Euromaiden keskuspankin EKP:n pääjohtaja Mario Draghi esiintyy julkisuudessa yleensä hillitysti ja levollisesti. Näin oli asian laita myös viime torstaina, kun hän kertoi EKP:n uusista velkakirjaostoista.
Levollisen julkisivun takana kuitenkin kuohuu.
EKP:n ylintä johtoa repii hyvin poikkeuksellinen ja lisäksi perustavaa laatua oleva kiista: Noudattaako EKP omaa toimintaansa koskevia sääntöjä vai rikkooko se niitä?
Kiista kiteytyy EKP:n poikkeuksellisiin kriisitoimiin, kuten kriisivaltioiden suoraan ja epäsuoraan rahoitustukeen.
Kiista koskee toisin sanoen juuri sellaisia kokeellisen rahapolitiikan toimia, jollaisia EKP:n neuvosto torstainakin erimielisenä päätti toteuttaa.
Uusia velkakirjojen tukiostoja vastusti pääjohtaja Draghin mukaan yksi neuvoston jäsen.
Yksikään talouslehti tai markkinakatsaus ei veikannut, että vastahangassa olisi ollut Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen. Sen sijaan hanttiin pani joltisenkin varmasti Saksan Bundesbankin pääjohtaja Jens Weidmann.
Suomesta hiljainenhyväksyntä tukitoimille
EKP:n sisäinen kiistely kävi jo viime vuonna niin kiivaaksi ja vastakkainasettelu EKP:n huipulla niin jyrkäksi, että eripuraisuudet karkasivat levollisen julkisivun takaa julkisuuteen.
Näin kävi, kun Saksan keskuspankin pääjohtaja Axel Weber erosi tehtävästään vastalauseena kyseenalaisina pitämilleen kriisitoimille. Myöhemmin samasta syystä erosi niin ikään Bundesbank-taustainen EKP:n pääekonomisti Jürgen Stark.
Pari viikkoa sitten saksalaislehdet kertoivat, että nyt myös Bundesbankin nykyinen pääjohtaja Jens Weidmann on uhannut erota EKP:n kyseenalaisten kriisitoimien takia.
Aiemmin Weberin ja nyttemmin Weidmannin rinnalla EKP:n neuvostossa rahapolitiikasta – niin kuin kriisitoimistakin – päätöksiä tekee muiden muassa Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen.
Toistaiseksi Liikanen ei ole ainakaan julkisesti esittänyt erouhkausta tai muutoinkaan vastustanut EKP:n kriisitoimia. Tukitoimilla on toisin sanoen hänen hiljainen hyväksyntänsä.
Siitä huolimatta, että hänelläkin olisi ainakin kolme hyvää syytä asettua vastahankaan.
"EKP tai rahaliitto eivätlähde rahoitustalkoisiin"
Pääjohtaja Liikanen tulkitsi EKP:n ja rahaliiton sääntöjä Taloussanomien ja uutistoimisto Startelin haastattelussa vuoden 2009 helmikuussa näin:
"EKP tai rahaliitto eivät lähde rahoitustalkoisiin, vaikka osa eurovaltioista on ajautunut nopeasti kasvaviin rahoitusvaikeuksiin."
Liikanen linjasi, että "raha-apua ei ole odotettavissa keskuspankilta, sillä rahaliitossa jokainen valtio vastaa itse omasta taloudestaan".
Yhteisen rahaliiton ei hänen mukaansa pitänyt olla syy rahoitushuolien jakamiseen jäsenmaiden kesken. Senkin piti olla yksiselitteisen selvää, että EKP ei ryhdy varta vasten kiellettyyn valtioiden rahoittamiseen.
Liikanen esitti haastattelussa omat linjauksensa ja tulkintansa rahaliiton ja EKP:n säännöistä ennen kuin Kreikka oli vuoden 2010 keväällä kaatua kassakriisiin – ja ennen kuin EKP ja eurovaltiot ryhtyivät mittavaan velkavastuiden ja pankkiriskien uusjakoon euromaiden kesken.
Velkavastuita, pankkiriskejä ja kriisitoimien kustannuksia on parin viime vuoden kuluessa jaettu euromaiden kesken melko tarkalleen päinvastoin kuin pääjohtaja Liikasen linjausten ja rahaliiton sääntöjen mukaan olisi saanut.
Kriisitoimet ovat jakaneet ylivelkaisten jäsenmaiden rahoitushuolia muille jäsenmaille, ja lisäksi ylivoimaisesti suurin osa tukirahasta on lähtenyt liikkeelle EKP:stä.
Valtioiden rahoitustukea vairahapolitiikan välittymistä?
EKP:n perussääntö on kansainvälisen lain kaltainen kaikkien euromaiden vahvistama asiakirja, joka määrittelee ja rajaa EKP:n tehtävät ja toimivallan seikkaperäisesti.
Jäsenmaiden keskinäisenä sopimuksena se on yhtä tärkeä kuin EU:n perussopimus tai kuin yksittäisen jäsenvaltion perustuslaki.
Perussäännössä on mustaa valkoisella, että EKP tai euromaiden kansalliset keskuspankit eivät saa rahoittaa rahaliiton jäsenvaltioita tai muita julkisen talouden toimielimiä.
EKP on kuitenkin parin viime vuoden kuluessa pannut liikkeelle noin 1 500 miljardia euroa kriisiaikaista poikkeuksellista rahoitusta – josta suurin osa on suoraan ja epäsuorasti pankkien kautta päätynyt kriisivaltioiden rahoitustarpeisiin.
Näin on käynyt EKP:n nimenomaisesta valtioiden rahoituskiellosta huolimatta, kieltoa hiuksen hienosti kiertäen ja luvallisten toimien rajaa kyseenalaisella tavalla venyttäen.
Valtioiden rahoitustuki on muodollisesti ollut koko euroalueen pankkijärjestelmän ja rahoitusmarkkinoiden eräiden osa-alueiden toimintahäiriöiden korjaamista. Toimet ovat "varmistaneet rahapolitiikan välittymistä".
Suoraa vai epäsuoraavaltioiden rahoitusta?
Sanatarkasti EKP:n perussääntö kieltää siltä tai euromaiden kansallisilta keskuspankeilta valtioiden suoran rahoituksen. EKP:n tulkinnan mukaan tämä muotoilu sallii esimerkiksi liikepankkien kautta toteutettavan epäsuoran rahoituksen.
Ilmeisesti torstaina päätetyt uudetkin velkakirjaostot on tarkoitus toteuttaa joko pankkien tai velkakirjamarkkinoiden välityksellä. Rahaa ei toisin sanoen ole tarkoitus pumpata suoraan EKP:stä kriisivaltioiden kassoihin.
Suorien sijoitusten sijaan EKP ostanee velkakirjoja kriisimaiden liikepankeilta – jotka saavat näin tuoretta rahaa sijoitettavaksi kotivaltioidensa uusiin samanlaisiin velkakirjoihin.
Saksan Bundesnankin entinen ja nykyinen johto on EKP:n perussäännön tarkoituksesta sekä kriisitoimien tarkoitusperistä ja soveliaisuudesta toista mieltä kuin EKP:n neuvoston enemmistö.
Vastustajien mielestä EKP:n epäsuorissakin tukiostoissa on kyse kriisimaiden rahoitustuesta, jollainen rikkoo EKP:n perussääntöä tai ainakin sen henkeä ja lisäksi vaarantaa arvaamattomalla tavalla EKP:n vastuulla olevan hintavakauden.
Hintavakaus vaialituinen inflaatio?
Euroalueen hintavakauden vaaliminen on samaisen perussäännön mukaan EKP:n ensisijainen tehtävä. Tämäkin on määräys, jonka noudattaminen voi kokeellisten kriisitoimien takia olla vaarassa.
Näin ovat ainakin arvioineet kriisitoimiin muutoinkin nihkeimmin suhtautuneet Bundesbankin entiset ja nykyiset johtajat.
Heidän mukaansa EKP:n ylenpalttisten rahoitusoperaatioiden ja mittavien velkakirjaostojen seurauksena pankkijärjestelmään kertyy liikaa ylimääräistä likviditeettiä, joka voi arvaamattomalla tavalla synnyttää inflaatiopaineita.
Sitä perussääntö ei määrittele, mitä "hintavakaus" tarkoittaa.
EKP:n neuvosto on itse määritellyt, että hintavakaus tarkoittaa kuluttajahintojen kohoamista keskimäärin vajaan kahden prosentin vuosivauhtia.
Jos EKP:n itse itselleen määrittelemä hintavakauden ihanne toteutuu, tarkoittaa se euron ostovoiman puolittumista noin 40 vuoden välein. Näin käy sitä varmemmin mitä pidempään EKP pitää korkoja nollan tuntumassa ja reaalikorot negatiivisina.
Tällainen euron arvoa vääjäämättä murentava "hintavakaus" jättää kosolti tilaa tulkinnoille ja kiritiikille.
Perussäännön pykälät todesta ottava kriitikko voisi tulkita, että itse asiassa EKP on alusta asti rikkonut ensisijaista tehtäväänsä. Se väittää vaalivansa hintavakautta, vaikka pyrkii määrätietoisesti kohottamaan hintatasoa – ja samalla heikentämään euron ostovoimaa.
Mutta tähän eivät ole tarttuneet edes Bundesbankin johtajat.
Markkinataloutta vaisuunnitelmataloutta?
Perussäännön keskeisistä artikloista löytyy kolmaskin määräys, jota EKP näyttää laiminlyövän alituisesti, määrätietoisesti ja ponnisteluja säästämättä. Kriisitoimissa tämäkin laiminlyönti on korostunut tavallistakin räikeämmäksi.
EKP:n on perussääntönsä mukaan toimittava "vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden periaatteen mukaisesti, edistämällä voimavarojen tehokasta kohdentamista".
Käytännössä joka ikinen EKP:n kriisitoimi on päinvastoin heikentänyt vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden toimivuutta ja estänyt voimavarojen tehokasta kohdentumista. Sama koskee eurovaltioiden kriisitoimia.
Kriisitoimet ovat ennemmin vahvistaneet suunnitelmatalouden kuin markkinatalouden piirteitä. Tämä ei tunnu häiritsevän ainakaan keskuspankkiireita itseään – mutta pitää silti EKP:n perussääntöä pilkkanaan.
"Antakaa minulleoikea korko!"
Markkinatalouteen tuskin kuuluu riskien sosialisointi epäonnistuneita sijoituksia hyvittämällä. Voimavarojen tehokkaaseen kohdentamiseen tuskin kuuluu uusien varojen upottaminen jo toteutuneiden tappioiden hyvittämiseen.
Tästä kriisitoimissa on kuitenkin pääosin ollut kyse.
Vapaata markkinataloutta tai voimavarojen tehokasta kohdentumista tuskin edistää sekään, että koko vapaan markkinatalouden ylivoimaisesti tärkein hinta, korko, perustuu rahaviranomaisen hallinnollisiin ja jopa mielivaltaisiin päätöksiin.
Tästäkään laiminlyönnistä edes Bundesbankin johtajat eivät purnaa, vaikka aihetta olisi.
Heidän ammoinen edeltäjänsä, vasta 1920-luvun hyperinflaation tuhkasta nousseen Reichsbankin pääjohtaja Hjalmar Schacht, oli rohkeampi. Hän vastusti muiden keskuspankkiirien vaatimuksia korkojen alentamiseksi parkaisemalla:
– Älkää antako minulle matalaa korkoa, antakaa minulle oikea korko! (Parkaisun lähde: Grant's Interest Rate Observer)
Moiseen parkaisuun ei näytä riittävän sen enempää Bundesbankin Weidmannin kuin Suomen Pankin Liikasenkaan rohkeus.
Analyysi
Kuva: Kimmo Mäntylä/Lehtikuva
