Valtiovarainministeriö (VM) on viime kuukausina varsin näkyvästi lukenut Suomen taloudelle madon lukuja – ja kuvaillut maan julkisen talouden tilaa kuin olisimme velkakriisin partaalla.
Viesti vaikuttaa menneen perille, sillä huhtikuun vaaleihin valmistautuvat puolueet näyttävät kilpailevan kansan suosiosta toinen toistaan kovemmilla ja kattavammilla julkisen talouden tasapaino- ja sopeutusaikeilla.
Epäilemättä juuri tällaista vaikutusta VM on tavoitellut: että vaalimenestykseen pyritään nyt lupaamalla kansalle taloudellista keppiä eikä porkkanaa – ja hokemalla, että vähemmän on enemmän.
Tällaisen mielialaohjailun taustalla on kovia ja kiistattomia tosiasioita, kuten se, että Suomen valtio ja muu julkinen talous ovat velkaantuneet yhtä soittoa yli kymmenen vuotta, ja että parin viime vuoden velkaantumistahti on ollut varsin kovaa.
Velkaluvut ja nyt korkojen noustua velanhoitomenotkin ovat kieltämättä suuria, mutta niiden korostaminen voi silti mennä myös överiksi.
VM on perustellut velkahuolien korostamistaan julkisen talouden pitkäaikaisilla kestävyyshaasteilla ja tulkinnalla, että vain pikaisilla ja mittavilla sopeutustoimilla voidaan välttää julkisen talouden velkakierre ja "umpikuja".
Velkapelottelu voi olla paikallaan, mutta siihen liittyy myös riskejä.
Jos huonosti käy, VM:n vahvistamat velkahuolet lietsovat maan seuraavaa hallitusta muodostavat puolueet velkapaniikkiin – ja talouspolitiikan paniikkijarrutukseen.
Viimeksi meni pahasti pieleen
Julkinen velkaantuminen ei voi jatkua loputtomiin, joten ennen pitkää julkisen velkataakan kasvaminen on saatava taitettua. Se ei kuitenkaan onnistu milloin tahansa eikä minkälaisissa oloissa tahansa.
Suomella on omaakin kokemusta viime vuosikymmenen onnettomista yrityksistä, joilla julkista velkaantumista yritettiin taittaa "vastuullisin" vyönkiristyksin kesken Euroopan laajuisen talous- ja velkakriisin.
Julkisia menoja kyllä leikattiin esimerkiksi koulutuksesta, tutkimuksesta ja terveys- ja hoivapalveluista miljarditolkulla, mutta silti alijäämän ja velkaisuuden suhdeluvut pahenivat eivätkä kohentuneet niin kuin oli tarkoitus.
Tuolloiset sopeutustoimet kääntyivät tarkoitustaan vastaan, kun julkisen talouden vyönkiristykset supistivat muutoinkin kriisin heikentämää kansantaloutta – ja sitä myöten myös julkisia tuloja – enemmän kuin ne supistivat julkisen talouden menoja.
Viime vuosikymmenen vyönkiristykset olivat talouspoliittinen oma maali ja kansallinen onnettomuus, sillä ne heikensivät paitsi monenlaisia julkisia palveluita myös kansantaloutta – ja silti julkisen talouden velkaantuminen jatkui ja jopa voimistui.
Tuolloin "vastuullisia" vyönkiristyksiä perusteltiin muun muassa sillä, että "emme voi velkaantua tulevien sukupolvien piikkiin".
Moraalipopulismia huokuva fraasi kuulosti tuolloinkin ylevältä, mutta sen jäljiltä "lapsillemme" on nyt tarjolla esimerkiksi entistä kehnompaa koulutusta – ja entistä velkaisempi talous.
Vaikka VM (ja sitä peesaava melko runsas huutosakki) virittää päättäjiä uuteen velkapaniikkiin, ehkä viime vuosikymmenen virheistä kannattaisi ottaa opiksi ennemmin kuin ryhtyä väen vängällä toistamaan niitä.
Taloustraumat yleensä haittaavat tasapainoa
Edellisten vyönkiristysten epäonnistuminen ei suinkaan tarkoita, että julkista taloutta ei pitäisi milloinkaan tasapainottaa. Sen sijaan se tarkoittaa, että tasapainotempussa onnistuminen on paljon vaikeampaa kuin sen vaatiminen.
Julkisen velkaantumisen taittamiseen tarvitaan paljon enemmän kuin kurinalaisia talousihanteita, poliittista rohkeutta ja päättäväisyyttä.
Niiden lisäksi – ja ehkäpä vielä enemmän – tarvitaan malttia välttää ennenaikaista hätiköintiä ja malttia odottaa tasapainotoimille suosiollisia talousoloja.
Elleivät Suomen omat kokemukset viime vuosikymmeneltä vakuuta, samanlainen malttia ja suotuisaa ajoitusta korostava opetus löytyy useista viime vuosikymmenten vyönkiristyshankkeista eri länsimaissa.
Analyysiyhtiö Oxford Economics kokosi viime vuoden lopulla katsauksen parista kymmenestä länsimaiden julkisen talouden tasapainoyrityksestä parin viime vuosikymmenen ajalta.
Suunnilleen puolet yrityksistä jäi pelkiksi yrityksiksi sillä seurauksella, että menoleikkauksista ja muista sopeutustoimista huolimatta velkaantuminen jatkui tai voimistui.
Epäonnistuminen johtui yleensä samoista syistä kuin Suomessa: julkista taloutta ryhdyttiin kiristämään kesken taantuman tai muunlaisen taloustrauman ennen kuin kansantalous oli kyllin vahva kestämään julkisen talouden kiristykset.
Sen sijaan yritykset onnistuivat yleisemmin, kunhan talousolot olivat julkisille vyönkiristyksille suosiollisia. Näin oli esimerkiksi vahvan talouskasvun, elvyttävän rahapolitiikan ja kasvua edistävien talousuudistusten aikaan.
Talousolot eivät nyt suosi äkkijarrutusta
Jos VM:n velkapelottelu menee täydestä ja maan seuraava hallitus aloittaa talouspoliittiset ponnistelunsa velkapaniikin vallassa, viime vuosikymmenen oma maali on vaarassa toistua.
Epäonnistumisen riskit ovat nyt suunnilleen samat kuin ne, jotka johtivat viime vuosikymmenen epäonnistumiseen.
Ja joka tapauksessa talousolot ovat nyt varsin epäsuotuisat minkäänlaisten riuskojen vyönkiristysten toteuttamiselle.
Esimerkiksi VM:n omien talousennusteiden mukaan Suomi ja Suomelle keskeiset vientimaat ovat lähellä painua taantumaan ja kasvu jatkuu lähivuodetkin heikkona tai vielä heikompana.
Samoin Suomen ja Suomelle keskeisten vientimaiden rahoitusolot ovat kiristyneet ja kiristynevät vielä lisää, kun keskuspankit nostavat korkojaan.
Samaan aikaan kansalaisia, yrityksiä ja koko taloutta koettelee vuosikymmeniin ankarin energiakriisi, sen voimistama inflaatio ja niitä kumpaakin pahentava Venäjän hyökkäyssota uhkineen.
Ja nuo vasta viime vuonna voimistuneet uudet taloushaasteet ovat kaatuneet Suomen ja Suomelle tärkeimpien kauppakumppanimaiden syliin ennen kuin yksikään kansantalous on kunnolla toipunut koronakriisin rasituksista.
Tällaiset talousolot ovat jokseenkin onnettomat äkkipikaisille julkisen talouden vyönkiristyksille, joten eipä sellaisia juuri muissa euromaissa kuin Suomessa kukaan ole vielä keksinyt vaatia.
Saksa tai markkinat eivät säiky velkaa
Edes talouspoliittisesta vanhoillisuudestaan aiemmin tunnettu Saksa ei ole ryhtynyt saati vaatinut muita ryhtymään minkään lajin talouspoliittisiin hätäjarrutuksiin.
Saksan hallitus on kylmän rauhallisesti painanut julkista velkakaasua talouden ylläpitämiseksi monenlaisten vaikeuksien aikaan. Samoin hallitusta neuvova "talousviisaiden” neuvosto on viileästi todennut julkisen talouden velkaantuneen voimakkaasti mutta hyvästä syystä, ja pelottelun ja paniikkijarrutusten sijaan neuvosto on suosittanut talouspoliittista malttia.
Saksan talous on toki suurempi ja vahvempi kuin Suomen talous, mutta sattumoisin Saksan julkisen talouden velkaisuuden suhdeluvut ovat jokseenkin samat kuin Suomen vastaavat.
Koroissakaan ei ole niin suurta eroa, että sen takia meillä olisi olennaisesti suurempi syy velkapaniikkiin kuin heillä. Valtioiden kymmenvuotiset markkinakorot ovat kohonneet niin Saksassa kuin Suomessa mutta kuitenkin niin, että korkoero on säilynyt puolen prosenttiyksikön paikkeilla (toki Suomen tappioksi). Sekään ei anna aihetta paniikkiin.
Korkoeron pysyminen suhteellisen tiukkana on osoitus siitä, että Suomenkin korot ovat nousseet euroalueen keskuspankin EKP:n rahapolitiikan kiristysten eivätkä Suomen velkaantumisen takia.
Velkakirjamarkkinoiden noteerausten perusteella rahoittajat luottavat Suomen valtion velanhoitokykyyn himpun enemmän kuin vaikkapa EU:n velanhoitokykyyn.
Jos VM:n velkapelottelu tehoaa mutta ei mene överiksi – eli jos se hillitsee seuraavan hallituksen talouslinjaa mutta ei johda paniikkijarrutuksiin, ehkä rahoittajienkin luottamus säilyy vahvana.
