Yli tuhat henkeä vieneen onnettomuuden jälkeen Bangladeshissa on tapahtunut paljon.
Kansainvälisten ammattijärjestöjen aloitteesta luotiin sopimus Bangladeshin tehdasturvallisuuden parantamisesta (Accord on Fire and Building Safety in Bangladesh). Se on ensimmäinen juridisesti sitova sopimus, johon yritykset ovat sitoutuneet, ja se velvoittaa nämä myös osallistumaan tehtaiden korjauskustannuksiin.
Tähän asti yritykset ovat tehneet tai teettäneet tehdastarkastuksia vapaaehtoisesti ja kukin omien ohjeistojensa mukaan.
Sopimus on valtaisa projekti, jolla koko Bangladeshin vaateteollisuus yritetään saattaa kestävälle pohjalle. Näin sanoo Jyrki Raina, sopimuksen luojiin kuuluvan kansainvälisen ammattiliiton IndustriALLin pääsihteeri. Ja projektin toteuttaminen on täydessä vauhdissa.
Rana Plaza ei ollut ensimmäinen romahtanut tehdas, ja paljon ihmisiä on kuollut myös tehtaiden paloissa.
– Nyt kun kuoli yli 1100, se olisi sitten ilmeisesti tarpeeksi iso onnettomuus. Yritysten oli pakko myöntää, että vapaaehtoinen valvonta ei yksinkertaisesti riitä, Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen viestintäpäällikkö Jukka Pääkkönen sanoo.
Toimisiko samamalli muualla?
Toinen ero aiempaan käytäntöön on, että yritykset ovat ensimmäistä kertaa tunnustaneet ammattiyhdistykset sopimuspartneriksi. Ammattiliitto kun on ainoa toimija, joka pystyy valvomaan olosuhteita päivittäin, Pääkkönen sanoo.
– Jos Rana Plazassa olisi ollut ammattiliitto, eihän työntekijöitä olisi voitu enää pakottaa romahdusvaarassa olevaan tehtaaseen, joka oli jo evakuoitu kertaalleen.
Sopimuksen tehosta käytännössä ei ole vielä tietoa, mutta Pääkkönen kuulostaa toiveikkaalta.
– Jos se tuottaa tuloksia, lupaavinta on että samanlainen kuvio voidaan ehkä toteuttaa jossain muissakin maissa. Ja ehkäpä muillakin aloilla kuin vaateteollisuudessa.
Tähän mennessä sopimuksen on allekirjoittanut noin 160 brändiä. Suomesta mukana on toistaiseksi vain Stockmann.
Sopimuksen kattavissa tehtaissa työskentelee yli kaksi miljoonaa ihmistä eli noin puolet alan työntekijöistä Bangladeshissa, Raina kertoo.
Tehtaita mukana on yli 1 600, ja kaikki on tarkoitus saada tarkistettua syyskuun loppuun mennessä. Tulokset julkaistaan sopimuksen verkkosivuilla valokuvineen ja parannusohjelmineen.
– Tämä on historiallista läpinäkyvyyttä, Raina sanoo.
Rana Plazan romahtamisen jälkeen luotiin myös rahasto, josta on tarkoitus maksaa korvauksia onnettomuuden uhreille ja näiden läheisille. Bangladeshin sosiaaliturvajärjestelmä ja sairausvakuutuslainsäädäntö eivät korvaa heille mitään.
YK:n työjärjestön ILO:n hallinnoiman rahaston tavoitteena on koota 40 miljoonaa dollaria. Tähän mennessä kasassa on vasta 15 miljoonaa, ja rahastoon on liittynyt vasta noin puolet yrityksistä, jotka teettivät vaatteita Rana Plazassa.
Minimipalkkaei vain riitä
Työturvallisuuden lisäksi eri maissa käydään jatkuvasti keskustelua vaateteollisuuden palkoista. Vaatimukset niiden nostamisesta ovat johtaneet toistuviin levottomuuksiin ainakin Bangladeshissa ja Kambodžassa. Ompelijoiden palkat ovat kyllä usein lakisääteisten minimipalkkojen mukaisia, mutta ne kun eivät oikeasti riitä elämiseen.
Kansainvälinen Clean Clothes Campaign -verkosto on tehnyt omia laskelmiaan siitä, millaisella palkalla eri maissa tulisi toimeen. Bangladeshissa minimipalkat pitäisi viisinkertaistaa ja Intiassa nelinkertaistaa, jotta palkka riittäisi ompelijan lisäksi yhden aikuisen ja kahden lapsen elättämiseen.
Kampanja on myös laskenut, kuinka palkkojen nosto vaikuttaisi valmiin vaatteen hintaan länsimaisessa kaupassa. Ei juuri mitenkään. Ompelijan osuus hinnasta on yleensä vain muutamia prosentteja, jos sitäkään.
Senkin korjaamisen tarvittaisiin sekä yrityksiä että ammattiliittoja, Pääkkönen sanoo. Yritysten pitäisi maksaa tehtaille kunnolla ja liittojen varmistaa, että korotus menee oikeasti ompelijoille eikä tehtaanomistajille.
– Tämä on se ratkaisematon yhtälö: Miten yhtiöt ratkaisevat sen, että samaan aikaan kun yritetään ostaa mahdollisimman halvalla, tehtailijoiden pitäisi maksaa elämiseen riittäviä palkkoja, Pääkkönen toteaa.
