Voiko EKP ratkaista eurokriisin? - Pörssiuutiset - Ilta-Sanomat

Onko EKP:n setelisinko euron pelastus vai tuho?

Moni markkinatoimija, ekonomisti ja talouspäättäjä vaatii, että EKP laukaisee supersinkonsa ja ilmoittaa ostavansa vaikka kaikki kriisimaiden velkakirjat. Tällainen setelisinko voi olla viimeinen yritys pelastaa euro – mutta se voi myös räjähtää EKP:n ja euromaiden omille silmille.

7.12.2011 6:21 | Päivitetty 11.2.2012 14:40

Tämän viikon torstaina euroalueen keskuspankin EKP:n neuvostolla on tavallista kuukausikokousta tärkeämpi kokoontuminen, sillä nyt neuvosto ei selviä vain hintavakauden ja talousnäkymien tarkastelulla.

Nyt EKP:n neuvosto joutuu tavanomaisten velvollisuuksiensa lisäksi pohtimaan, selviääkö euro tästä kriisistä vai ei. Samoin se joutuu puntaroimaan omia toimiaan euron ja eurotalouden vakauttamiseksi – ja jopa pelastamiseksi.

EKP:n tuhannen taalan – anteeksi, euron – kysymys on, mitä se voi ja mitä se ei voi tehdä kriisin helpottamiseksi tai jopa euron pelastamiseksi.

Ennen pitkää EKP:n neuvoston on päätettävä:

♦ Pitääkö se viimeiseen saakka kiinni puhdasoppisen rahapolitiikan periaatteista, vaikka euro hajoaisi, vai

♦ Onko euron puolustaminen sittenkin niin tärkeää, että se on lopulta valmis tinkimään rahapoliittisista periaatteistaan?

Toki EKP:kin on kriisin mittaan lipsunut alkuperäisistä periaatteistaan tukemalla euroalueen pankkijärjestelmää ja sen kautta valtioidenkin rahoitusta useilla eri tavoilla yhteensä jo yli tuhannen miljardin euron voimalla.

Silti moni vaatii EKP:ltä vielä järeämpiä keinoja. Puhe on hätärahasta, jota EKP:n pitäisi patistelijoiden mukaan ampua markkinoille jopa tuhansien miljardien eurojen setelisingolla.

Pystyisikö EKPlopettamaan kriisin?

Kasvava joukko kansainvälisiä suurpankkeja, ekonomisteja ja nyt myös talouspäättäjiä vaatii, että EKP panee pisteen euroalueen rahoituskriisille, kun euromaat eivät tähän näytä kykenevän.

Vaatijoiden mukaan EKP:n pitäisi ladata ja laukaista samanlainen rahapoliittinen supersinko, jollaiset muilla maailman suurilla keskuspankeilla, kuten Yhdysvaltain Fedillä, Britannian BoE:lla ja Japanin BoJ:llä, on jo käytössään.

Tämä supersinko olisi esimerkiksi EKP:n ilmoitus, että se pakottaa kriisivaltioiden markkinakorot laskuun ostamalla tarvittaessa vaikka kaikki kriisivaltioiden liikkeessä olevat velkakirjat.

Kyse olisi jopa tuhansien miljardien eurojen mittaisista tukitoimista – jollaiset olisivat hyvin lähellä suoranaista setelirahoitusta. Rahan tarjontaa railakkaasti lisäävä supersinko olisi todellinen setelisinko.

Jos moinen setelisinko olisi toimintavarma, riskitön ja tuottaisi taatusti toivotun tuloksen, olisi sellainen epäilemättä jo käytössä. Näin ei kuitenkaan ole asian laita, sillä setelisinko on hyvin arvaamaton kapine.

Ennalta ei ole tiedossa, osuvatko setelisingon ammukset maaliinsa vai räjähtävätkö ne laukaisijansa omille silmille.

Liian löysää ja liiantiukkaa rahapolitiikkaa

EKP:n muita suuria keskuspankkeja tiukempaa rahapoliittista linjanvetoa ja pidättyväisempää rahan tarjontaa perustellaan usein Saksan 1920-luvun rahatalouden murskanneen hyperinflaation muistoilla.

Lopulta hillittömäksi kiihtynyt setelirahoitus olikin keskeisiä syitä 1920-luvun talouden inflaatiokaaokseen, lamaan ja suurtyöttömyyteen.

Mutta täysin vastakkainen ja vielä tuhoisampi rahapoliittinen vikatikki löytyy 1930-luvulta, niin ikään Saksasta.

Saksan talous painui 1930-luvulla jopa 1920-lukua ankarampaan lamaan ja rajumpaan työttömyyteen. Keskeinen syy uudelle taloustuholle oli se, että inflaatiokauhuista kangistunut keskuspankki piti liiankin tiukasti kiinni armottoman kovan linjan rahapolitiikastaan.

Muiden maiden keskuspankit irtautuivat valuuttansa kultakannasta yksi toisensa perään ja päästivät valuuttansa heikkenemään – ja saivat näin kipeästi kaivattua apua vientivetoiseen elpymiseen.

Saksa sitä vastoin piti kiinni kultakannasta ja antoi valuuttansa vahvistua – ja painui muita syvempään ja pitkäaikaisempaan lamaan. Saksan työttömyys kohosi jopa Yhdysvaltain suurtyöttömyyttä korkeammaksi.

Ranskalaispankki Société Généralen strategi Dylan Grice on vertaillut katsauksissaan Saksan 1920- ja 1930-lukujen raha- ja talouspolitiikan virheitä ja hakenut niistä enteitä EKP:n toimille mahdollisine seurauksineen.

Saksan koettelemukset osoittavat, kuinka suuret riskit rahapoliittisiin kokeiluihin liittyvät. Mutta sitä eivät 1920- ja 1930-lukujen kokemukset kerro, onko EKP:n parempi laukaista vai olla laukaisematta setelisinkoaan.

EKP:ltä jo yli tuhannenmiljardin kriisitoimet

EKP:n toimia voi kriisin mittaan helposti arvostella, mutta olisi väärin väittää EKP:ta tyystin toimettomaksi. Päin vastoin, se on ollut hyvinkin toimelias. Osa toimista on vain saattanut pahentaa kriisiä.

Neljän kriisivuoden kuluessa EKP on kasvattanut tasettaan yli tuhannen miljardin euron verran. EKP:n taseen loppusumma ja sisältö on nyt vähän yli 2 300 miljardia euroa, kun se finanssikriisin alkuvaiheissa vuoden 2007 loppupuolella oli noin 1 200 miljardia euroa.

Moinen taseen kasvu ei kerro täydestä toimettomuudesta, vaikka Yhdysvaltain Fed ja Britannian BoE ovat kasvattaneet omia taseitaan vielä runsaammin.

EKP:n tasetta ovat kasvattaneet eniten juuri kriisiin taltuttamiseen liittyvät toimet, eivät niinkään tavanomaiset rahoitusolojen muutokset.

Marraskuussa euroalueen pankeilla oli käytössään runsaat 600 miljardia euroa erikoisehtoisia keskuspankkiluottoja, vähän yli 400 miljardia euroa varsinaista hätärahoitusta sekä yli 200 miljardia euroa EKP:n velkakirjaostoista irronnutta rahaa.

Kriisi ei ole kuitenkaan moisilla summilla talttunut. Siksi moni kinuu EKP:tä lataamaan ja laukaisemaan setelisinkonsa.

Tepsiikö sinkolaukaisematta?

Yhdysvaltain edellinen valtiovarainministeri Hank Paulson käytti sotaisaa sinkovertausta vuoden 2008 syksyn paniikkiviikkoina, kun hän lupasi pitää maan keskeiset rahoitusalan yritykset pystyssä.

Sinkovertauksen alkuperäinen ajatus oli, että riittävän kookasta sinkoa ei tarvitse lainkaan laukaista. Suomeksi sanottuna markkinoiden oli tarkoitus rauhoittua ja paniikkimyyntien päättyä, kunhan talousviranomaiset ilmoittivat riittävän suurista tukitoimista.

Nyt moni yllyttää samalla sinkovertauksella EKP:tä kasvattamaan tukitoimiaan merkittävästi.

Yksi mittaviin velkakirjaostoihin yllyttävien väittämä on, että EKP välttyisi käyttämästä suuria rahasummia esittämällä riittävän mittavan ja lisäksi uskottavan lupauksen. Sen sijaan rahaa kuluu runsaammin, jos EKP jatkaa tähänastisia vastahakoisia tukitoimiaan.

EKP:n mittaviin tukilupauksiin liittyisi kuitenkin yksi vakava riski. Se voi joutua vastaamaan huutoonsa. Eurokriisissä ei pelkkä ilmoitus supersingon olemassaolosta riitä, vaan se on luultavasti myös laukaistava.

Euroalueellakolme kriisiä

Jos euroalueen kriisissä olisi kyse pelkästään rahapulasta, EKP:n setelisinko olisi epäilemättä tehokas keino kriisin ratkaisemiseksi. Näin yksinkertaisesta kriisistä tuskin kuitenkaan on kyse.

Euroaluetta koettelee parhaillaan kaksi samanaikaista kriisiä, joista yhdessä muodostuu kolmas, itse euron kriisi.

1) Euromailla – kotitalouksilla, yrityksillä ja valtioilla – on railakkaasti liian paljon velkaa, jonka maksaminen ei talousviranomaisten yrityksistä huolimatta ole mahdollista aina vain uutta ja entistä runsaampaa velkaa ottamalla.

2) Euromaiden pankeille alueen liian suuret velat ovat historiallisen mittaluokan luottoriski, jota niiden huterat pääomat eivät riitä kantamaan, vaan ne uhkaavat painua ylivelkaisten asiakkaidensa kanssa samaan velkasuohon.

3) Euroalueen pankkijärjestelmän luhistuminen tietäisi eurotalouden ytimen sulamista ja hyvin suurta vaaraa euron hajoamisesta.

On hyvin kyseenalaista, tepsiikö edes EKP:n setelisinko vastassa olevaan monimutkaiseen kriisiin. Tuskin se ainakaan tepsii laukaisematta.

Tohtiiko EKP luvatajopa 5 000 miljardia?

Analyysiyhtiö Lombard Street Researchin ekonomisti Leigh Skene laskee, että euroalueen ongelmavaltiot ja pankit tarvitsevat muutaman lähivuoden kuluessa yhteensä jopa lähemmäs 5 000 miljardia euroa uutta rahoitusta kyetäkseen ylläpitämään nykyisiä toimintojaan.

Jos rahoitusmarkkinoiden luottamus euroalueen näkymiin jatkaa heikkenemistään viime viikkojen tapaan, jää suuri osa tuhansien miljardien rahoituksesta uusimatta ja löytymättä. Niinpä moni kärttää rahapulaan EKP:n "ratkaisua".

Tuo "ratkaisu" olisi uunituoreen rahan ampuminen markkinoille ja talouteen niin suurella voimalla, ettei moista kannattane EKP:ltä tähän hätään kärkkyä.

Uusia ja mittavia lupauksia tuskin kuuluu tämän viikon kokouksessa, joka sattuu olemaan päivää ennen kuin euromaiden ja EU:n talouspäättäjien pitäisi omassa huippukokouksessaan sopia kriisin ratkaisemisesta.

EKP voi lopulta taipua antamaan tukensa eurovaltioille, kunhan ne ensin esittävät uskottavia toimia oman talouspolitiikkansa kurinalaiseksi kohentamiseksi. Siihen asti EKP todennäköisesti tarjoaa ennemmin keppiä kuin porkkanaa.

Lähes mahdotontasapainotemppu

Viime päivien talousuutisten epävarmat aavistukset EKP:n valmisteilla olevista uusista tukitoimista ovat päätyneet tuhannen miljardin euron arvioihin, eivät suinkaan monin verroin suurempiin lukemiin.

Edessä on erittäin vaikea tasapainoilu liian pienten tai liian suurten tukitoimien ja liian tiukan tai liian löysän rahapolitiikan välillä. Niin kuin Saksan 1920- ja 1930-lukujen kokemukset osoittavat, voi kumpi tahansa liioittelu suistaa talouden ojasta allikkoon.

Jos EKP lopulta taipuu lataamaan setelisinkonsa mutta käyttää markkinoiden mielestä liian keveitä ammuksia, pääomapako euroalueelta mieluummin kiihtyy kuin laantuu.

Jos taas EKP lataa sinkonsa liian suurin ja epävakain ammuksin, kasvaa inflaation vaara – ja taas säikky pääoma on vaarassa karauttaa karkuun.

Mutta jos EKP:n neuvosto selviää tästä tasapainotempusta kompuroimatta, ovat Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen ja muut neuvoston jäsenet palkkansa ansainneet. Jos he kompuroivat, voivat he jäädä taloushistoriaan euron kaatajina.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?