Euroeliitillä ei ole vaihtoehtoja – Suomella on

Eurokraateilla ei ole vaihtoehtoja – liittovaltio on saatava aikaan vaikka väkisin. Hinta on sivuseikka, sillä muuten ovat kasvot, ura ja unelmat mennyttä. Veteraanivaikuttaja Seppo Lindblom täräyttää kirjassaan, että ei vetele. Hänen puolestaan saa eurokin mennä, kunhan demokratia säilyy eikä Suomi joudu alistumaan liittovaltion komentoon.

10.3.2013 6:01 | Päivitetty 8.3.2013 20:17

Keskustelu Euroopan unionin ja rahaliiton tulevaisuudesta on jyrkästi kaksijakoista ja kiteytyy kysymykseen, onko liittovaltio välttämätön ja ainoa keino pelastaa euro, vai onko sillä vaihtoehtoja.

Ainakin EU-komission mielestä liittovaltio on ainoa vaihtoehto, kun taas monen muun mielestä liittovaltio on päinvastoin mahdoton eikä näin ollen vaihtoehto ensinkään.

Suomalaiset eivät ole kantaansa valinneet ainakaan yksiselitteisellä tavalla: kyselytutkimusten perusteella enemmistö kansasta haluaa pitää euron mutta ei hyväksy liittovaltiota.

Suomen hallituskin on toistuvasti perustellut kalliita kriisitoimia euron pelastamiselle välttämättömiksi mutta on ainakin julkilausumissaan ollut liittovaltiota vastaan.

Jompi kumpi kanta on pakko ennen pitkää valita ja toinen hylätä, sillä nykyisenlainen yhteisvaluutta ilman liittovaltiota lienee pitkän päälle kestämätön epäyhtälö.

Nyt oman kantansa on valinnut ja lausunut hyvin terävin sanavalinnoin julki ainakin yksi Suomen talouden ja politiikan raskaan sarjan taustavaikuttaja, 77-vuotias entinen ministeri ja pankinjohtaja Seppo Lindblom (sd.).

Hän on haastanut "virallisen totuuden" väittämällä, että liittovaltio ei ole suinkaan se ainoa oikea tai varsinkaan ainoa mahdollinen vaihtoehto. Liittovaltio on päinvastoin hänen mielestään vihoviimeinen vaihtoehto.

Brysselin byrokraatitmenevät liian pitkälle

Uutuuskirjassaan "Huojuva tasavalta" Lindblom kuvailee perusteellisesti omia osin ristiriitaisiakin ajatuksiaan eurosta ja Suomen suhteesta Euroopan unioniin ja rahaliittoon.

Hän muistuttaa olevansa euron kannattaja, mutta ei ole valmis maksamaan siitä mitä tahansa. Hän tekee kantansa valintatilanteessa erittäin selväksi:

Jos vaihtoehdot ovat liittovaltio tai rahaliiton ja euron tuho, Lindblomin puolesta euro saa mennä.

Hän toi jyrkän kantansa julki ensi kerran Yle TV1:n haastattelussa viikko sitten ja on tuon esiintymisen ja viime keskiviikkoisen kirjajulkistuksen jälkeen toistanut kantansa useissa eri tiedostusvälineissä.

Esimerkiksi Hufvudstadsbladet kirjoitti torstaina, että Lindblom pitää komission kriisitoimien varjolla ajamaa liittovaltiokehitystä Suomen kaltaisen jäsenvaltion itsemääräämisoikeuden ja demokratian vastaisena hankkeena.

Lindblom asettuu yksiselitteisesti demokratian ja itsenäisyyden kannalle ja komission ajamaa liittovaltiokehitystä vastaan. Hän ei halua "Brysselin byrokraattien" ajamaa liittovaltiota, joka "tuo mieleen Neuvostoliiton komentotalouden".

Liittovaltion hinta on Lindblomille liian suuri, eikä hän puhu rahasta.

Hänen mukaansa liittovaltio maksaisi meille demokratian, ja se on hänestä liian kallisarvoinen uhrattavaksi "Brysselin byrokraateille", eurolle tai ylimalkaan taloudelle.

Tämä radikaali vastalause "viralliselle totuudelle" ja harjoitetulle politiikalle voi olla nykypäättäjille kova pala purtavaksi tai edes vaiettavaksi. Lindblomia on kenenkään vaikea leimata pölhöpopulistiksi.

Vaihtoehtoja onmutta vaikeita

Viikkoa ennen Lindblomin puheenvuoroa ajankohtaiseen eurokeskusteluun liittyi toinen mielenkiintoinen, joskin julkaisijastaan huolimatta verrattomasti viileämpi ja varovaisemmin kantaa ottava euroraportti.

"Miten euroalue kehittyy?", kysyy Pellervon taloustutkimus PTT:n laatima selvitys, jonka on tilannut ja julkaissut Perussuomalaisen puolueen vasta perustama ajatushautomo Suomen Perusta.

PTT:n ekonomistit Pasi Holm, Janne Huovari ja Markus Lahtinen tekevät perusteellista ja tarkkaa työtä niin kuin Lindblom kirjassaan, mutta euroraportissa ja kirjassa on yksi merkittävä ero:

Lindblomin kirja on jyrkkiäkin mielipiteitä esittävä keskustelupuheenvuoro, ellei jopa kiistakirjoituksen kaltainen parkaisu. PTT:n laatima euroraportti on puolestaan viileä tilannearvio ja vaihtoehtoisten näkymien perusteltu puntarointi niin kuin taloustutkimukselta sopii odottaa.

Toinen merkittävä ero on, että Lindblomin kirjassa euron ja rahaliiton poliittiset piirteet ja Suomen poliittiset valinnat korostuvat, kun taas PTT on keskittynyt talouskysymyksiin ja jättänyt poliittiset edut ja haitat kokonaan puntaroimatta.

Tyylieroista huolimatta teksteistä on mahdollista päätyä samankaltaisiin johtopäätöksiin. Liittovaltio olisi raportin mukaan keino pelastaa nykyeuro mutta jäänee toteutumatta.

Liittovaltio tuskinehtii tähän hätään

Euroalueen ja euron kehitysnäkymät vievät PTT:n ekonomistien mukaan loppujen lopuksi samaan valintaan, jossa Lindblomin mitta tulee täyteen. Ennen pitkää edessä on kysymys liittovaltiosta.

Liittovaltio on euroraportin perusteella lopulta ainut keino pitää rahaliitto koossa ja euro nykykoostumuksessaan hengissä. Mutta raportin todennäköisimmät näkymät eivät silti pääty liittovaltioon. 

Liittovaltion toteutuminen riittävän nopeasti nykymuotoisen euron pelastamiseksi on raportin perusteella hyvin epävarmaa, kestää perussopimusten muutoksineen vuosikausia ja kasvattaa poliittisia riskejä kaikissa jäsenmaissa.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn toimitusjohtaja Vesa Vihriälä päätyi viime vuonna laatimassaan euroselvityksessä samaan johtopäätökseen: liittovaltio on epärealistinen vaihtoehto ja jäänee tällä haavaa toteuttamatta.

PTT:n ekonomistit nostavat esiin muita vaihtoehtoja liittovaltiokehitykselle. Suomelle "toiseksi suotuisin" mutta kenties sittenkin liittovaltiota todennäköisempi on siirtyminen omaan kelluvaan valuuttaan.

Tätä tarkoittavat"poliittiset riskit"

Lindblomin puheenvuoro on esimerkki siitä, miltä liittovaltiokehitystä estävät "poliittiset riskit" kuulostavat selkokielellä. Ja hän malttaa sentään esittää kantansa sivistyneesti kirjallisesti eikä suinkaan rettelöi katumellakoissa.

Italiassa äänestäjät ovat juuri esittäneet oman protestinsa komentotaloutta vastaan maan parlamenttivaaleissa, joissa komission vaatimia vyönkiristyksiä virkaa tekevänä pääministerinä toteen pannut entinen EU-komissaari Mario Monti jäi miltei tyystin vailla kannatusta.

Saksassa omaa protestiliikettään valmistelee paraikaa vihaisten talousprofessoreiden ja tohtoreiden ryhmä, joka aikoo perustaa oman puolueen ja painostaa Saksan eroon eurosta.

Suomeksi sanottuna eri tavoin eri puolilla euroaluetta esiin pulpahtelevat vastalauseet muistuttavat, että "virallisella totuudella", komission komennolla ja liittovaltiolla on sittenkin vaihtoehtoja.

Kenet hukkalopulta periikään?

EU-komissio on moneen kertaan omissa linjauksissaan ja tavoitteenasettelussaan määritellyt "virallisen totuuden", jonka mukaan EU:n ja kriisin oloissa varsinkin rahaliiton kehittäminen liittovaltion suuntaan ja lopulta liittovaltioksi on välttämätöntä ja ainoa vaihtoehto.

Tai onhan komissionkin mukaan liittovaltiokehityksellä ollut koko kriisin ajan yksi toinenkin vaihtoehto: euron loppu, perikato ja kaaos.

Perikadon povaaminen ja vitsauksilla uhkailu on kriisitoimissa toiminut pelotteena, jonka avulla Suomessakin valtioneuvosto ja valtiovarainministeriö ovat patistelleet eduskuntaa kustantamaan yhä uusia kriisitoimia.

Kriisitoimien avulla ja niiden rinnalla komissio on edistänyt toivomaansa ja ennen kriisiäkin tavoittelemaansa liittovaltiokehitystä.

Iskusanoja ovat "luottamus" ja "vakaus", ja niiden nimissä ainakin rahaliittoa on komission mukaan tiivistettävä päättäväisesti. Ensin pankkiunioni ja talousliitto, sitten liittovaltio – tai muuten meidät hukka perii.

Protestit eri puolilla euroaluetta ovat kuitenkin muistuttaneet vaihtoehdosta: vielä lisää liittovaltiokehitystä ja uhkailua – niin hukka periikin eurokraatit.

Analyysi

Kuva: Kimmo Mäntylä/Lehtikuva

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?