Tämän takia EU ei saanut talouden Nobelia

Tuskin oli sattumaa, että EU sai rauhan Nobelin eikä suinkaan talouspalkintoa. EU-maat eivät ole sotineet keskenään yli 60 vuoteen, mikä on sotien repimällä mantereella palkintosaavutus. Sen sijaan EU:n talous- ja rahakokeilut ovat silkkaa yritystä ja erehdystä, joilla tuskin heltiää talouden Nobelia. Ei ennen kuin EMU oppii lentämään.

12.12.2012 6:05 | Päivitetty 11.12.2012 20:38

Talous-Nobel on virallisesti nimeltään Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinto Alfred Nobelin muistoksi. Riksbanken myönsi ensimmäisen talouspalkintonsa vuonna 1969 ja on tähän mennessä myöntänyt palkinnon 44 kertaa 71 henkilölle.

Talousnobelistit ovat tutkimustyöllään poikkeuksellisella tavalla edistäneet taloustieteitä. Heidän ansionsa taloustutkijoina ovat erityisen korkeatasoisia.

Osa Nobel-palkituistakin tutkimuksista ja teorioista herättää oppikiistoja, ja osa palkituista teorioista on osoittautunut arkitodellisuudelle vieraiksi. Mutta ilmiselvästi keskeneräisiä ja vasta haparoivassa kokeiluvaiheessa olevia talousmalleja ei ole milloinkaan palkittu Nobelilla.

Niinpä ei liene sattumaa, että Euroopan unioni (EU) sai Nobelin rauhanpalkinnon eikä suinkaan talouden Nobelia.

EU on pian seitsemän vuosikymmentä kyennyt ylläpitämään rauhaa alueellaan, ja unionin aiemmin sotaisat ja eripuraiset jäsenmaat ovat malttaneet olla sotimatta keskenään pidempään kuin aiemmin on ollut asian laita.

Tästä hyvästä EU sai rauhanpalkinnon.

Talous-Nobelia sitävastoin tuskin on kovin pian odotettavissa. Sen saamiseksi EMUn pitäisi lakata räpiköimästä ja odottamatta oppia lentämään.

Euron valuviat nytvirallinen tosiseikka

EU:n historian suurin talous- ja rahapoliittinen yritys, talous- ja rahaliitto EMU (Economic and Monetary Union), on keskeneräinen ja lisäksi epävakaassa tai suorastaan sekasortoisessa tilassa hätäpäisten kriisitoimien avulla vaivoin koossa pysyvä kokeilu.

Meneillään on rahaliiton kestävyyttä ja yhteisvaluutta euron kohtaloa jo kolme vuotta koetellut kriisi, jonka kuluessa euron kohtalon hetkiä on aika ajoin laskettu jopa päivissä.

Kriisi johtuu suurelta osin itse EMU-kokeen onnettomista virheistä eikä suinkaan ulkoisista tekijöistä. Viimeistään kriisin kuluessa on käynyt selväksi, että talous- ja rahaliito EMUn perustassa on vakavia valuvikoja.

Valuviat ovat virallinen tosiseikka sen jälkeen, kun EU-komission puheenjohtaja José Manuel Barroso vahvisti asian viime syyskuussa europarlamentille pitämässään "unionin tila" -puheessaan.

Barroso vahvisti, että "eurolla on omat rakenteelliset ongelmansa", ja että euron "rakenne ei ole ollut tarkoituksenmukainen". Rakenneongelmista "on syntynyt epätasapainoa".

Komissio myöntää valuviat yli 40 vuotta sen jälkeen, kun samainen komissio suunnitteli rahaliiton perustan – valuvikoineen ja keskeisiltä osin väärin oletuksin.

Toki Barroso edelleen tulkitsee kriisin johtuvan "rahoitusalan vastuuttomista toimintatavoista", "kestämättömästä julkisesta velasta" ja "joidenkin jäsenvaltioiden heikosta kilpailukyvystä" eikä itse euron valuvioista.

Väärä analyysi kriisin syistä on EMU-kokeen epävakauden ja keskeneräisyyden lisäksi hyvä syy, miksi EU tuskin saa kovin pian talouden Nobel-palkintoa.

Jaetaanko taloudenDarwin-palkintoja?

EU:n talous- ja rahakoe EMU ja näin ollen myös yhteisvaluutta euro perustuvat alun perinkin keskeisiltä osin vääriin oletuksiin. Tämä käy vaikeuksitta ilmi rahaliiton varhaisiin "käsikirjoituksiin" tutustumalla.

EU:n talous- ja rahaliiton ensimmäinen virallinen "käsikirjoitus" on niin sanottu Wernerin työryhmän raportti vuodelta 1970. Raportti kuvasi, minkälaiset talous- ja rahaolot olisivat Euroopalle eduksi sodanjälkeisen Bretton Woods -valuuttajärjestelmän jälkeen.

Luxemburgin silloisen pääministerin Pierre Wernerin johtama työryhmä kuvasi, miten EU-maat siirtyisivät vuoteen 1980 mennessä kolmen vaiheen kautta tiiviiseen talous- ja rahaliittoon sekä lopulta jopa yhteiseen valuuttaan.

Työryhmä puntaroi rahaliiton etuja ja haittoja, mutta totesi etujen olevan kaikille asianosaisille selvästi haittoja suuremmat.

Erityisen tärkeäksi ja ennen kaikkea hyödylliseksi talous- ja rahaliiton piirteeksi Wernerin raportti nimeää sen, että liiton jäsenmaiden keskinäisillä vaihto- ja maksutaseilla ei olisi enää mitään merkitystä.

Tämä on viimeistään nyt kriisissä osoittautunut jättiläismäiseksi harhaksi. Eurokriisi on pitkälti juuri vaihtotasekriisi. Jos Wernerin työryhmä olisi ollut oikeassa, euroalue ei olisi nyt tässä kriisissä.

Pelkästään tämän vikatikin perusteella EU:n pitäisi ehkä saada talouden Darwin-palkinto eikä suinkaan Nobelin talouspalkintoa.

Sama valuuttakoemyttyyn ennenkin

Seuraava suuri vikatikki EU:n talous- ja rahakokeissa koitti 1990-luvun alussa, jolloin komission silloinen puheenjohtaja Jacques Delors kirjoitti vielä Wernerinkin raporttia laajemmin tunnetun "Yksi markkina, yksi raha" -raporttinsa.

Delorsin työryhmä käytännössä laati käsikirjoituksen euroa edeltäneen onnettoman ERM-valuuttakurssimekanismin perustaksi. Sen piti johtaa talous- ja rahaliittoon sekä lopulta yhteisvaluuttaan, mutta se karahti karille ja valuuttakaaokseen.

Esimerkiksi Suomen 1980-luvun lopun velkakupla ja kuplan puhkeamista 1990-luvun alussa seurannut lama olivat osaltaan seurausta markan kytkemisestä eurooppalaiseen ERM-valuuttakokeiluun.

Omatekoinen kriisi alkoi hellittää vasta onnettoman valuuttakokeilun purkauduttua.

EU jatkoi talous- ja rahakokeiden epäonnistumisista välittämättä määrätietoisesti Wernerin ja Delorsin käsikirjoitusten noudattamista. Komissio tulkitsi jo tuolloin, että epäonnistuneita kokeita on viisasta toistaa mutta vain aiempaa pontevammin.

Ydinfyysikko Albert Einsteinilla oli moisesta yrityksen ja erehdyksen jääräpäisestä toistamisesta oma tulkintansa. Saman kokeen toistaminen uudenlaista tulosta odottaen kertoo kokeilijan olevan järjiltään eikä suinkaan Nobel-ainesta.

Yksi ja sama korkokaikille jäsenmaille

Euron käyttöönotto vuonna 1999 tarkoitti, että raha- ja valuuttapolitiikka siirtyi euromaiden yhteisen keskuspankin EKP:n vastuulle mutta talouspolitiikka säilyi kunkin jäsenmaan omalla vastuulla.

Kriisi kertoo, että yhdistelmä ei toiminut. EU:lla ja EKP:llä oli luja usko Wernerin ja Delorsin alkuperäiseen virhearvioon, jonka mukaan euromaiden keskinäisillä vaihto- tai maksutaseilla ei ollut mitään merkitystä.

EU:n tilastoviranomainen Eurostat oli samalla kannalla ja mittasi lähinnä koko euroalueen vaihto- ja maksutasetta suhteessa muuhun maailmaan.

EU:n viralliset taloustilastot synnyttivät tavallaan keinotekoisen "eurolandin", jollaista ei kuitenkaan oikeasti ollut olemassa. Kriisi on osoittanut, että kansalliset vaihtotaseet ovat edelleen yhtä tärkeitä kuin ennen euroa. Hyvässä ja pahassa.

Komissiolla ja EKP:llä oli luja usko siihenkin, että vain euroalueen keskimääräisellä inflaatiovauhdilla ja korkotasolla oli merkitystä.

Yksi korko kaikille tarkoitti, että euroajan alussa heikossa talouskunnossa olleelle Saksalle sopiva korkotaso oli aivan liian matala miltei kaikille muille euromaille ja varsinkin nyt kriisistä eniten kärsiville reunamaille.

Komissio ja EKP kutsuvat liian matalan korkotason ja estoitta tulvineen lainarahan kriisimaissa aiheuttamia ongelmia "eräiden maiden kilpailukykyongelmiksi" eivätkä suinkaan rahapolitiikan epäonnistumiseksi.

Eurovaltiot edelleenvirallisesti riskittömiä

EKP:n edellinen pääjohtaja ja itsekin euron keskeisiin "arkkitehteihin" kuulunut Jean Claude Trichet kehui rahaliittoa jo 1990-luvun puolivälissä siitä, että se poistaisi jäsenmaiden väliset korkoerot.

Samaa korkoerojen supistumista edisti pankkisääntelyyn parahiksi juuri ennen euroaikaa kirjattu uusi määräys, jonka mukaan kaikkien eurovaltioiden velkakirjat olivat keskenään yhtä turvallisia ja kaiken lisäksi täysin riskittömiä. Saman vahvistivat esimerkiksi EKP:n vakuuskäytännöt.

Eurovaltioiden absoluuttinen ja rajaton velanmaksukyky ja riskittömyys Kreikan valtiota myöten ei ollut pankkien tyhmä ja vastuuton päähänpisto vaan EKP:n ja valvontaviranomaisten määräys.

Kriisimaista etenkin Irlanti ja Espanja ovat onnettomia esimerkkejä, mitä liian matala korkotaso voi yhdessä estoitta talouteen tulvivan yltäkylläisen lainarahan kanssa saada aikaan.

Irlanti ja Espanja ovat onnettomia esimerkkejä myös siitä, että EU:n taloussääntöjen keskittyminen pääosin julkisen talouden alijäämä- ja velkalukuihin jopa muodollisine rajoineen on tie talouspoliittiseen itsepetokseen eikä suinkaan vakauteen.

Irlannin valtio oli viittä vaille kriisin puhkeamisen lähes velaton ja sen käyttötalous oli ylijäämäinen. Espanjan valtiontalous oli lievästi ylijäämäinen ja velkaisuus Saksaa hillitympi.

Liian matalan koron paisuttama velkapommi kyti niin Irlannin kuin Espanjankin yksityisessä taloudessa, josta ei pitänyt EU:n oppien ja EMU:n alkuperäisten käsikirjoituksen perusteella olla väliä.

Osaako EMUsittenkin lentää?

Komission puheenjohtaja José Manuel Barroso ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy ovat tänä syksynä vuoron perään esitelleet omat "tiekarttansa" EU:n talous- ja rahaliiton syventämiseksi.

Esitysten sanamuodot ja painotukset vaihtelevat mutta keskeinen sanoma on tuttu: käsillä oleva kriisi ei kerro epäonnistuneesta kokeilusta vaan siitä, että koetta on jatkettava entistä päättäväisemmin ja voimakkaammin ottein.

Rahaliittoa on heidän mukaansa tiivistettävä ja syvennettävä eikä suinkaan väljennettävä. Talouspolitiikan päätösvaltaa on keskitettävä eikä suinkaan hajautettava, uskovat vallan keskiöstä esityksiään julistavat "eurokraatit".

Olipa itse talouspolitiikan keskittämisestä sinänsä mitä mieltä tahansa, on se omiaan lykkäämään eikä suinkaan varhentamaan EU:n Nobelin talouspalkintoa.

Valtaa siirtyisi lisää samoille päättäjille, joiden määrätietoisessa joskin vääriin uskomuksiin perustuvassa johdossa EU on tähän kriisiin ajautunut. Valtaa siirtyisi lisää samoille päättäjille, jotka yhä kiistävät omat virheensä.

Mutta toisaalta, ehkä lopulta sinnikkyys palkitaan. Ehkä lentokyvyttömäksi luultu EMU sittenkin lopulta lähtee lentoon ja vieläpä pysyy ilmassa. Ehkä EU sittenkin saa myös talouden Nobelin.

Analyysi

Kuva: Kimmo Mäntylä/Lehtikuva

Tilaa Taloussanomat+

Jan Hurrin analyysi ilmestyy perinteiseen tapaan keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Haluaisitko lukea samanlaisen analyysin viitenä päivänä viikossa? Kokeile Taloussanomat+:aa maksutta kahden viikon ajan!

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?