Euroalueen keskuspankki EKP on lyhyen ajan kuluessa nostanut tärkeimmän ohjauskorkonsa vähän alle nollasta prosentista kolmeen prosenttiin.
Kyse on korosta, jota EKP:n rahapolitiikkaa euromaissa toteuttavat keskuspankit, kuten Suomen Pankki Suomessa, maksavat liikepankkien keskuspankkitalletuksille.
Koronnostojen perusteet ovat rahapoliittisia, sillä EKP yrittää korkoja nostamalla ja muutoin rahapolitiikkaa kiristämällä saada inflaation hidastumaan.
Samoilla koronnostoilla on kuitenkin myös suorempiakin vaikutuksia kuin verraten epäsuorat vaikutukset talouteen ja kuluttajahintojen kehitykseen.
Yksi koronnostojen suora vaikutus on Suomen Pankin ja euroalueen muiden keskuspankkien omien korkokulujen suhteellisen jyrkkä paisuminen ja keskuspankkien oman kannattavuuden hupeneminen.
Toinen yhtä suora vaikutus on keskuspankkien tileillä varoja pitävien liikepankkien korkotuottojen yhtä jyrkkä paisuminen – ja liikepankkien voittojen karttuminen kuin itsestään.
”Tämä rahavirta käy keskuspankeilta liikepankeille rahapolitiikan nimissä.
Tässä äkisti paisuneessa korkovirrasta keskuspankeilta virtaa liikepankeille niin suuri määrä liikepankeille helppoa rahaa, että jos tällaisten summien siirtely olisi mitään muuta politiikan lajia kuin rahapolitiikkaa, tästä olisi jo noussut hirveä huuto ja riita euromaiden välillä ja kunkin euromaan sisälläkin.
Mutta koska tämä rahavirta käy keskuspankeilta liikepankeille rahapolitiikan nimissä ja itsenäisten keskuspankkien päätöksillä, yksikään muun lajin poliitikko ei puutu tähän – tai ei edes huomaa, mitä tapahtuu.
Koronnostot ovat kasvattaneet korkovirtaa
Suomen Pankin tileillä oli helmikuun lopussa noin 140 miljardia euroa liikepankkien talletuksia, vähimmäisvarantotalletukset mukaan luettuna.
Samaan aikaan euroalueen kaikkien keskuspankkien tileillä oli vastaavia liikepankkien talletuksia noin 4,3 biljoonaa (eli 4 300 miljardia) euroa.
Viime vuoteen asti näistä mammuttitalletuksista ei koitunut keskuspankeille korkokuluja vaan päinvastoin korkotuloja, kun EKP:n talletuskorko oli negatiivinen ja pankit joutuivat maksamaan keskuspankin tileillä pitämistään talletuksista.
Korkovirran suunta muuttui vastakkaiseksi sen jälkeen, kun EKP ryhtyi nostamaan ohjauskorkojaan ja myös talletuskorko kohosi pitkästä aikaa nollan prosentin yläpuolelle.
Vajaa vuosi sitten nollakorkoiset talletukset eivät maksaneet euromaiden keskuspankeille mitään – eivätkä liikepankit ansainneet niillä killinkiäkään korkotuottoa.
Maaliskuussa EKP nosti talletuskoron kolmeen prosenttiin, ja se muuttaa kuvion tyystin toisenlaiseksi.
Kolmen prosentin talletuskorko tarkoittaa, että Suomen Pankki pulittaa – ja sen vastapuolipankit saavat – vuositasolla vähän yli neljän miljardin euron korot niin kauan kuin talletusten määrä pysyy helmikuun lopun lukemissa.
Sama kolmen prosentin korko tarkoittaa koko eurojärjestelmän mitassa, että alueen keskuspankit pulittavat – ja alueen liikepankit saavat – lähestulkoon 130 miljardin euron korot vuosittain, jos talletusmäärät pysyvät helmikuisissa lukemissa.
Korkoa tyhjästä temmatuille miljardeille
Keskuspankkien tileillä olevat liikepankkien talletukset ovat kasvaneet päätä huimaaviin mittoihinsa finanssi-, euro- ja koronakriisien aikaisista rahapolitiikan elvytysohjelmista, kuten mittavista velkakirjaostoista.
Summia ovat toisin sanoen kasvattaneet keskuspankkien eivätkä liikepankkien päätökset. Samoin näille talletuksille maksettava ja niistä saatava korko on täysin keskuspankkien päätettävissä eikä minkäänlaisen aidosti markkinaehtoisen kysynnän ja tarjonnan tuottama markkinakorko.
”Näille talletuksille maksettava ja niistä saatava korko on täysin keskuspankkien päätettävissä.
Talletussummat ovat alun perin syntyneet, kun keskuspankit ovat ostaneet liikepankeilta esimerkiksi eurovaltioiden velkakirjoja ja hyvittäneet kauppasumman luomalla tarvittavan määrän uusia euroja velkakirjoja myyneiden liikepankkien keskuspankissa pitämille talletustileille.
Tähän tapaan kuin tyhjästä syntyneet miljardit eurot ovat niin sanottua keskuspankkirahaa, jonka määrän ja koron keskuspankit päättävät niin kuin parhaaksi katsovat.
Liikepankit eivät voi vaikuttaa keskuspankkirahan määrään tai korkoon, sillä tämän lajin raha voi siirtyä vain yhden pankin keskuspankkitililtä toisen pankin keskuspankkitilille mutta ei pois keskuspankin taseesta ennen kuin keskuspankki päättää.
Kuinka paljon keskuspankit maksavat tällaisille itse luomilleen talletuksille korkoa, senkin ne päättävät täysin itsenäisesti. Se ei perustu mihinkään muuhun kuin EKP:n omaksumaan tapaan ja rahapoliittiseen linjavalintaan, että alueen keskuspankit maksavat ylipäätään korkoa pankkien keskuspankkitalletuksille tai varsinkaan vähimmäisvarantovelvoitteen ylittäville talletuksille.
Juuri (keskuspankki)talletuskorkojen päätösperäisyydestä johtuu, että näiden korkovirtojen paisuessa voi herätä kysymyksiä tämän lajin pankkituen tarpeesta – ja poliittisesta oikeutuksesta.
Jättimäistä mutta huomaamatonta pankkitukea
Eurooppalaisen poliittisen taloustieteen maineikkaat tutkijat, Paul De Grauwe ja Yuemei Ji, ovat niitä harvoja, jotka ovat kiinnittäneet kriittistä huomiota keskuspankkien pankeille pumppaamiin miljardikorkoihin.
He ovat tulkinneet keskuspankkien liikepankeille pulittamat mittavat ja vieläpä korkojen kohotessa automaattisesti paisuvat korkovirrat suoranaiseksi pankkitueksi.
Maaliskuussa laatimassaan kirjoituksessa he huomauttavat, että nykyisellä EKP:n kolmen prosentin talletuskorolla ja helmikuun lopun talletusmäärillä tämän lajin pankkituki kasvaa kymmenessä vuodessa yli tuhannen miljardin euron mittoihin.
He vertaavat keskuspankkien pankeille suuntaamaa "korkotukea" EU-maiden yhteiseen koronaelvytykseen, ja huomauttavat, että tämä korkotuki virtaa pankeille vähin äänin huomaamatta, kun taas EU-maiden yhteisestä koronatuesta yhteisvelkoineen syntyi valtaisa meteli ja poliittinen kädenvääntö.
Tätä vaiteliaisuutta voi pitää outona, sillä keskuspankkien ja liikepankkien välisissä korkovirroissa liikkuu paljon suuremmat summat kuin EU-maiden koronaelvytyksessä. Ja sitäkin oudompana, sillä tässäkin tukimiljardien lasku päätyy pitkälti valtioiden eli veronmaksajien piikkiin.
Keskuspankkien pankeille pumppaamasta korkovirrasta koituu valtioille yhtä paljon epäsuoria kuluja ja todennäköistä uuden velkaantumisen tarvetta kuin pankit saavat helppoja korkotuloja, sillä samat summat ovat pois keskuspankkien kannattavuudesta – ja valtioiden osinkotuloista.
Valtion on hankittava keskuspankin osinkoina saamatta jäävät rahasummat joko uutta velkarahoitusta hakemalla tai verotusta kiristämällä selvitäkseen entisenlaisista menoista – tai leikattava menoja vastaavalla määrällä. Näin keskuspankin pankeille ohjaama korkovirta osaltaan pahentaa julkisen talouden tasapainohaasteita.
Onko tämän lajin pankkituki tarpeen ja kohtuullista, sitä soisi muidenkin poliitikkojen kuin rahapoliitikkojen puntaroivan. Kunhan ensin havahtuisivat, mitä heidän keskuspankkinsa tekevät.
