Eurovaltioiden velkakriisiin on karkeasti pelkistäen kolme edes teoriassa mahdollista ratkaisuvaihtoehtoa, joista yksikään ei ole helppo, halpa, vaivaton saati kaikille osapuolille mieluisa.
Vaikka jäljellä olevat ratkaisuvaihtoehdot ovat teoriassa mahdollisia, ne ovat kaikki käytännössä vaikeita ja poliittisesti likipitäen mahdottoman vaikeita ja vastenmielisiä, elleivät peräti tulenarkoja.
Yhdelläkään niistä ei voiteta seuraavia vaaleja – ei ainakaan kaikissa velkasotkuun sekaantuneissa euromaissa. Siksi kriisin ratkaisukin on pitkittynyt ja vaikeutunut – ja siksi kriisi yhä pitkittyy niin kauan kuin suinkin.
Mutta se hetki lähestyy, jolloin poliittinen ajan pelaaminen ja vastenmielisten ratkaisujen lykkääminen ei enää onnistu, vaan ennen pitkää rahoitusmarkkinoiden kulovalkea joko pakottaa päättäjät vaikeisiin valintoihin – tai sitten kriisi kirpoaa täydellisesti talousviranomaisten hallinnasta.
Tuota käännekohtaa pelottavine seurauksineen moni pelkää, ja sitä talousviranomaiset pyrkivät kaikin keinoin välttämään.
Kriisin "loppuhuipennus" kuitenkin lähestyy, sillä ennen pitkää tämäkin kriisi päättyy.
Koska kolmesta mahdollisesta loppuratkaisusta kaksi muuta näyttää vielä epätodennäköisemmältä ja poliittisesti vastenmielisemmältä, kaatunee velkasotku tavalla tai toisella lopulta euromaiden keskuspankin EKP:n syliin.
Osittain tämä on jo meneillään.
Kuka kärsii kriisintappiot ja miten?
Velkakriisin ratkaisu kiteytyy kysymykseen, kuka kärsii ja miten yhteensä jopa satojen miljardien eurojen yhä kirjaamattomat luottotappiot ja niistä koituvat kustannukset.
Lähteestä ja laskutavasta riippuen euroalueen velkakirjamarkkinoiden hinnoittelu ilmentää parhaillaan ainakin 800 miljardin mutta mahdollisesti jopa 1500 miljardin euron piileviä tappioita, joiden sijainnista tai varsinkaan loppusijoituspaikasta ei ole tietoa.
Kyse on ylivelkaisten eurovaltioiden veloista ja kriisioloissa näiden samojen valtioiden vastuulle todennäköisesti kaatuvista yksityisistä veloista, joita on noiden arviotujen tappioiden verran runsaammin kuin käytännössä maksukyvyttömillä velallisilla on varaa tai halua maksaa.
Nyt talousviranomaiset ovat ottaneet keljuksi tehtäväkseen ratkaista, kuka nuo tappiot lopulta kärsii, ja miten tämä tapahtuu mahdollisimman pienin poliittisin vaurioin. Se on vielä epäselvää, kuka tuon laskun maksaa ja miten lasku lankeaa maksajilleen.
Tästä epätietoisuudesta johtuvat rahoitusmarkkinoiden epäluulo ja hetkittäiset paniikkikohtaukset. Tästä johtuu myös kriisin pitkittyminen ja paheneminen.
Kriisin onnellinenloppu liki mahdoton
Toivorikas usko – ja talousviranomaisten sinnikäs uskottelu – kriisin ties jo kuinka monesta "lopuulisesta ratkaisusta" on perustunut tappioiden kiistämiseen sekä riuskoihin vyönkiristyksiin ja talouden kasvutoiveisiin.
Kasvutoiveet ovat osoittautuneet katteettomiksi viimeistään nyt, kun uusi taantuma painaa päälle. Taantuma tuskin on yllätys, sillä osin se on suoraa seurausta kesken edellisen taantuman aloitetuista riuskoista vyönkiristyksistä.
Kriisitoimet eivät ole millään tavoin puuttuneet yhteen alkuperäisistä ydinongelmista, euromaiden välillä ammottavien ali- ja ylijäämien räikeisiin eroihin ja maiden välisten kauppasuhteiden valtaisiin tasapaino-ongelmiin.
Euroalueen ylivoimaisesti suurinta vaihtotaseen ylijäämää ylpeilevä Saksa olisi voinut avittaa heikompia alijäämämaita tinkimällä omasta ylijäämästään heikompiensa hyväksi.
Sen sijaan Saksa on kasvattanut kauppaylijäämäänsä ja näin käytännössä pakottanut samalla heikompien kauppakumppaniensa alijäämiä yhä suuremmiksi.
Kriisin "onnellinen loppu" lienee siis pois laskuista. Jäljelle jää vain vaikeita ja onnettomia ratkaisuvaihtoehtoja, joita on kolme.
Markkinataloustuskin kelpaa
Ensimmäinen ja lisäksi edes etäisesti markkinataloudesta muistuttava vaihtoehto olisi, että tappiot kaatuisivat niiden kärsittäviksi, joiden liian suurista riskeistä ja heikkolaatuisista saatavista koko kriisissä on kyse.
Tämä tarkoittaisi, että kriisimaita liian rohkein ja liian suurin luotoin rahoittaneet pankit ja muut rahoittajat joutuisivat itse vastaanottamaan ja kärsimään omat tappionsa.
Talouspäättäjät ovat kuitenkin kolmen vuoden takaisesta "Lehman-katastrofista" ja tuon ennätysmäisen pankkikuprun onnettomista seurauksista edelleen niin kauhusta kankeina, että markkinatalouden periaatteet ovat yhä piirongin laatikossa.
Niinpä talouspäättäjät tehnevät edelleen kaikkensa, jotta riskinottajat eivät joutuisi itse kärsimään tappioitaan. Mieluummin viranomaiset panevat tappiot sijaiskärsijöiden, kuten euromaiden veronmaksajien, kärsittäviksi.
Tämä onkin se toinen kriisin ratkaisuvaihtoehto, joka ei tosin sekään suju helposti jos lainkaan.
Tyhjät lupaukseteivät mene täydestä
Runsas viikko sitten euromaiden ja EU:n talouspäättäjät kokoontuivat noin 14:n kerran sopimaan velkakriisin "lopullisesta ratkaisusta", jolla kriisi piti yhtä monennen kerran ottaa viranomaisten hallintaan ja panna kriisille kertakaikkinen piste.
Tämän uusimman "lopullisen ratkaisun" keskeisiä piirteitä oli aiempien "lopullisten ratkaisujen" tavoin siirtää tavalla tai toisella kriisimaiden liian suuria velkavastuita muiden eurovaltioiden vastuulle.
Tämä ei kuitenkaan onnistunut, vaan ainakin rahoitusmarkkinoiden usko ja luottamus kriisitoimien tepsimiseen kaikkosi ennen kuin muste oli kunnolla kuivunut "suurta ratkaisua" kuvailleista uutiskatsauksista.
Tuorein "suuri ratkaisu" saattoi kilpistyä lukuisista syistä, joista tärkeimpiä oli rahan puute. "Ratkaisu" lupaili kriisin hoitoon entistä rutkasti suurempia summia, joiden oli tarkoitus palauttaa markkinoiden luottamus ja tulevaisuuden usko.
Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan luottamus päin vastoin heikkeni entisestään, ja nyt pääomaa pakenee entistä vuolaammin vähänkin epäluuloa herättävistä euromaista Italiaa myöten.
Näin kävi saman tien, kun markkinoille valkeni, että luvattuja suuria summia ei ole missään. "Suuri ratkaisu" ei ratkaissut vaan se pahensi kriisiä, kun se paljastui vain entistä suuremmaksi bluffiksi.
Europäättäjät tuskin kuitenkaan yrittävät bluffia bluffin perään pelkkää tyhmyyttään, vaan todennäköisemmin hölmöläisten peiton jatkamiselta näyttävät toimet johtuvat poliittisista ristiriidoista ja suoranaisesta epätoivosta.
Niinpä myös kriisin toinen edes teoriassa mahdollinen ratkaisuvaihtoehto lienee poliittisesti mahdoton.
Rahan käyttäminenpoliittisesti vaikeaa
Ainakin keskeiset europäättäjät, kuten Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy, tietävät, että kriisi olisi milloin tahansa mahdollista ratkaista riittävän suurella rahasummalla.
Mutta he tietävät myös, että tarvittavien summien lupaaminen on helppoa vain niin kauan kuin luvattuja summia ei tarvitse maksaa – tai varsinkaan selittää veronmaksajille ja äänestäjille.
Rahoitusmarkkinat rauhoittuisivat samalla silmän räpäyksellä, kun Saksa ja Ranska ilmoittaisivat, että ne takaavat ja tarvittaessa maksavat vaikka kaikkien euromaiden velat. Käytännössä tämä tarkoittaisi liittovaltion perustamista tai vastaavaa velkojen yhteisvastuuseen siirtymistä, jollaisesta rahoitusmarkkinat tuntuvat uneksivan.
Se ei liene kuitenkaan tämän kriisin suurin yllätys, että Merkel tai Sarkozy tai sen puoleen minkään muunkaan "maksajamaan" johto ei avaa kriisimaiden eduksi rajatonta piikkiä.
Moinen tempaus olisi hyvin lähellä poliittista itsemurhaa, joten se jäänee näkemättä.
Seuraavat vaalit ovat aina liian lähellä, jotta Merkelillä tai hänen seuraajallaan olisi valmiutta luvata jopa kymmenesosa maansa vuotuisista verotuloista nyt pinteessä oleville kriisimaille ikuisiksi ajoiksi.
Niinpä kolmesta edes teoriassa mahdollisesta kriisin ratkaisuvaihtoehdosta todennäköisimmältä näyttää se poliittisesti pienimmän vastuksen vaihtoehto.
Klikkaa kuvio suuremmaksi
Todennäköisinratkaisu on EKP
Kolmas edes teoriassa mahdollinen ja todennäköisesti se ainoa myös poliittisesti mahdollinen kriisin ratkaisuvaihtoehto on kansanomaisesti sanottuna setelirahoitus, muodossa tai toisessa.
EKP:n monivuotisen pääjohtajan Jean-Claude Trichet'n seuraaja Mario Draghi piti torstaina ensimmäisen tiedotustilaisuutensa keskuspankin uutena pääjohtajana.
Yksi pääjohtajalle esitetty kysymys oli, onko EKP tarvittaessa valmis setelirahoitukseen, jos euron kohtalo tällaista vaatii. Draghi vastasi vastakysymyksellä, mitä setelirahoitus enää sellaisessa tilanteessa auttaisi.
Samalla Draghi korosti, että eurovaltioiden rahoittaminen ei kuulu EKP:n tehtäviin, ja että EKP:n rajoitetut tukiostot eurovaltioiden velkakirjamarkkinoilla ainoastaan varmistavat rahapolitiikan välittymistä.
Draghi tai yksikään muukaan EKP:n johtohenkilö tuskin voi muuta sanoakaan. Ennen pitkää heillä ei kuitenkaan välttämättä ole muita vaihtoehtoja kuin "varmistaa rahapolitiikan välittymistä" ja "hintavakautta" yhä suuremmin summin.
Niinpä velkasotku kaatunee ennen pitkää tavalla tai toisella EKP:n syliin.
EKP kieltää ostavansamutta ostaa kuitenkin
Lyhyen ajan kuluessa niin Kiinan Kansanpankki kuin EKP:kin ovat vuoron perään vastaanottaneet ja heti perään torjuneet ehdotuksia maksuvaikeuksiin joutuneiden eurovaltioiden avittamisesta.
Näistä kahdesta ainakin tässä asiassa selvästi uskottavampi on Kiinan Kansanpankki.
Kiinalla tuskin on kovin suurta intoa ostaa ylivelkaisten eurovaltioiden velkakirjoja piilevine luottotappioineen, mutta EKP:lle tuskin jää muita vaihtoehtoja kuin ensin kieltää ostavansa mutta lopulta kuitenkin ostaa.
Näin EKP on tehnyt tähänkin asti kriisin eri vaiheissa. Ensin se on jyrkästi kiistänyt ryhtyvänsä yhä ristiriitaisempiin ja samalla yhä riskipitoisempiin kriisitoimiin, mutta lopulta se on kuitenkin antautunut markkinavoimien paineelle ja talouspolitiikan päättäjien saamattomuudelle ryhtymällä yhä uusiin poikkeustoimiin.
Tätä menoa EKP:n taseeseen päätyy suorin velkakirjaostoin ja kriisivaltioita rahoittaneiden pankkien epäsuorin rahoitustoimin yhä suurempi määrä kriisimaihin liittyvää luottoriskiä.
Näin on jo nyt tapahtunut – ja vieläpä roimasti suuremmin summin kuin päälle päin näkyy.
Velkakirjaostotjo yli 200 miljardia
Tähän mennessä julki tulleiden tilastotietojen perusteella EKP ja sen kanssa yhteisen eurojärjestelmän muodostavat euromaiden keskuspankit ovat tukeneet ylivelkaisia kriisivaltioita ja kriisimaiden pankkeja yhteensä yli tuhannen miljardin euron poikkeustoimin.
Jokaiselle kriisimaihin syötetylle eurolle löytyy toki jokin muu rahapoliittinen tai keskuspankkitekninen termi kuin "setelirahoitus". Mutta osaltaan joka ikinen noista yli tuhannesta miljardista eurosta kuitenkin ylläpitää ja tukee ylivelkaisten kriisimaiden ja niiden huterien pankkijärjestelmien rahoituksen elintoimintoja.
EKP on suorin ja epäsuorin tukitoimin syöttänyt jo nyt kriisimaihin suurempia summia kuin kriisimaiden näkyvämmät "pelastajat", eurovaltiot, EU tai Kansainvälinen valuuttarahasto IMF, yhteensä.
Näkyvin osa EKP:n hätärahasta on käytetty kriisivaltioiden velkakirjojen tukiostoihin, viimeksi estämään etenkin Italian velkakirjojen arvonlaskua ja markkinakorkojen nousua.
Viime viikon loppuun mennessä EKP oli ostanut kriisivaltioiden ja pankkien velkakirjoja yhteensä runsaan 230 miljardin euron arvosta.
Summa on suuri. Mutta ei läheskään niin suuri kuin se rahamäärä, jolla EKP on paikannut kriisimaiden pankkien kärsimää talletuspakoa ja samalla kriisimaiden kärsimää pääomapakoa.
Target-riskit lähes500 miljardia euroa
Pääomapako kriisimaista on kriisin mittaan rykäissyt euromaiden keskinäisiä pääomavirtoja tasapainottavan EKP:n niin sanotun Target2-maksujärjestelmän pahan päiväisesti epätasapainoon.
Target2-järjestelmän tarkoitus on pitää euromaiden väliset pääomavirrat tasapainossa, jotta euromaiden välille ei syntyisi keskenään ristiriitaisten ali- ja ylijäämien aiheuttamaa kitkaa ja jotta rahamarkkinakorot eivät erkaantuisi toisistaan eri euromaissa.
Kriisin oloissa Target2-järjestelmän sisälle on syntynyt erittäin nopeasti erittäin suuria ali- ja ylijäämiä. Maksujärjestelmä on nyt railakkaammin epätasapainossa kuin kertaakaan sitten euron käyttöönoton.
Käytännössä kriisimaiden keskuspankkien Target2-alijäämät ovat kasvaneet sitä mukaa suuremmiksi kuin yksityisen pääoman kaikkoaminen näistä maista turvallisempiin maihin on "vuodattanut pankkeja kuiviin". Tätä sanotaan myös talletuspaoksi.
EKP:n Target2-järjestelmä on syöttänyt kriisimaihin pääomapaon verran korvaava rahaa, joka on peräisin yhä harvemmiksi käyneiden ylijäämämaiden keskuspankeilta. Muuten kriisimaiden pankkijärjestelmät olisivat jo saattaneet luhistua.
Ylijäämäisiä ovat enää Saksan, Luxemburgin, Hollannin ja Suomen keskuspankit, joiden saatavat ovat kasvaneet poikkeuksellisen suuriksi, yhteensä 630 miljardiin euroon. Varsinaisten kriisimaiden keskuspankkien alijäämä on 475 miljardia.
Muodollisesti kyseiset maksujärjestelmän ali- ja ylijäämät ovat kunkin euromaan keskuspankin ali- tai ylijäämää suhteessa EKP:hen eikä suinkaan ylijäämämaiden keskuspakkien suoria saatavia alijäämämaiden keskuspankeilta. Riskit jakautuvat kunkin jäsenmaan EKP-osuuden mukaan.
Lopulta ei muitaostajia ole kuin EKP
Kolmas EKP:n taseessa jo piilevä erä kriisimaiden ongelmia verhoutunee taseen arvoitukselliseen luokkaan "muut saatavat". Näitä "muita saatavia" on eurojärjestelmän keskuspankkien taseissa yhteensä noin 340 miljardia euroa.
Summa sisältänee esimerkiksi kriisimaiden omien keskuspankkien oman maan pankeille myöntämää kansallista erikoishätärahoitusta. Tällaista ovat myöntäneet ainakin Irlannin ja Kreikan keskuspankit pankeille sen jälkeen, kun niiden vakuudet eivät ole enää riittäneet tai kelvanneet EKP:n myöntämään keskuspankkirahoitukseen.
Näin EKP ja euromaiden kansalliset keskuspankit ovat kaiken kaikkiaan eri tavoin "varmistaneet rahapolitiikan välittymistä" jo pitkälti yli tuhannen miljardin euron poikkeuksellisin tukitoimin.
Jos yksityinen pääoma menettää lopullisesti uskonsa eurovaltioiden tehottomiin kriisitoimiin, ja jos yksityisissä velkakirjasalkuissa alkaa Italian valtion velkakirjojen todellinen tyhjennysmyynti, ei muita ostajia hevin löydy kuin EKP.
Silloin koittaa aika EKP:n ryhtyä toden teolla "varmistamaan rahapolitiikan välittymistä". Tuo "rahapolitiikan välittyminen" voi vakavasti vaarantua, jos EKP tyytyy seuraamaan sivusta eurovaltioiden velkakirjamarkkinoiden ja mahdollisesti myös euron vapaata pudotusta.
