Rahoitusmarkkinavero tuskin ratkaisee kriisiä - Pörssiuutiset - Ilta-Sanomat

Näin EU syöttää lisää lumelääkettä velkakriisiin

Arvopaperikauppa ei paisuttanut pankkipöhöä, se ei suistanut taloutta velkakierteeseen – eikä sen verottaminen estä seuraavaa rahoituskriisiä. Toki verotuksen keinoin olisi mahdollista hillitä talouden velkariippuvuutta, mutta siihen tarvitaan tyystin toisenlaiset keinot kuin komission valmistelema kiistanalainen rahoitusmarkkinavero.

10.10.2012 6:09 | Päivitetty 11.10.2012 7:36

Talousnobelisti James Tobin ehdotti 1970-luvulla valuuttamarkkinoiden kurssiheilunnan rauhoittamista valuuttakaupasta perittävän veron avulla. Hän halusi karsia keinottelua heittämällä veron verran "hiekkaa markkinoiden rattaisiin".

Tobinin alkuperäinen ajatus ei ollut niinkään koota valtioille verotuloja kuin hillitä Bretton Woods -valuuttakurssijärjestelmän purkamisen jälkeen levottomien valuuttamarkkinoiden kurssiheiluntaa.

Globalisaation kannattajaksi tunnustautunut Tobin ei missään tapauksessa halunnut häiritä maailman tavarakauppaa tai kaupallisia pääomavirtoja vaan ainoastaan ylenpalttista keinottelua.

Valuuttamarkkinat ovat maailmanlaajuiset, joten Tobinin veron tehokas toteutuminen olisi vaatinut ainakin kaikkia maailmankaupan päävaluuttoja edustavien maiden mukaantuloa. Veroa ei ole milloinkaan toteutettu kuin yksittäisten maiden kokeiluina.

Euroopan unionin (EU) komissio on nyt vuoden päivät valmistellut eräänlaista päälaelleen käännettyä muunnelmaa Tobinin verosta.

Komissio haluaa niin sanotun rahoitusmarkkinaveron avulla verottaa käytännössä kaikkea muuta rahoitusmarkkinoiden kaupankäyntiä kuin juuri Tobinin tarkoittamaa valuuttakauppaa. Myös komission perustelut ovat päälaellaan.

Verolla hiekanmurujamarkkinoiden rattaisiin

Komissio haluaa verottaa arvopaperikauppaa, koska "rahoitusala on kriisin keskeisiä syypäitä ja se on viime vuosina vastaanottanut runsain mitoin yhteiskunnan tukea".

Rahoitusmarkkinaveron avulla komissio haluaa varmistaa, että "rahoitusala ottaa reilusti osaa julkisen talouden rahoittamiseen ja näin hyödyttää kansalaisia, yrityksiä ja jäsenvaltioita", kuten komissio itse muotoilee veron tavoitteet.

Vain hitusen kärjistäen vaikuttaa kuin komission mielestä juuri arvopaperikauppa olisi keskeinen syypää finanssi- ja velkakriisiin, ja kuin komission mielestä seuraavat kriisit olisi mahdollista torjua juuri arvopaperikauppaa verottamalla.

Siinä komissio on kiistatta oikeassa, että rahoitusalan ylilyönnit osaltaan voimistivat velkakuplaa ja sen puhkeamisesta alkanutta kriisiä. Rahoitusalan pahimmat ongelmat ovat kuitenkin tyystin muualla kuin arvopaperikaupassa.

Sekin on epäilemättä totta, että osa keinottelusta ja muustakin arvopaperikaupasta on parhainakin hetkinään hyödytöntä. Mutta ei tälläkään ole olennaista tekemistä kriisin kanssa.

EU-maat voivat verottaa arvopaperikauppaa, jos haluavat. Onhan niillä verotusoikeus. Epäilemättä ne saavat rahoitusmarkkinaverolla koottua verotuloja ja "heitettyä hiekkaa markkinoiden rattaisiin", jos sellainen on tarkoitus.

Mutta sitä lienee kenenkään turha kuvitella, että rahoitusmarkkinavero osuisi kriisin todellisiin syypäihin tai että se estäisi tai edes viivyttäisi seuraavaa kriisiä.

Keinottelijat eivätyksin aiheuta kriisejä

Arvopaperikauppa ei ole sellaisenaan saanut aikaan ainuttakaan taloushistorian tuntemaa vakavaa finanssikriisiä.

Toki keinottelijat ovat tämän tästä saaneet aikaan pörssikuplia ja omat finanssinsa kuralle, mutta pelkällä ylivilkkaalla kaupankäynnillä tai edes pörssikuplilla ei ole alkanut yksikään lama tai talouskriisi.

Jokaiseen "kunnon" finanssikriisiin on aina tarvittu uhkarohkean keinottelun lisäksi rutkasti rämäpäistä velkavipua. Ongelmia on ennemmin aiheuttanut liian suuri velkamäärä eikä suinkaan liian vilkas arvopaperikauppa.

Investointipankki Lehman Brothersia ei kaatanut liian innokas arvopaperikauppa vaan liian suuri velkamäärä ja liian heikko rahoitusasema. Yksikään euromaa ei ole rahoituskriisissä liian vilkkaan arvopaperikaupan vaan liian suuren velkamäärän takia.

Komission rahoitusmarkkinavero on kuin velkakriisin oireiden peittelyyn tarkoitettua lumelääkettä, joka jättää itse taudin ja sen varsinaiset syyt kokonaan hoitamatta.

Verotuksen keinoin olisi toki mahdollista puuttua kriisin todellisiinkin syihin, mutta moiseen komissio tai muutkaan talousviranomaiset eivät ole tohtineet ryhtyä. Niinpä seuraavan kriisin ainekset ovat aivan samat kuin tähänkin asti.

Verojärjestelmäsuosii velkaa

Jos komissio haluaisi toden teolla käydä verotuksen keinoin kriisin varsinaisten syiden kimppuun, pitäisi sen hyllyttää kiistanalainen rahoitusmarkkinavero ja hiljentyä puntaroimaan – ja säätämään – verojärjestelmän perusvirettä.

Verotus niin Suomessa, muissa EU-maissa kuin muissakin länsimaissa kannustaa velkarahoitusta ja velkaantumista, mutta lyö oman pääoman rahoitusta ja säästämistä näpeille.

Verottaja antaa niin meillä kuin muuallakin säästäjälle keppiä ja velkaiselle porkkanaa.

Tämän huomaa kuka tahansa, jolla on säästöjä ja velkaa. Säästöille kertyvää korkoa tai muuta tuloa verottaja rasittaa ottamalla tuloista osansa, mutta velasta koituvia korkomenoja verottaja keventää hyväksymällä korkomenojen vähennykset verotuksessa.

Verojärjestelmän velkarahoitusta suosiva perusvire koskee niin yksityishenkilöiden kuin yritystenkin verotusta.

Verotus on keskeisiä yritysten rahoitusrakenteeseen vaikuttavia seikkoja – ja nykyisellään verotus kannustaa velkarahoitukseen.

Verotuksen perusvire tuskin on ainoa syypää talouden liikaan velkaantumiseen, mutta on sillä enemmän tekemistä ylivelkaantumisen perimmäisten syiden kanssa kuin arvopaperikaupalla.

Velkarahoitus halpaamutta riskipitoista

James Tobinin tavoin yhdysvaltalaiset talousnobelistit Merton Miller ja Franco Modigliani loivat nykyaikaisen yritysrahoituksen teoreettisen perustan esittämällä 1950-luvun lopussa, että yrityksen rahoitusrakenne ei vaikuta yrityksen arvoon.

He osoittivat, että teoriassa velkapääoman ja oman pääoman välisellä suhteella ei ollut väliä – ellei yritystä ympäröivästä talouden arkitodellisuudesta johtunut muuta.

Niin kuin talousteoriat usein ovat, myös Millerin ja Modiglianin teoria oli sellaisenaan irrallaan reaalimaailmasta. Oikeassa arjessa yritysten pääomarakenteella on väliä, ja niiden on pakko esimerkiksi maksaa veroja ja rahoituskustannuksia.

Teoria ei ollut suinkaan hyödytön, sillä se antoi yritysrahoitukseen tärkeitä työkaluja. Pitkälti juuri Millerin ja Modiglianin mallin avulla pankit ja muut yritykset arvioivat, kuinka paljon niiden kannattaa pitää taseessaan velkaa.

Verotuksesta kumpuaa yksi vastaus: velkaa kannattaa olla niin paljon kuin kantti kestää.

Kun luotto loppuu,alkavat vaikeudet

Velkarahoituksen korot vähennetään yrityksen kirjanpidossa tuloksesta ennen veroja mutta omalle pääomalle maksettavat osingot vasta veron jälkeen. Tämä kannustaa velkarahoituksen käyttämiseen.

Velkarahoitus on kuitenkin omalla tavallaan vaativampaa ja epävakaampaa kuin oma pääoma.

Velkojille on maksettava korko vaikka tulos olisi tappiollinen, mutta osingon voi vaikeana vuotena jättää maksamatta. Velka on maksettava ajallaan takaisin, mutta osakepääoma on ikuista.

Ellei velkojen ja korkojen maksaminen suju, uhkaa maksuhäiriö ja pahimmillaan vararikko. Mitä suuremmistä velkamääristä on kysymys sitä herkemmin rahoittajien luottamus häiriintyy. Kun luotto loppuu, ehtyy saman tien myös lainarahoitus.

Tästä on viime vuosien velkakriisissä pohjimmiltaan ollut kyse, ei suinkaan liian vilkkaasta arvopaperikaupasta.

Velkaantumistaei tarkoitus hillitä

Yksityinen kansalainen tai kotitalous voi puntaroida omia rahoitusratkaisujaan samaan tapaan kuin yritysten rahoitusjohtajat vertailemalla omien säästöjen ja velkarahoituksen suhdetta asuntokaupassa.

Harva malttaa säästää asunnon ostamiseen tarvittavasta summasta enempää kuin välttämättä on pakko. Ennalta säästämisen mielekkyyttä rasittavat verottaja ja inflaatio. Velkarahoitusta kumpikin suosivat.

Julkisen talouden alttius ylivelkaantumiseen ei perustu Millerin ja Modiglianin malliin eikä verotuksen viritykseen vaan siihen, että seuraaviin vaaleihin valmistautuvilla poliitikoilla on alituinen kiusaus käyttää ja luvata äänestäjille enemmän rahaa kuin olisi varaa.

Rahoitusmarkkinaveroa koskevassa esityksessään EU:n komissio tähdentää, että vero ei koske julkisyhteisöjen, yritysten tai kotitalouksien tavanomaista velkarahoitusta.

Velkaantumista sinänsä ei ole toisin sanoen tarkoituskaan jarrutella. Näin velkaantuminen jatkuu, kunnes seuraava velkakupla on vuorostaan kypsä puhkeamaan.

Tätä menoa seuraava velkakupla on taas suurempi ja mahtavampi kuin edeltäjänsä. Ja sekin puhkeaa aikanaan – täysin siitä riippumatta, saako komissio rahoitusmarkkinaveronsa vai ei.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?