanttia päästää pankkeja nurin ja panna riskirahoittajia nielemään suuriakin määriä tappioita, kunhan riskejä karttavan suuren yleisön turvatalletusten turva olisi ehdottoman riskitön ja luotettava eikä vain hutera lupaus.
Ehdotus on ekonomistien omastakin mielestään radikaali – eivätkä he ole järin toiveikkaita päättäjien kyvystä ryhtyä näin perusteellisiin pankkijärjestelmän muutoksiin. Ennemmin he uskovat päättäjien jatkavan näennäisiä muutoksiaan mutta jättävän pankkijärjestelmän perustan ennalleen – tyhjän päälle.
Mayer ja Jaeger arvelevat, että heidän esittämänsä varantovaatimusten roima kiristys toisi merkittäviä muutoksia myös pankkien luotonantoon ja nostaisi etenkin riskipitoisen velkarahoituksen hintaa. He uskovat esimerkiksi, että useiden ylivelkaisten eurovaltioiden velkarahoitus kallistuisi merkittävästi.
Niinpä tällaiset radikaalit uudistukset jäänevät toteuttamatta. Samalla jää myös pankkien ja valtioiden välinen kohtalonyhteys katkaisematta. Ainoastaan päättäjien uho jatkunee ennallaan – kenties siihen seuraavaan pankkikriisiin asti.
Analyysi
Kuva: Kimmo Mäntylä/Lehtikuva
