Euroopan unionin (EU) ja Yhdysvaltain väliset kauppasuhteet ovat viime kuukausina kiristyneet asteittain siihen pisteeseen, että kauppapoliittisissa piireissä puhutaan jo kauppasodan uhasta.
Tunnelma alkoi kiristyä sen jälkeen, kun Yhdysvallat sääti viime elokuussa "inflaationvaimennuslaiksi" (Inflation Reduction Act, IRA) nimetyn lakipaketin – ja kun EU:lle selvisi lakipaketin varsinainen tarkoitus.
Lakipaketin keskeinen sisältö liittyy hiilidioksidipäästöjä vähentävän niin sanotun vihreän siirtymän investointeihin ja niiden edistämiseen verohuojennusten ja muiden tukien avulla.
”Ärtymyksen syyt löytyvät IRA-paketin sisään leivottujen mittavien yritystukien ehdoista.
Laajalla lakikokonaisuudella ei ole oikeastaan muuta suoraa yhteyttä inflaation vaimentamiseen kuin lakipaketille annettu nimi. Mutta harhaanjohtava nimi ei ole kuitenkaan syy, miksi EU on ärtynyt ja miksi kauppasuhteet ovat kiristyneet.
Kipupisteet ja ärtymyksen syyt löytyvät IRA-paketin sisään leivottujen mittavien yritystukien ehdoista ja vaikutuksista.
Kenkä puristaa erityisesti siitä, että Yhdysvallat suuntaa lain tukivälineillä satojen miljardien dollareiden tukiaiset vihreää siirtymää edistävään teolliseen tuotantoon – kunhan tuettavat tuotantoketjut toimivat Pohjois-Amerikan kamaralla.
Tukirajauksen varsinainen tarkoitus lienee Yhdysvaltain talouden Kiina-riippuvuuden vähentäminen eikä EU:n nokittaminen. Mutta EU katsoo silti tukipaketin loukkaavan vapaakaupan periaatteita – ja uhkaavan omia vihreiden investointien tavoitteitaan.
Vakiintuneen tavan mukaan EU-maat ovat vastanneet tähänkin uuteen haasteeseen ryhtymällä keskinäiseen kiistelyyn.
Kisaa ja kiistaa rahasta ja työstä
Periaatteessa EU:n luulisi olevan hyvillään sen itsekin rummuttaman vihreän siirtymän edistymisestä, kun vuosikausien jarruttelun jälkeen Yhdysvallatkin panee toden teolla paukkuja teollisuutensa ja taloutensa "puhdistamiseen".
Tämä ymmärtäväinen ja hyväntahtoisen kannustava kanta onkin yksi EU-maiden reaktioissa esiin noussut tulkinta.
Mutta toinen esiin noussut tulkinta edustaa kriittistä kantaa, jonka mukaan Yhdysvaltain uudet vihertuet ovat epäreilua teollisuus- ja kauppapoliittista riidan haastamista – ja edellyttävät ainakin samalla mitalla vastaamista.
Kiistakysymysten polttopisteessä ovat satojen miljardien eurojen ja dollareiden investointituet teollisuuden ja koko talouden uudistamiseksi – ja tuossa kisassa joko syntyvät tai menetettävät työpaikat.
Yrityksille tällainen suurten talousmahtien keskinäinen kilpailu on houkutteleva tilaisuus, sillä kisassa kenties paisuvat tukisummat pienentävät ainakin alkuun epävarmojen investointien kaupallisia riskejä.
”Kiistakysymysten polttopisteessä ovat satojen miljardien eurojen ja dollareiden investointituet.
EU-komissio ja osa EU-maista haluaisi vastata Yhdysvaltain haasteeseen höllentämällä EU:n omia yritystukien sääntöjä ja jopa perustamalla EU:lle jonkinlaisen yhteisen teollisuustukien rahoitusvälineen.
Komissio hahmottelee tarkoitukseen "suvereniteettirahastoa", jonka rahoituksesta tai toimintaperiaatteesta se ei ole vielä kertonut mitään.
Suomen kaltaiselle pienelle ja syrjäiselle EU-maalle suurempien maiden kiistely teollisuustukiaisista on niin monella tavalla hankala, että pasmat menevät vähemmästäkin sekaisin.
Kolme kehnoa vaihtoehtoa
Suomen viesti EU-maiden ja komission tukikeskusteluihin on ollut vastahankainen, sillä Suomi pelkää tukisääntöjen höllentämisen voivan johtaa EU-maiden keskinäiseen tukikisaan.
Pelko onkin melkoisen varmasti aiheellinen, sillä kunkin EU-maan kansallinen etu menee yleensä kaiken muun edelle, kun pelissä on kyllin suuri määrä työpaikkoja.
Alakynteen jäämisen riski on erityisen suuri juuri Suomen tapaisille pienille jäsenmaille.
Jos tukimääristä alkaa jäsentenvälinen kilpajuoksu, suurilla jäsenmailla ja eritoten Saksalla on kanttia panna peliin moninkertaisesti suurempia summia kuin pienemmillä ja vähävaraisemmilla jäsenmailla.
”Jäljelle jäävä kolmaskin vaihtoehto voi helposti osoittautua Suomelle hankalaksi.
Suomi jäisi helposti niin sanotusti lehdellä soittelemaan – etenkin, kun meillä sisäpoliittinen paine vaatii julkisen talouden kiristämistä eikä uusien tukiohjelmien perustamista.
Mutta Suomi suhtautunee vastahankaisesti myös EU:n yhteisiin teollisuustukiin – ja etenkin niiden rahoittamiseen esimerkiksi samantapaisella EU:n yhteisvelalla kuin koottiin yhteistä koronarahastoa varten.
Yhteistukienkin vastustaminen on ymmärrettävää, sillä Suomelle niistä koituisi melkoisen varmasti enemmän kustannuksia kuin tukirahaa tai investointeja.
Vaikka kummankin lajin vastahankaa voi perustella Suomen kansallisesta katsannosta, jäljelle jäävä kolmaskin vaihtoehto voi helposti osoittautua Suomelle hankalaksi.
Jos EU-maat tai EU eivät vastaa Yhdysvaltain tukihaasteeseen mutta tämä kasvattaa joka tapauksessa omia tukiaan, suuri määrä EU-maidenkin toivomia investointeja karkaa Atlantin taa.