Kommentti: Kestävyysvaje ja muita satuja ja tarinoita julkisen talouden haasteista - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Kommentti: Kestävyysvaje ja muita satuja ja tarinoita julkisen talouden haasteista

Kestävyysvajeesta olisi helpompi huolestua, jos mittari itse kestäisi päivänvaloa – tai jos se olisi edes tästä maailmasta, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.

4.9. 6:45

Talouden toivottuakin nopeampi toipuminen koronataantumasta on jo innostanut osaa talouskeskustelijoista sormen heristelyyn julkisen talouden velkaantumisesta.

Todennäköisesti niin sanottu kestävyysvaje nouseekin näkyvään ja kuuluvaan sivuosaan, kun hallitus ryhtyy ensi viikon budjettiriihessään kasaamaan arviotaan valtion ensin vuoden tulojen ja menojen kokonaisuudesta.

Odotettavissa on tuntuvasti alijäämäinen budjetti, jonka menojen kattamiseksi valtion piikkiin kertynee taas miljardien eurojen verran lisää velkaa.

Samalla kasvanee laskennallinen kestävyysvaje – ja huoli julkisen talouden kestävyydestä.

Huoli kestävyysvajeesta voi olla ennen pitkää aiheellinenkin, mutta sitä ei voi mitenkään luotettavasti tai todenmukaisesti arvioida esimerkiksi EU:n komission tai Suomen valtiovarainministeriön (VM) virallisten kestävyyslaskelmien perusteella.

Viralliset kestävyysvajeen arviot päinvastoin haittaavat aiheen puntaroimista, sillä ne vertailevat julkisen talouden tilaa suhteessa EU-sopimusten ja taloussääntöjen keinotekoisiin vaatimuksiin ja sopimusten mukaiseen mallimaailmaan.

Sen sijaan viralliset kestävyyslaskelmat eivätkä vertaa julkisen talouden tilaa suhteessa todelliseen reaalimaailmaan, jossa valtiot panevat budjettipäätöksiään toteen – ja jossa kansalaiset elävät.

Kestävyysvajeesta olisikin luontevampi keskustella – ja huolestua tai huojentua – jos kestävyysarviot olisivat nykyistä kestävämmällä ja todenmukaisemmalla tolalla.

Kaavamaisen pöhköjä oletuksia

Kestävyysvaje tarkoittaa valtiovarainministeriön mukaan arviota julkisen talouden tulojen ja menojen erotuksesta eli "kroonisen alijäämän" määrästä pitkän ajan kuluessa.

Kääntäen kestävyysvaje ilmaisee, kuinka paljon julkisen talouden "perusjäämän" pitäisi olla ylijäämäinen velkaantumisen pysäyttämiseksi ja kertyneen velan korkojen maksamiseksi.

VM:n suoraan sanottuna pöhkön pelkistyksen mukaan kestävyysvaje "kertoo, kuinka paljon julkista taloutta olisi vahvistettava lähitulevaisuudessa (VM:n laskelmissa seuraavan neljän vuoden aikana), jotta julkinen talous olisi pitkän aikavälin tasapainossa".

Tällaisen kestävyysvajeen mittaisen "sopeutuksen" jälkeen "ei olisi enää tarvetta nostaa veroastetta, leikata menoja, tehdä julkista taloutta vahvistavia rakenteellisia uudistuksia tai kasvattaa velkaantumista".

Tällaiset kuvaukset ja pelkistykset löytyvät VM:n laatimasta sinänsä selkeästä vaikkakin paikoin pöhköstä kestävyysvajelaskelmien menetelmäkuvauksesta.

Pelkistykset ovat pöhköjä muun muassa siitä VM:n itsekin mainitsemasta syystä, että kestävyysvajelaskelmat eivät ota mitenkään huomioon kestävyyttä kohentavista toimista mahdollisesti koituvia vaikutuksia kansantalouden kasvuun.

Kuin vaikkapa julkisten menojen leikkaaminen vain kohentaisi julkisen talouden tasapainoa, vaikka oikeasti menoleikkaukset osaltaan heikentäisivät talouskasvua – ja julkisen talouden tasapainoa.

Menetelmäkuvauksessaan VM huomauttaakin aiheellisesti, että kaavamaisesti lasketut arviot kestävyysvajeesta eivät kerro mitään siitä, mikä olisi järkevä tapa tai aikataulu julkisen talouden tasapainottamiseksi ja kestävyyden parantamiseksi.

Sen VM jättää kuvauksessaan tyystin mainitsematta, että sen kaavamaiset laskelmat perustuvat ajat sitten jopa EU-todellisuudessa vanhentuneeseen uskomukseen valtion budjetti- ja rahoitusrajoitteista.

Riskivaltio ei saa rahaa nollakorolla

Ehkä VM:n ja EU-komission on muodon vuoksi pitäydyttävä kestävyysvajeen arvioissaan EU:n virallisiin tulkintoihin, mutta se tuskin velvoittaa meitä muitakin sulkemaan silmiämme tosielämän tapahtumilta.

Virallisten kestävyystulkintojen ja -laskelmien mukaan esimerkiksi viime ja tämän vuoden alijäämät ja koronakriisin talousvaikutukset ovat jyrkästi heikentäneet julkisen talouden kestävyyttä niin Suomessa kuin kaikissa muissakin EU-maissa.

Budjettialijäämät ja samalla valtioiden tarvitsemat velkamäärät ovatkin kasvaneet rajusti, mutta oikeasti tämä kriisi ei ole sanottavammin rasittanut valtioiden rahoitusasemaa tai velkakestävyyttä.

Virallisten kestävyys- ja riskiarvioiden mukaan esimerkiksi Suomi on koronakriisin kuluessa luisunut rahoituskriiseille alttiin korkeimman riskin valtioiden rupusakkiin.

Mutta kaikki hereillä pysytelleet ja tyynesti esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden tapahtumia seuranneet henkilöt ovat voineet helposti havaita, ettei minkäänlaisesta kriisistä tai edes nikottelusta näy pienintäkään oiretta saati merkkiä.

Suomen valtion velkamäärä on kiistatta kasvanut suhteellisen ripeästi, mutta silti valtion velanhoitokulut ovat laskeneet. Kriisi- tai riskivaltion lainakorot kohoavat kriisioloissa jyrkästi eivätkä suinkaan laske nollan prosentin tuntumaan tai jopa nollan prosentin alapuolelle miinuskoroksi niin kuin Suomen valtion lainahuutokaupoissa on käynyt.

Rahoitusmarkkinoiden toimijat, kuten Suomenkin valtion rahoittajat, näyttävätkin perustavan arvionsa valtion rahoitusasemasta ja -näkymistä tyystin toisenlaisiin tulkintoihin kuin VM kestävyysvajelaskelmissaan.

Valtion rahoittajat luottavat Suomen valtion velanhoitokykyyn – eli julkisen talouden kestävyyteen – vähääkään epäröimättä. Selitys löytyy ainakin osittain yhdestä isosta taustatekijästä, jonka vaikutusta VM ei näytä ottavan kestävyyslaskelmissaan lainkaan huomioon.

Velkakestävyys on poliittinen valinta

Julkisen talouden rahoituskuviossa ratkaiseva taustamuuttuja on nimeltään euroalueen keskuspankki EKP ja Suomessa EKP:tä edustava Suomen Pankki.

EKP:n ja euroalueen kansallisten keskuspankkien rooli velkaisten eurovaltioiden rahoituksen tärkeänä varmistajana – ja rahan lähteenä – alkoi voimistua viime vuosikymmenen eurokriisissä. Koronakriisissä keskuspankkien rahoittajan rooli on korostunut lisää, ja nyt se on kehittynyt jo ratkaisevaksi.

Viime vuonna euroalueen keskuspankit rahoittivat maasta toiseen vaihdellen 20–60 prosenttia valtioiden bruttomääräisestä rahoitustarpeesta.

Suomen julkisen talouden rahoitustarpeesta keskuspankki "hoiti" viime vuonna kolmasosan, ja suunnilleen sama tahti jatkunee tänäkin vuonna. Nettomääräisen julkisen velan kasvun Suomi on hyvän aikaa rahoittanut käytännössä kokonaan keskuspankin rahoituksella.

Suomen Pankki on tätä nykyä jo Suomen valtion suurin velkoja. Mutta Suomen Pankki ei ole mikä tahansa rahoittaja, vaan se on valtion omistama julkinen laitos – jolla sattuu olemaan oikeus rahan "painamiseen" eli luomiseen.

Suomen Pankki niin kuin EKP ja muut alueen keskuspankit ovat sitoutuneet tekemään kaikkensa hinta- ja rahoitusvakauden ylläpitämiseksi euroalueella.

Tuolla tavoitteella EKP ja alueen keskuspankit ovat perustelleet kymmenen viime vuoden poikkeuksellisia rahaelvytyksen toimiaan – valtioiden alijäämien mittava rahoittaminen mukaan luettuna.

Keskuspankkien sitoutuminen näyttää menneen valtioiden muihin rahoittajiin niinkin täydestä, että keskuspankin rahoitusosuus on ikään kuin jätetty pois laskuista valtioiden velkataakkaa ja -kestävyyttä aprikoitaessa.

Joka huomaa keskuspankin merkityksen julkisen velan yhä keskeisempänä rahoittajana, ymmärtänee senkin, että julkisen talouden kestävyyttä on jokseenkin turha arvioida kaavamaisilla talouslaskelmilla niin kuin VM tekee.

Suomenkin julkisen talouden velkakestävyys on yhä selkeämmin poliittinen eikä taloudellinen kysymys.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?