Yksinäisyys, rahahuolet ja turvattomuuden tunne. Se on kova kolmikko murehdittavaksi koska tahansa, mutta joulu saattaa saada yksinäisyyden tuntumaan tavallistakin syvemmältä.
Nuo kolme asiaa nousevat esiin, kun Suomen Punaisen Ristin (SPR) pääsihteeri Kristiina Kumpula listaa, mitkä asiat Suomessa häntä nyt erityisesti huolestuttavat.
Suomen Punainen Risti on maan suurimpia kansalaisjärjestöjä ja Kristiina Kumpula on nähnyt vuosikausia läheltä, miten suomalaiset reagoivat kriiseihin. Muutamat viime vuodet ovat olleet sellaisia, että on käytännössä siirrytty kriisistä seuraavaan.
Istumme SPR:n toimitiloissa kauniissa vanhassa talossa Tehtaankadulla Helsingissä. Lunta on tullut edeltävinä päivinä niin paljon, että toimitiloihin pääseminen vaatii kahlaamista lumivallien läpi.
Lumentäytteisen Helsingin kauneus ja yhteiskunnan yleinen tunnelma eivät sovi yhteen.
Kysyn Kumpulalta, miten huolissaan hän on suomalaisten yksinäisyydestä, jota koronavuodet vielä syvensivät.
– Erittäin huolissani. Ennen koronaa joka viides tunsi itsensä yksinäiseksi, koronan jälkeen joka kolmas. Se on valtava määrä ihmisiä. Eikä kyse ole vain iäkkäistä, vaan yksinäisyys läpäisee kaikki ikäluokat, Kumpula sanoo.
– On tavattoman surullista, millaista osattomuutta osa ihmisistä tuntee ja myös merkityksen tunteen puuttumista. Lisäksi tiedämme tutkimuksista, että yksinäisyys on riski terveydelle.
”Ennen koronaa joka viides tunsi itsensä yksinäiseksi, koronan jälkeen joka kolmas. Se on valtava määrä ihmisiä.
Kun kaikki tämä on tiedossa, SPR:llä on monenlaista ystävätoimintaa. Vapaaehtoisia etsitään ystäviksi ikäihmisille, nuorille, pakolaisille, nuorten turvataloihin. Tärkeintä on välittää tunne siitä, että joku kuuntelee.
– Nuorten turvataloon tulee nuoria, jotka sanovat, ettei heillä ole yhtään turvallista aikuista, jolle puhua.
Nuorten turvatalolla on aina paikalla ammattilainen, joten vastuu nuorista ja heidän turvallisuudestaan ei koskaan ole yksin vapaaehtoistoimintaa tekevällä ihmisellä.
Toinen akuutti ongelma on hintojen raju nousu. Erityisesti ovat nousseet asumisen, sähkön ja ruuan hinta. Osa ihmisistä on erittäin tiukoilla – eikä kyse ole vain pienituloisimmista, vaan myös osassa kahden työssäkäyvän aikuisen talouksista rahat alkavat olla loppu.
– Olemme lisänneet ruoka-avun jakamista ja annamme tänäkin jouluna lahjakortteja vähävaraisiin perheisiin. Tiedän, että on ihmisiä, jotka ovat täysin riippuvaisia pysyvästä ruoka-avusta.
– Ajattelen toimintamme niin, että varsinaisen avun lisäksi yritämme tuottaa ihmisille tunteen, ettei heitä ole unohdettu. Me näemme teidät ja tilanteenne, Kumpula sanoo.
Hän jää hetkeksi miettimään ja jatkaa sitten, että suuri kysymys on, miten ihminen autetaan pois tilanteesta. Ei kukaan voi olla pysyvästi ruoka-avun varassa –tilanteen pitää kohentua.
– Järjestöjen näkökulmasta ajattelen, että meidän tehtävämme on tuoda asioita esille ja pitää niitä näkyvillä.
Ihmisten lisääntynyt turvattomuus on saanut Kumpulan pohtimaan, miten kaikki saadaan pidettyä mukana yhteiskunnassa.
Nykymaailmassa osalla ihmisiä on liikaa töitä ja tavattoman kiire, toiset taas tuntevat putoavansa kyydistä ja muuttuvansa näkymättömiksi.
Otetaan arjen hullunmyllyssä esimerkiksi jälleen SPR:n ystävätoiminta. Löytyykö sinne riittävästi ihmisiä ja sitoutuvatko he? Ei voi olla ystävä kolmen viikon ajan ja sanoa sitten, etten enää ehdi.
– Yksinäisille vanhuksille löytyy ystäviä todella hyvin. Voi käydä esimerkiksi vanhuksen luona kylässä, viedä kävelylle tai tapahtumiin, tai vierailla hoitolaitoksissa. Tärkeintä on kontakti toiseen ihmiseen ja läsnäolo.
– Toiminnassa mukana olevat ihmiset sanovat usein, että se on heille itselleen hyvin palkitsevaa.
Lähiauttaminen lähti todella nopeasti liikkeelle. Ihmiset järjestivät sen itse, kävivät naapurin vanhuksille kaupassa ja apteekissa. Se on erittäin hyvä signaali yhteiskunnasta, sanoo Kristiina Kumpula.
Kuulostaa vihdoin lupaavalta. Erittäin ilahduttavaa on myös se, mitä Kristiina Kumpula sanoo koronavuosista.
– Lähiauttaminen lähti todella nopeasti liikkeelle. Ihmiset järjestivät sen itse, kävivät naapurin vanhuksille kaupassa ja apteekissa. He olivat järjestöjä nopeammin liikkeellä. Se on erittäin hyvä signaali yhteiskunnasta.
– Sanoisin, että sellainen vanhan ajan talkoohenki nosti hyvin nopeasti päätään.
SPR, kuten monet muut kansalaisjärjestöt, lähti myös mahdollisimman nopeasti liikkeelle. Korona näytti konkreettisesti suomalaisten auttamishalun. Järjestö sai riveihinsä paljon uusia vapaaehtoisia.
Kun koronatilanne hieman helpotti, Venäjä aloitti hyökkäyksen Ukrainaan. Sota Euroopassa vyöryi kuvista meidän kaikkien silmille. Ihmiset järkyttyivät ja ymmärsivät hyvin nopeasti, että nyt apua tarvitaan taas, tällä kertaa Ukrainaan.
– Suomen Punainen Risti oli entuudestaan tehnyt työtä Ukrainan Punaisen Ristin kautta, joten sitä reittiä tiesimme avun menevän perille.
– Sellaisia kommelluksia oli, että ihmiset toimittivat itsenäisesti Ukrainaan monenlaista tavaraa, joista ukrainalaiset sanovat myöhemmin, että he eivät tiedä, mitä näillä tavaroilla on tarkoitus tehdä ja kenelle ne on tarkoitus antaa.
”Sellaisia kommelluksia oli, että ihmiset toimittivat itsenäisesti Ukrainaan monenlaista tavaraa, joista ukrainalaiset sanovat myöhemmin, että he eivät tiedä, mitä näillä tavaroilla on tarkoitus tehdä ja kenelle ne on tarkoitus antaa.
Tästä päästään siihen, miten ihmiset – ymmärrettävästi – reagoivat tunteella. Halu auttaa oli niin suuri, ettei ymmärretty tai maltettu pysähtyä miettimään, millaista apua vastaanottaja tarvitsee.
Pyydän esimerkkiä.
Kristiina Kumpula miettii hetken.
– Jos muotoilen sen näin, että sinulta palaisi nyt talo ja joulu on juuri tulossa. Minulle tulisi tunne, että sinulle on tuotava joulukinkku, koska muuten joulu ei tule. Sinä taas toivoisit, että olisi kattila ja pannu, koska ne auttavat enemmän. Mutta en pystyisi itse ajattelemaan niin pitkälle, koska olen hädissäni puolestasi.
Ajatuskulku osuu hämmentävän oikeaan. Muistan hyvin, miten helmi–maaliskuussa mietin kuumeisesti, mitä voisin lähettää Ukrainaan. En niinkään sitä, mitä he mahtavat tarvita. Sosiaalisen median kanavat täyttyivät erilaisista tavarakeräyksistä ja innokkaimmat lähtivät itse viemään tavaroita perille.
Ajatus oli varmasti hyvä, mutta Kumpulan mukaan se aiheutti rajaseudulle ajoittain liikennekaaoksia, joissa virallisten auttajien on vaikea päästä liikkumaan. Tarkoitus ei ole väheksyä kenenkään tekemää auttamistyötä – vaan korostaa sitä, että kannattaa hetki miettiä ja tunnistaa omat vaikuttimensa.
Kun Suomessa on yhä paljon ukrainalaisia pakolaisia, miten heitä voisi nyt auttaa parhaiten?
– Elämällä heidän kanssaan arjessa. Kotoutuminen on alkanut ja tarvitaan ihmisiä, jotka näyttävät, miten normaali suomalainen arki toimii. Voi mennä esimerkiksi heidän kanssa kauppareissulle, sillä suomalainen ruokakauppa voi tuntua erilaiselta ja oudolta. Voi olla mukana kunnan tai vaikka urheilujärjestön toiminnassa, jossa lapsia otetaan mukaan.
Entä jos arvelee etukäteen, ettei ymmärrä toisen puheesta mitään ja arastelee siksi?
Kumpula nauraa.
– Kieli ei oikeastaan ole este. Ei sillä ole väliä, ettei osaa ukrainaa. Jos molemmilla on tarve saada kommunikaatio toimimaan, niin hyvin pienellä määrällä yhteisiä sanoa se sujuu. Rohkeasti vaan mukaan, jos on auttamishalua.
Joskus auttamishalua on niin paljon, että auttaja väsyy itse. Auttaminen on mitä suurimmassa määrin myös tunnetyötä.
– Näemme välillä ihmisiä, jotka ovat ylittäneet oman kestokykynsä. He voivat olla hyvin väsyneitä tai tavattoman pettyneitä. Voi tulla tunne, että eikö mikään riitä, Kumpula sanoo.
– Siksi on tärkeää ymmärtää, että on olemassa raja. Se hetki tai kohta, josta tietää, että tämän enempää en voi tehdä hyväksesi vaikka miten haluaisin.
