Pariskunta on kiertänyt maailmaa jo yli viisi vuotta purjeveneellä – ikävä käänne pysäytti matkanteon - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Aiski Kainuvaara ja Miia Pärnänen ovat kiertäneet maailmaa yli viiden vuoden ajan.

Aiski ja Mia olivat kiertäneet maailmaa purjeveneellä jo viisi vuotta – sitten matka sai hurjan käänteen

Koronapandemia yllätti maailmanympäriseikkailulla olevan purjehtijapariskunnan.


19.9. 7:45

Aurinkoinen aamu kesäkuun 29. päivänä vuonna 2016. Kello 10.10 S/Y Omaha irtaantuu Kirkkonummen Kantvikin sataman laiturista ääriään myöten tavaraa pullistellen. Kapteeni Aiski Kainuvaara ohjaa purjeveneen keulan kohti Suomenlahtea.

On alkanut ensimmäinen etappi kohti Tallinnan Pirita-satamaa. Kainuvaara ja myöhemmin mukaan liittyvä kumppani Miia Pärnänen, 47, ovat päättäneet purjehtia maapallon ympäri kuudessa vuodessa, ensimmäisellä omalla purjeveneellä. Unelmasta oli tullut totta.

Kainuvaara ei unohda tuon aamun tunnelmaa.

Pelotti ja jännitti, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta samalla oli niin euforisen onnellinen olotila.

– Pelotti ja jännitti, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta samalla oli niin euforisen onnellinen olotila. Ja toisaalta heti kun satama hävisi, iski ikävä. Sinne jäi satamaan lähimpiä ystäviä vilkuttamaan.

Kainuvaara muistaa haaveilleensa maailmanympäripurjehduksesta ”jo pikkupennusta”. Vuonna 2007 purjehdusreissulla Antarktiksella, keskellä Drakensalmen hyistä myrskyä, Kainuvaara muistaa päättäneensä, että nyt loppuu haaveilu.

Veneeseen jäi lähtöhetkellä pieni kaaos, vaikka tavaraa oli lastattu jo juhannuksesta saakka.

Vuoden verran hän etsi sopivaa venettä ja löysi sen lopulta Tanskasta. Alkoi iso projekti 1986 vuosimallia olevan veneen remontoimiseksi valtamerikelpoiseksi kahden ihmisen kodiksi.

Kainuvaara otti lainaa, käytti palkkansa veneeseen ja tankkasi tietoa purjehtijayhteisöltä.

– Olin siihen aikaan Tellabsilla töissä. Päivisin olin konttorilla, ja heti töiden jälkeen livistin venettä tekemään. Ensimmäinen talvi käveltiin jäätä pitkin metallilaatikkoon raaputtamaan ruostetta irti.

Kainuvaara oli mennyt 1990-luvun alussa töihin Martis Oy:hyn, jonka Tellabs osti 1993. Martis oli aikansa Nokia, isoimmillaan 2 500 hengen yritys.

– Näin sen nousun, rekrytoinnit ja romahduksen. Kun firmassa oli 26. yt-kierros, se osui minun kohdalleni. Vuosi oli 2016.

Kun ei ollut enää töitä eikä asuntovelkaa ja vene rupesi valmistumaan, lähtö päätettiin tulevalle kesäkuulle. Se piti ajoittaa kesään, jotta vene ehtii pahamaineisista syysmyrskyistä tunnetun Biskajanlahden yli.

Pärnänen jäi vielä Suomeen myymään rivitaloasuntoa ja hyppäsi kyytiin Englannin etelärannikolta.

Atlantin yli hiekkamyrskyssä

Gran Canarialta alkoi valmistelu Atlantin ylitykseen. Lähtöpäivänä sää näytti rajulta, mutta Omaha lähti silti matkaan miehistön harkinnan jälkeen. Parin lisäksi mukana oli ensimmäisellä valtamerietapilla myös kolme miehistön jäsentä.

Ensimmäisinä päivänä Omaha suorastaan liisi, 150 sitten 164 mailia – yhä pisin päivämatka koko reissulla.

– Kolmantena päivänä, kun käännyimme etelään hakemaan pasaatituulia, taivas muuttui ruskeaksi.

Myrsky oli tuonut Saharan hiekan, joka sateli kannelle. Hiekkamyrsky saatteli Omahaa aina Karibialle saakka.

– Vasta siellä näimme auringon seuraavan kerran.

Taivas selkeni Karibialla, kun Omaha saapui Saint Lucialle.

Kainuvaara, 50, kertoo jo kuudeksi vuodeksi venyneen matkan huimista vaiheista erikoisesta paikasta. Hän puhuu internet-puhelua huoneessa – tarkemmin sanoen muutaman metrin metallikopissa – Pohjois-Australiasta keskeltä aavikkoa. Paikka on koronakaranteenikeskus Darwinin kaupungin ulkopuolella.

Pärnänen, 47, liittyy mukaan. He nukkuvat eri huoneissa. Tilanne on outo, sillä matkalaiset ovat olleet viime vuodet yhdessä lähes tautotta ja vuorokauden ympäri pienessä liikkuvassa kodissaan.

Syy, miksi pariskunta on yhä toisella puolella maapalloa, selviää kohta.

Täydellinen uupumus

Karibia tuo mieleen satumaiset rannat ja letkeän elon. Mutta kun Omaha pääsi Karibialle Saint Lucialle ja siitä Martiniquelle, merengue ja rommi eivät olleet mielessä.

– Olimme aivan stressissä, burnoutissa. Sen ymmärsimme kunnolla vasta myöhemmin.

Laivan kunnostaminen matkan alkupuolella Portugalissa oli maksanut yli kaksinkertaisesti arvioidusta ja syönyt jo korjausbudjetin.

Laivan kunnostaminen matkan alkupuolella Portugalissa oli maksanut yli kaksinkertaisesti arvioidusta ja syönyt jo korjausbudjetin. Työuran päättyminen, matkavalmistelu, kodin myynti, tuntemattomaan hyppääminen, rutiineista luopuminen ja valtameriylitys olivat uuvuttaneet heidät täysin.

Kapteenina Kainuvaara oli ollut Atlantilla myös ensi kertaa vastuussa miehistöstä. Vasta puolen vuoden jälkeen pariskunta alkoi jälleen rentoutua ja unirytmi palasi.

Kohti Antarktista

Yleensä maailmanympäripurjehtijat kulkevat Panaman kanavan läpi Tyynellemerelle. Omahalla suunnitelma oli jopa hullunrohkea. Vastavirrassa ja -tuulessa alas kohti Brasiliaa aina Antarktikselle asti.

Tunnettu suomalaispurjehtija Pertti Duncker on ainoa Suomen lipun alla Antarktiksella omalla veneellä käynyt huviveneilijä. Kainuvaaran haaveena oli seurata esikuvaansa.

Matka eteni hyvin kohti Brasiliaa, kunnes heinäkuussa 2017 konerikko iski Omahaan. Alkoi tuskainen etappi, 5 000 mailia, 54 päivää, kuumilla ja tyvenillä merialueilla, joita kutsutaan hepoasteiksi. Eräs teoria selittää, että entisaikojen merenkulkijat joutuivat näillä leveysasteilla teurastamaan hevosia selvitäkseen eteenpäin.

Yleensä venekorjaukset veivät Brasilian satamakaupungissa ainakin puoli vuotta, mutta Omahaan löytyi kone yllättävän nopeasti. Korjaus vei kuitenkin ison osan varabudjetista.

Omaha oli radioyhteydessä Yhdysvaltain meriradioverkon purjehtijaryhmiin. Sitä ohjeistettiin jatkaman ohi pohjoisrannikon, jonka varoiteltiin olevan liian vaarallinen ulkomaalaisille veneilijöille.

– Ei meillä ollut varsinaista hätää. Maailman merillä purjehtii paljon veneitä, joissa ei ole moottoria. Se on vaan erilaista. Pienin päivämatka oli 20 mailia. Koimme myös ihmeellisiä hetkiä. Joskus vesi ja taivas olivat samaa väriä eikä horisonttia erottanut.

– Olit sinisessä kuplassa, mikä oli aika spookia. Piti mennä sisälle Omahaan, jotta sai seinät ympärille, Pärnänen kuvailee.

Rion länsipuolella Omaha pääsi vihdoin satamaan korjattavaksi. Moottori saatiin kuin ihmeen kaupalla korjattua joutuisasti. Kaksi kuukautta myöhemmin matka saattoi jatkua.

Kainuvaara ja Pärnänen ovat kokeneita sukeltajia.

Matka jatkui rannikkoa pitkin Uruguayhin ja Argentiinaan, jossa pariskunta latasi akkuja. He tekivät päiväretkiä ja sukelsivat vierailulle tulleen ystävänsä kanssa.

Sitten matka jatkui kahdestaan yhä etelämpään. Kun Omaha viimein saapui Ushuaiaan, eteläkärjen kaupunkiin Argentiinan Tulimaassa, Kainuvaara ei pystynyt pidättelemään kyyneliä.

– Tasan kymmenen vuotta aiemmin olin lähtenyt lentokoneella Ushuaiasta ja päättänyt, että tulen vielä joskus tänne omalla veneellä.

Tulimaassa Kainuvaara ja Pärnänen retkeilivät ja rentoutuivat jälleen vieraidensa kanssa, sukelsivat ja purjehtivat.

Sitten matka jatkui Patagoniaan, jossa Omaha kohtasi vielä pahemman myrskyn.

Omaha Patagonian jäissä.

– VHF rupesi huutamaan ”securite, securite”, ja mukana ollut kaveri käänsi, että tulossa on sitten kova myräkkä. Noin kymmenen minuutin päästä tulikin valkoinen seinä saarten välistä kohti. Tuuli nappasi jokaisen aallon ylöspäin ja merivettä satoi vaakatasossa. Meteli oli käsittämätön.

– Mia katsoi tuulimittaria ja sanoi, että tämähän on rikki, se näyttää 99 solmua. Laitteessa oli vain kaksi digitaalista numeroa. Pääsimme onneksi yhden saaren suojaan. Lähellä oli mitattu 120 solmua, 70 metriä sekunnissa.

– Syvyystiedot ovat siellä puutteelliset, sieltä nousi merenalainen vuori kahteen metriin. Meillä on kolmen metrin syväys. Ehdimme juuri jarruttaa, kun vesi näytti oudolta, muta köliin tuli reikä.

Omaha oli telakoitava ja haverin seurauksena Kainuvaaran oli hylättävä haaveensa Antarktiksesta. Duncker sai pitää merkintänsä.

Patagoniassa Kainuvaara halusi nähdä kuuluisan Fjordo Finlandian, suomalaisen tutkimusmatkailijan Väinö Auerin vuonna 1929 löytämän vuonon. Epäonnea oli jälleen, sillä Omaha otti pohjakosketuksen karttaan merkitsemättömässä karikossa.

Matka saa dramaattisen käänteen

Helmikuussa 2018 Omaha ohitti Kap Hornin ja suuntasi jälleen ylöspäin. Kainuvaara jatkoi yksin, kun Pärnänen lensi Suomeen lomalle. Alkoi 1 500 mailin etappi yksinpurjehdusta labyrinttimaisen, osin kartoittamattomaan saariston halki Chilessä. Siellä Kainuvaara purjehti useiden haaksirikkoutuneiden laivanraatojen ohi ja mietti, miksi ne kaikki oli jätetty sinne.

Tyynenmeren saariryhmien historia on vaikuttava. Eräs mieleenpainuvimmista oli Polynesiassa sijaitseva Pitcairn, tahitilaisten ja myyttisen Bounty-laivan kapinallisten jälkeläisten asuttama saari. Siellä asuu edelleen noin 30 ihmistä lähes omavaraisesti.

– Eräs 80-vuotias täti, joka tuli hakemaan meidät veneellä, sanoi että tämä paikka ei ole nössöille (not for sissies).

Pitcairnille oli tuotu Galapagos-saarilta yli 200-vuotias kilpikonna.

Omaha ohitti myös Mochan saaren, joka on toiminut Moby Dick -tarinan innoittajana. Juan Fernándezin saarilla eli Robinson Crusoe. Näiden jälkeen Omaha matkasi Pääsiäissaarelle.

Ranskan Polynesiaan, Gambiersaarille Omaha saapui huhtikuussa 2019 ja kirjautui sisään. Tuli syksy, jolloin alueella oleilevat purjehtivat siirtyvät yleensä 1 500 kilometriä pohjoiseen, Marquesassaarille turvaan hurrikaaneilta. Näin myös Omaha, joka myöhemmin jatkoi Tahitille.

Helmikuussa pariskunnan eräät vieraat ehtivät lähteä, kun maaliskuussa alkoi kantautua uutisia vaarallisesta viruksesta maailmalla. Tarkoituksena oli ollut lähteä kohti Cook-saaria, Fijiä, Vanuatua ja sieltä edelleen Japaniin.

Kainuvaara ja Pärnänen huomasivat jääneensä Tahitille lockdowniin. Tuli ulkonaliikkumiskielto. Kaupassa käyntiä rajoitettiin. Alkoi pitkä aika odottelua ja matkabudjetin venyttämistä.

Aloin laskea budjettia ja totesin, että nyt on elettävä kaksi vuotta yhdeksi vuodeksi varatuilla varoilla.

– Aloin laskea budjettia ja totesin, että nyt on elettävä kaksi vuotta yhdeksi vuodeksi varatuilla varoilla. Silloinkin vararahasto kutistuisi liian pieneksi, mutta ei ollut vaihtoehtoja, Pärnänen kertoo.

– Laskin, että voimme kuluttaa 500 euroa kahden ihmisen menoihin kuukaudessa. Satamamaksuihin ei mene rahaa sillä olemme ankkurissa. Tarvitaan silti polttoainetta jollaan sekä dieseliä sähkön tekemisen generaattorilla. Sitä kuluu vaikka Omahassa onkin hyvät aurinkopaneelit ja tuuligeneraattori.

Oli karsittava heti pois tietoliikennekulut ja kaikki ravintolat, pestävä pyykki käsin. Pärnänen leipoi itse useimmiten leivät. Kaupasta he eivät ostaneet koko aikana juuri yhtään vaatetta. Kun T-paidat tai lakanat haalistuvat ja kuluvat puhki ne siirtyvät räsyiksi huoltohommiin.

Simpukka-ateria.

Valtameripurjehtivat harjoittavat vaihtotaloutta. Kainuvaarakin pesi naapurin veneen pohjan ja tämä laittoi viikon ajan illallisen vastineeksi.

Tuolta ajalta mieleenpainuvin kokemus oli sukellusretki Fakaravan atollilla. Juhannusta seuraavan täydenkuun aikaan on hetki, jolloin meriahvenet tulevat massoittain parittelemaan. Niiden perässä hait.

Kuin olisi sukeltanut kimaltelevassa kalakeitossa.

– Kuin olisi sukeltanut kimaltelevassa kalakeitossa, Kainuvaara kertoo.

Rokotuksiin he pääsivät jo maalis-huhtikuussa ja saivat todistukset myös. Kaikkiaan pariskunta jäi Ranskan Polynesiaan jumiin kahdeksi vuodeksi, kun korona sulki rajat saarivaltioissakin.

Australiaan aavikolle

Tahitin Omaha jätti lopullisesti illalla 21. kesäkuuta. Oli tyyni ilta, ja Omaha liikkui aluksi moottorilla. Seuraava määränpää oli huiman pitkän etapin päässä: Reunion, saari Madagaskarin itäpuolella, jolle Omahalla oli lupa saapua. Matka-ajan arvio oli 90–110 päivää.

Heinäkuussa, kun Omaha purjehti länteen lähellä Amerikan Samoaa, etelästä tulevat aallot rupesivat vähitellen kasvamaan ja heiluttamaan venettä epämiellyttävästi, kun tuuli puski samalla takaa. Sitten tapahtui kaamea käänne. Vene kallistui pahoin, puomi upposi veteen pääpurjeineen vetäen syvyyksiin myös vahinkojiipin estäviä preventteriköysiä. Omaha kääntyi äkillisesti, jolloin puomi katkesi kokonaan.

Omaha liikkui nyt kahdella keulapurjeella. Sillä saattoi purjehtia, mutta vain myötätuulessa, ei luovien. Myös vantti, maastoa pystyssä pitävä osa, oli hajonnut.

Olimme kunnossa mutta vene vaurioitunut.

– Meillä ei ollut hengenhätää, olimme kunnossa mutta vene vaurioitunut.

Kainuvaara piti yhteyttä pitkän kantaman radiolla Havaijille päivittäin, josta varmistettiin että suomalaiset ovat kunnossa. Tässä vaiheessa tieto Omahan tilanteesta levisi radioaaltojen kautta myös Australiaan ja Suomeen tukijoukoille, jotka alkoivat valmistella maahantulolupia.

Maiseman Fakaravan atollilta Mooreasta, Ranskan Polynesiasta.

Omahan oli haettava Australiasta apua safe haven -säännön turvin. Se takaa merenkulkijoille pääsyn maihin.

Kun Omaha lähestyi mannerta, sen kulkua tarkkaili Australian merivartioston vene ja lentokone. Elettiin heinäkuuta, ja Omahaan tuli tieto, että Suomen lähetystö oli hakenut pariskunnalle viisumia. Rajavalvonnan jälkeen Omaha ankkuroitiin lopulta karanteenipoijuun.

– Ja sieltä suunnilleen muovilla päällystettynä meidät kuljetettiin karanteeniin.

Karanteeni maksaa 2 500 Australian dollaria henkilöltä. Pahoin vaurioitunut Omaha jäi odottamaan Darwinin satamaan. Uusi puomi maksaa 5 000 dollaria, eikä kaikista muista kustannuksista vielä ole tietoa. Kotimatkan eli kuukausien ruokavarasto piti hävittää ja ruoat on hankittava uudestaan, kun matka jatkuu.

Tahitilta lähdettäessä Pärnänen muun muassa kypsensi painekattilassa kolme kertaa 13 kilon laatikollisen kanankoipia, jotka pakastettiin päiväannoksiksi.

Onneksi pariskunnalla on hyviä ystäviä ja tukijoita. Elokuussa nämä riensivät apuun ja järjestivät pienkeräyksen, joka saavutti tavoitteensa nopeasti. Omaha sai rahaa korjauksiin ja kotimatkaan.

Kainuvaara ja Pärnänen ovat eleestä syvästi kiitollisia.

Kaiken arvoista?

Karanteenista päästyään pariskunta on aloittanut ison urakan vaurioiden korjaamiseksi. Vene jäi suolakuorrutukseen, pesua, huoltotöitä, purjeiden ompelua, on paljon edessä.

Vaikka matkalla on sattunut paljon vastoinkäymisiä, se on ollut myös täynnä upeita kokemuksia. Luontoretkiä, useiden ystävien vierailuja, sukellusretkiä, illallisia. Myös tylsää arkea, sarjojen töllöttelyä tietokoneelta, loputonta siivoamista ja nikkarointia ja väsymistä. Riitelyä siitä kumpi joutuu tyhjentämään tukkeutuneen kakkaletkun.

Laivaelämä vaatii jatkuvaa korjailua, huoltoa ja siivoamista, kuten mattojen pesua.

Eräässä myrskyssä ryhävalaat alkoivat yhtäkkiä hyppiä korkealla ilmaan suoraan veneen vieressä. Omahassa toivottiin vain, ettei yksikään rysähdä veneen päälle.

– Me olemme olleet onnellisia. Jos nyt jokin on yllättänyt aiemmin normityössä olleen ihmisen, niin se, että meillä ei ole normaalia arkea. Aina on viikonloppu, mutta toisaalta taas aina todella paljon työtäkin. Kaipaisin sitä, että viikon katkaisee jokin, joka katkaisee työt, Pärnänen kertoo.

– Yritin sitä jossain välissä, että veneen huoltoja tehtäisiin arkena, mutta ei se onnistunut. Jos on hyvä sääikkuna tulossa ja pääsee purjehtimaan, töitä on tehtävä, Kainuvaara lisää.

Luulen, että kun tili on nollilla, niin siinä on motivaatiota tarpeeksi. Ei ole vaihtoehtoa.

Miten helppoa on pitkään nomadielämää eläneen palata arkeen ja lähteä maanantaiaamuna toimistolle?

– Luulen, että kun tili on nollilla, niin siinä on motivaatiota tarpeeksi. Ei ole vaihtoehtoa. Sopeutuu tai ei, Pärnänen sanoo.

– Enemmän harmittaisi, jos emme olisi lähteneet. Että olisin vanhuksena jossain kiikkustuolissa samanlaisessa kopissa ja miettimässä miksi en tehnyt tätä, Kainuvaara lisää.

Pariskunta ei lähde avaamaan tarkkaa matkabudjettiaan. Viitteellinen, useiden matkapurjehtijoiden arvio on, että noin 20 000 eurolla vuodessa elää kaksi ihmistä. Se ei kata isoja korjauksia, jotka voivat helposti olla tuhansissa euroissa tai yli.

Loma loppumassa

Kun Tahiti jäi taakse ja alkoi kotimatka, Kainuvaaraan iski outo haikeus. Vaikka edessä oli vielä tuhansia merimaileja ja uusia seikkailuja.

Purjeet sidotaan reiviin.

– Sama tunne kuin kesäloman viimeisellä viikolla. ’Täh, kohta täytyy mennä takaisin töihin’. Meillä on enää yhdeksän kuukautta. Ei ole kivaa, Kainuvaara vitsailee, mutta vain puoliksi.

Kertaakaan he eivät ole harkinneet, että jättävät Omahan ja ostavat lipun Suomeen.

– Vene on meidän kotimme, ei me voida jättää sitä, siitä on tullut niin läheinen osa meitä, Pärnänen sanoo.

– Kun on itsepäinen ja kerran päättänyt että maapallo kierretään, niin kyllä se sitten kierretään.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?