Turkissa rasismi pohjautuu indentiteettiin, ei ulkonäköön - Oma raha - Ilta-Sanomat

Kurjinta olla kurdi

Hienoa että Suomessa on nostettu ruma katti pöydälle ja alettu puhua rasismista. Olikin aika keskustella selvästi näkyvissä olevasta ongelmasta. Turkissa puolestaan rasismi perustuu identiteettiin, ei ulkonäköön.

12.1.2013 7:17 | Päivitetty 13.1.2013 10:56

Täällä Turkissa yritetään ratkaista rasismiin liittyviä kysymyksiä ja erityisesti valtavaksi paisunutta kurdiongelmaa.

Turkissa on melko vähän ulkomaalaisia, mutta turkkilaiset itse ovat mitä sekalaisinta kansaa. Suonissa virtaa niin aasialaista, arabialaista, balkanilaista kuin pohjoisafrikkalaistakin verta.

Osmanien valtakunta oli kansojen sulatusuuni, ja tämän huomaa myös nyky-Turkin katukuvassa.

Omasta lähipiiristäni yksi on ilmetty Barack Obama, toinen polveutunee Tsingis-kaanista ja kolmannelle huudellaan kadulla – häntä luullaan usein venäläisturistiksi.

Turkissa rasismi ei perustukaan ulkonäköön vaan identiteettiin.

Turkkilaistaminen peittimonet paikalliskielet ja tavat

Sen jälkeen kun Turkin tasavalta perustettiin 1923, maan valtiollinen ideologia vaati kaikkien samanlaistamista koulujärjestelmän ja armeijan kautta. Projekti onnistuikin turkkilaistamaan useimmat ryhmät ja tukahduttamaan maan monet kielet.

Julkisten rakennusten seinille ripustetut varoitustaulut kehottivat: “Kansalainen, puhu turkkia!" Ja jokaisen odotettiin sisäistävän tasavallan perustajan, Mustafa Kemal Ataturkin lausahduksen:

– Onnellinen on se, joka sanoo olevansa turkkilainen.

Ja kurjin on se, joka sanoo olevansa kurdi. Jos henkilöllisyystodistuksessa synnyinpaikka on Itä- tai Kaakkois-Turkin kurdikaupunki, voi työpaikan saaminen olla läntisessä Turkissa kiven takana.

Sotiminen lisääkurdivihamielisyyttä

Useita kurdikapinoita on tukahdutettu verisesti tasavallan aikana ja tälläkin hetkellä maan itäosissa taistellaan.

Terroristijärjestöksi luokiteltu PKK (Kurdistanin työväenpuolue) aloitti aseellisen vastarinnan Turkin valtiota ja turkkilaistamispolitiikkaa vastaan vuonna 1984.

Taistelut ovat kiihtyneet viimeisen parin vuoden aikana. Kuolonuhrien lukumääräksi arvioidaan noin 40000 ihmistä.

Taistelut lietsovat entisestään kurdivihaa Länsi-Turkissa. Kurdilaisuudella ei (välttämättä) ole väliä, jos on omaksunut valtaväestön kielen ja tavat.

Jopa Turkin hallituksessa on kurdiministereitä, mutta he eivät julkisesti korosta etnistä taustaansa eivätkä erityisesti aja kurdien asiaa. Heihin hallituksen on kuitenkin hyvä vedota, kun valtion tarvitsee puolustautua syrjintäväitteitä vastaan.   

Vaikka muutat tapasi,synnyintausta leimaa

Moni kurdi kokee karvaasti, että turkkilaiseksi muuttuminenkaan ei aina suojaa rasismilta.

Täysin turkkilaistunut, etnisesti kurdilainen ystävättäreni heräsi omaan vaiettuun taustaansa yllättäen kolmikymppisenä. Miesystävän perhe suhtautui halveksien hänen 1970-luvulla kurdikaupungista Ankaraan muuttaneisiin vanhempiinsa. Ero tuli, ja perhetaustat ilmeisesti vaikuttivat suhteen kariutumiseen.

Ystävätär syntyi Ankarassa, puhuu vain turkkia eikä ole juuri käynyt sukunsa kotipaikkakunnalla. Vanhemmat eivät kotona puhuneet äidinkieltään edes keskenään. He halusivat suojella lapsiaan syrjinnältä aikana, jolloin Turkin sotilashallitus yritti jopa kieltää kurdien ja heidän kielensä olemassaolon.

Mutta Itä- ja Kaakkois-Turkin kurdialueilla etninen identiteetti on aina ollut vahva. Monet Turkin miljoonista kurdeista, etenkin kouluttamattomat naiset ja vanhukset, puhuvat pelkästään äidinkieltään.

Myönteistä on, että yhä useammat koulutetut kurdit pitävät kiinni jo saavutetuista parannuksista. He antavat lapsilleen kurdilaisia nimiä, katsovat omia televisiokanaviaan ja puhuvat kieltään ilman häpeää. Moni heistä haluaisi jo PKK:n taistelun loppuvan.

Turkissa myös vallitsee vihdoin yhteisymmärrys siitä, että kolmekymmentä vuotta verenvuodatusta on liikaa. Vaan kuinka päästä sopuun?

Hallitus ei ole osannut tai halunnut perääntyä vuosikymmenien syrjintäpolitiikasta, tarjoten laimeiksi jääneitä kulttuurillisia myönnytyksiä. Kurdipoliitikkoja ja –vaikuttajia on pidätetty tuhansittain, mikä vaikeuttaa rauhanomaista muutosta demokratian keinoin. Pientä toivoa on, mutta jotkuthyötyvät sotimisesta

Uusi vuosi toi onneksi uutta toivoa. Turkin hallitus alkoi tavata PKK:n vangittua johtajaa, Abdullah Öcalania, maan tiedustelupalvelun kautta. Positiivista on, että hallitus puhuu tapaamisista julkisuudessa, turkkilaisista äärinationalisteja pelkäämättä.  Mutta PKK:n joukoissa on omat haukkansa, jotka eivät ehkä tyytyisi Öcalanin ja hallituksen sopimukseen. Eivätkä haluaisi luopua aseista ja tuottoisista huumebisneksistä.

Tällä viikolla varjo laskeutui Öcalanin ja hallituksen käymien keskustelujen ylle, kun kolme kurdiaktivistia (joista yksi oli PKK:n perustajajäsen) ammuttiin kuoliaiksi Pariisissa. Ranskalaispoliisin mukaan naiset oli surmattu ammattimaisesti, teloitustyyliin.

Murhatutkimukset ovat vasta aluillaan, mutta ranskalaispoliisi arveli lehdistössä että syylliset voivat olla yhtä hyvin PKK:n radikaaleja kuin turkkilaisia äärinationalisteja. Motiivikin olisi sama: lopettaa PKK:n ja hallituksen neuvottelut alkuunsa.

Turkkilaisten ja kurdien on pidettävä pää kylmänä, koska tällaisia raakoja iskuja voi vielä olla tulossa. Ne eivät saa viedä huomiota maan tärkeimmän ongelman ratkaisemisesta.

Kaikkialla – niin Turkissa kuin siellä pohjolassakin – kestävä yhteiskuntarauha riippuu kansalaisten samanarvoisuudesta sekä erilaisuuden kunnioittamisesta. Tasapäistäminen on aikansa elänyttä kansainvälistyvässä maailmassa.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?