Johanna Laakso kertoo kohdanneensa työpäivänsä aluksi työmarkkinabyrokratian arjen kaikessa karuudessaan.
Kokkolan Työttömät ry:n toiminnanjohtajana työskentelevä Laakso kertoo kuulleensa tapauksesta, jossa palkkatuella oli palkattu työntekijä, joka on odottanut työhön pääsyä viime syksystä asti.
– Hän aloitti työt huhtikuun alussa 30,5 tunnin työviikolla ja 1 700 euron bruttopalkalla. Työntekijällä on kotihoidontuella elävä puoliso ja noin 2-vuotias lapsi.
Johanna Laakso.
Lopputulos: Kela eväsi perheeltä asumis- ja toimeentulotuen ja kieltäytyi maksamasta heidän sähkölaskuaan.
– Heillä on noin 1 000 euron vuokra ja he saavat noin 100 euroa lapsilisää. Puoliso saa 300 euroa kotihoidontukea nettona. Työntekijän bruttotulot ovat suunnilleen tuon tonnin, eli vuokranmaksun jälkeen perheellä on käytettävissään 300 euroa koko kuuksi.
Laakso ihmettelee, miten moinen on mahdollista.
– Lain mukaan toimeentulotuen perusosan eli elämiseen jäävän rahan määrä on yhteistaloudessa asuvalle reilut 437,60 euroa kuussa. Nyt selvittelen, että mikä tässä ei täsmää.
– Ihan järjetöntähän tämä on, hän puuskahtaa.
Tällaiset tapaukset ovat Laaksolle arkipäivää. Hänellä itselläänkin on ollut mutkikas polku pätkätöiden ja pitkäaikaistyöttömyyden risukossa.
– Valmistuin myyntimerkantiksi 17-vuotiaana vuonna 1992, keskelle lamaa, mutta töitä ei tuolloin yksinkertaisesti ollut.
1990-luku meni Laaksolla työttömyyden lisäksi ”kaikenlaisissa keikkahommissa”, kuten puhelinmyynnissä. Vuonna 2000 hän ryhtyi yrittäjäksi.
– Pääsin työvoimatoimiston kautta kello- ja kultalinjalle, ja siitä innostuin. Ostin sitten alan liikkeen vanhalta omistajalta. Velkaa oli kuitenkin myyntiin nähden liikaa, ja vuonna 2005 firma meni konkurssiin.
Sen myötä Laakso menetti kuudeksitoista vuodeksi myös luottotietonsa.
– Sitten olin pari vuotta työttömänä, mutta opiskelin isännöitsijäksi ja tein välillä niitä hommia. Olin myös palkkatuella myyntitöissä, mutta sitten tulin raskaaksi. Kaksosteni syntymän ja äitiysloman päätyttyä hain neljä ja puoli vuotta töitä.
Lopulta hän pääsi töihin työvalmennuspalveluita tarjonneelle Kokkotyö-säätiölle.
– Hyvällä tuurilla ja sattuman kautta, hän hymähtää.
Nyt Laakso on työskennellyt vuoden päivät työttömien yhdistyksen toiminnanjohtajana. Se on hänen ensimmäinen toistaiseksi voimassa oleva työsopimuksensa.
– Opiskelen samaan aikaan myös sosionomiksi. Onhan tämänkin yhdistyksen toiminta etenkin korona-aikana ollut melkoista kitkutusta, eikä tulevaisuudesta ole tietoa. Mutta saimme sentään 30 tuhannen euron toiminta-avustuksen Kokkolan kaupungilta.
– Koen, että tämä on minun alani. Haluan jatkossakin saada työttömien ääntä kuuluviin ja korjata heihin liitettyjä ennakkoluuloja.
Juuri nämä ennakko-oletukset sieppaavat Laaksoa pahasti. Häntä suututtaa puhe kannustinloukuista ja niihin liittyvistä oletuksista, joiden mukaan ihmiset ”ikään kuin valitsisivat etuuksien nostamisen työssä käynnin sijaan”.
– Tein muutama vuosi sitten kymmenien tuhansien naisten Facebook-ryhmässä kyselyn, jossa kysyin, kävisivätkö nämä ihmiset töissä, vaikka he eivät saisi siitä enempää tai vähän enemmän rahaa kuin etuuksista. Ylivoimaisesti suurin osa vastasi, että kyllä.
Perusteet olivat tutun kuuloisia: työnteko on mielekästä, eläkettä kertyy – vaikka vähänkin – , työelämässä oleminen luo yhteenkuuluvuuden tunnetta.
– Ihmiset eivät halua työttömän luuserin leimaa otsaansa.
Lue lisää: Näiden ammattien osaajat revitään nyt käsistä – katso oman alueesi tilanne
Siksi Laaksoa surettaakin se, etteivät kovasti töitä tekevät, ahkerat ihmiset pääse köyhyydestä eroon.
– Minä en halua puhua kannustinloukuista. Minusta sellaisia ei ole olemassa. Enemmän ne ovat köyhyysloukkuja. Niistä on vaikea nousta, vaikka ihmisellä olisi kuinka motivaatiota.
Hän nostaa esimerkiksi juuri haastattelupäivänä kohtaamansa esimerkin.
Laakso listaa useita eri köyhyysloukkuja, jotka tavalla tai toisella vaikeuttavat ihmisten selviämistä kohti turvatumpaa taloutta.
– Yleisin kuulemani loukku on ulosoton liian matala suojaosuus. Varsinkin ihmisellä joka asuu yksin tai köyhän kumppanin kanssa ei välttämättä jää matalapalkkatyöstä jää edes etuuksien vertaa käteen.
Myös asumis- ja työmatkakulut ovat ongelma. Matkat ovat kalliita maakunnissa, pääkaupunkiseudulla taas asuminen.
– Helsingissä yksiö maksaa 700–900 euroa. Jos siihen summaan lisää yhden ihmisen toimeentulotuen perusosan, se tekee noin 1 300–1 400 euroa kuussa. Siihen päälle kun tulee vielä kaikkia muita kuluja, niin palkkaa pitäisi saada vähintään se pari tonnia kuussa, että käteen jäisi muutakin kuin työnteon ilo.
Köyhyysloukut eivät johdu vain eri etuuksista, vaan myös pienet palkat ankeuttavat.
– Tästähän on ihan tilastoakin. Muistaakseni Suomessa on yli puoli miljoonaa työssä käyvää ihmistä, joiden palkka on niin pieni, ettei se nosta elintasoa suhteessa etuuksiin.
Hän viittaa Etlan helmikuussa julkaisemiin lukuihin.
Niukka elo vaikuttaa Laakson mukaan ihmisen elämän jokaiselle osa-alueelle.
– Kun ihminen on työttömänä, jää moni tärkeä asia hankkimatta tai korjaamatta tai siirtyy tulevaisuuteen. Kaikki lähtee ihan siitä, millaisia vaatteita käytät tai millä kengillä kävelet.
Myöskään välitön töihin pääsy ei korjaa kaikkia asioita.
– Kyllä siinä havaintojeni mukaan noin puoli vuotta menee, että saa taloutensa tasapainoon. Jos kyseessä on pätkäsuhde joka menee tämän puolen vuoden jälkeen poikki, on ihminen taas lähtöpisteessä kituuttamassa. Se stressaa.
Tästä huolimatta monet työttömät jaksavat olla aktiivisia, Laakso korostaa.
– He tekevät valtavasti vapaaehtoistyötä vaikka juuri yhdistyksissä, jotka eivät maksa heille palkkaa. Minusta tällaiset ihmiset ovat yhteiskuntamme sankareita.
